Fantasiakirjallisuus on täynnä suuria sankareita, synkkiä ihmiskohtaloita, mahtavia vihollisia vastaan käytäviä sotia ja salakavalia juonia, jotka uhkaavat kokonaisten maailmojen tulevaisuutta. Mahtipontiset puitteet ja dramaattiset juonenkäänteet ovat eittämättä osa lajityypin viehätystä. Katherine Addisonin The Goblin Emperor on kuitenkin oiva esimerkki siitä, että fantasiaa voi lähestyä myös toisin.
Tarina lähtee liikkeelle esimerkillisen ripeästi: lukijaa ei vaivata prologeilla tai pitkillä pohjustuksilla, vaan käydään suoraan asiaan. Tarinan päähenkilö on edesmenneelle keisarinnalle syntynyt puoliverinen Maia, joka on kasvanut kaukana hovista julman huoltajan kurimuksen alla. Hän huomaa yllätyksekseen olevansa yhtäkkiä valtakunnan perimysjärjestyksen kärjessä, kun hänen keisarillinen isänsä ja kaikki sisaruksensa kuolevat onnettomuudessa. Maia pyyhkäistään pääkaupunkiin, istutetaan keskelle sekasortoista ja valtakamppailujen täyttämää hovia ja kruunataan keisariksi.
Tästä(kin) lähtökohdasta olisi tietysti helppo lähteä kertomaan suurista sodista tai heräävästä muinaisesta pahuudesta, mutta The Goblin Emperorin tarina on huomattavasti maanläheisempi ja sen vuoksi viehättävämpi. Maialla ei ole minkäänlaisia eväitä tai kokemusta uuden tehtävänsä hoitamiseen. Kirja keskittyykin hänen hallituskautensa ensimmäisiin kuukausiin, joiden aikana hän yrittää opetella keisariksi odotusten, epäilysten, vanhakantaisten tapojen ja hovin juonien puristuksessa. Tästä muotoutuu sympaattinen kasvutarina, jossa hallinnolliset tehtävät tuntuvat yllättävänkin mielenkiintoisilta ja vaikeuksien keskellä on riittävästi valonpilkahduksia pitämään tunnelman etupäässä positiivisena.
Tällaisesta tarinasta ei tulisi mitään, jollei päähenkilöstä olisi helppo pitää. Maia on epähienostunut, sosiaalisesti kömpelö, sivistymätön, hovin tapoja tai henkilöitä tuntematon, vailla ystäviä tai liittolaisia ja omaksi epäonnekseen tuskallisen tietoinen kaikesta tästä, joten häneen ja hänen tuskailuihinsa on erittäin helppo samaistua. Määrätietoista ja rohkeaa päähenkilöä kaipaaville etenkin kirjan alkupuoli voi tosin olla jopa tuskallinen kokemus.
Maia on myös vilpitön, ystävällinen ja myötätuntoinen – kaikki ominaisuuksia, joiden toistuvasti muistutetaan sopivan keisarille kovin huonosti. Vähitellen Maia kuitenkin rakentaa niistä oman vahvuutensa. Hän irtautuu isänsä määräysvaltaan perustuneesta hallintotavasta ja alkaa luoda omanlaistaan hovia ja keisarin roolia.
Menneisyyden painolastista pyristeleminen ja jäykkien, sovinnaisten tapojen haastaminen ovatkin The Goblin Emperorin hallitsevia teemoja. Oikeastaan koko tarina on hienovaraista kapinaa perinteistä miehistä, heteronormatiivista maailmankuvaa vastaan. Maia hahmona haastaa vahvasti miehekkään hallitsijan arkkityyppiä. Maailmanrakennuksen puolella ryhdytään vähitellen mm. parantamaan naisten asemaa erittäin patriarkaalisessa hovissa ja nostamaan esille seksuaalisia vähemmistöjä. Askeleet eivät ole erityisen dramaattisia tai kantaaottavia, joten tämä on lähinnä hienovarainen vivahde, mutta teema on silti ilmeinen.
Tietty varovaisuus leimaa The Goblin Emperoria tekstiä ylipäätään. Kerronta on soljuvaa ja helppolukuista, mutta usein harmillisen tasapaksua. Addison kuvaa hyvin paikkoja ja tapahtumia, mutta ei onnistu luomaan lämpöä tai tunnelmaa hahmojen välille tai lataamaan kohtauksiin tunnetta. Mitään näistä ei kirjasta varsinaisesti puutu, mutta monet käänteet jättävät jälkeensä sellaisen maun, että niistä olisi voinut saada irti enemmänkin.
Toinen valituksenaihe liittyy nimiin ja termistöön. Addison on luonut hoviaan varten oman arvonimien ja puhuttelutapojen verkostonsa, jonka käsitteet taipuvat kohteen sukupuolen mukaan. Kun tähän yhdistetään pitkä litania melko samantapaisia nimiä, joista vain harvalla on tarinassa niin suuri rooli, että ne jäisivät välittömästi mieleen, käsissä on melkoinen nimi- ja termiviidakko. Ainakin tällaisen hieman nimisokean lukijan oli paikoin vaikea hahmottaa, kenestä puhutaan tai mistä henkilöstä ylipäätään on kyse.
Muuten Addison on rakentanut maailmansa selkeiden, joskin melko kevyiden fantasiaelementtien varaan. Lopputuloksena on käyttökelpoinen, mutta ei erityisen jännittävä tai mieleenpainuva maailma. Sen irrallisuutta kuvaa hyvin se, että fantasiaelementtien riisuminen ei olisi muuttanut itse tarinaa juurikaan. Niiden avulla on maustettu tiettyjä asetelmia ja luotu ympäristö, jossa tarinaa voidaan kuljettaa ilman historiallisen kontekstin painolastia, mutta kovin oivaltavaa kirjan spekulatiivisuus ei tässä mielessä ole.
Ongelmistaan huolimatta The Goblin Emperor on viehättävä kirja, joka vetoaa ennen kaikkea samaistuttavan, hyväntahtoisen ja myötätuntoisen päähenkilönsä ansiosta. Tavallaan hahmokeskeisessä tarinassa on samankaltaista viehätystä kuin Patrick Rothfussin Tuulen nimessä, mutta maanläheisemmin, positiivisemmin ja vähemmän todistelevasti toteutettuna. Mestariteos The Goblin Emperor ei tasapaksuutensa vuoksi ole, mutta helposti lähestyttävää ja hyväntuulista luettavaa kaipaaville sitä on silti helppo suositella.
Arvostelukappale: oma
