Science fictionia pidetään usein miehisenä kirjallisuudenlajina, vaikka Ursula Le Guinin, Octavia E. Butlerin, Doris Lessingin ja Sheri S. Tepperin kaltaiset mestarilliset kirjoittajat ovatkin jo pitkään haastaneet tätä mielikuvaa. Viime vuosien kiehtovimpien ja kehutuimpien scifi-kirjojen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että meneillään on naisten kirjoittaman science fictionin kultakausi. Alla neljä kirjailijaa, jotka ovat kukin laajentaneet tieteiskirjallisuuden kenttää ja kirjoittaneet 2010-luvun kiinnostavimpia scifiteoksia.
Pyrin esittelemään ainakin osan mainituista kirjoista tässä blogissa tarkemminkin, kunhan aika sen sallii.
Becky Chambers
Chamberin debyyttikirja A Long Way to a Small, Angry Planet on hämmentävä teos. Se on yhtä aikaa uranuurtaja, hyvin poliittinen ja erittäin hurmaavaa hyvän mielen kirjallisuutta.
Asetelma on tuttu: pienen avaruusaluksen miehistö lähtee matkalle galaksin poikki suorittamaan saamaansa tehtävää. Edessä ei kuitenkaan ole eeppisiä avaruustaisteluja, poliittista valtapeliä tai maailmankaikkeuden pelastamista, vaan miehistön jäsenten unelmia, pelkoja ja ristiriitoja sekä kohtaamisia ja paikkoja, jotka heijastelevat näitä eri tavoin. Chambers käyttää avaruus-scifin työkalupakkia kirjoittaakseen mm. perhesuhteista, seksuaalisuudesta ja rakkaudesta. Minkään aiheen kohdalla hän ei saarnaa, vaan purkaa kulttuurimme odotuksia ja rakenteita hienovaraisten esimerkkien kautta. Lopputuloksena on erittäin viehättävä kirja, joka jättää jälkeensä harvinaisen positiivisen väreen.
Itsenäinen, samaan maailmankaikkeuteen sijoittuva jatko-osa A Closed and Common Orbit jatkaa samoilla linjoilla. Se ei ehkä ole aivan yhtä raikas teos kuin edeltäjänsä, mutta ehdottomasti myös lukemisen arvoinen.
Laajempi arvostelu Chambersin esikoisesta täällä.
Ann Leckie
Leckien kirjailijanura alkoi heti täysosumalla, kun hänen ensimmäinen kirjansa Ancillary Justice voitti suurin piirtein kaikki merkittävä scifi-kirjallisuuden palkinnot. Sen aloittama Imperial Radch -trilogia hyödyntää Iain M. Banksin tieteiskirjallisuudelle raivaamia polkuja poikkeuksellisen onnistuneesti.
Puitteiltaan Ancillary Justice jatko-osineen on silkkaa avaruusoopperaa. Tapahtumien keskiössä on galaksinlaajuinen valtakunta, joka kamppailee oman tulevaisuutensa ja identiteettinsä kanssa, asetelmat ovat suurisuuntaisia ja poliittisen juonittelun ja sotimisen sävyttämiä, ja päähenkilökin on yhteen kehoon kahlittu sota-aluksen tekoäly. Eeppistä avaruusscifiä etsivä ei siis joudu pettymään, mutta Leckie sekoittaa palettiinsa myös hienovaraisempia sävyjä. Epätavallinen päähenkilö havainnoi ihmisyyttä ja ihmiskuntaa sopivan etäännytetysti, mahtipontisuuden vastapainona on hienosti kirjoitettuja pienimuotoisempia ja henkilökohtaisempia kohtauksia, ja kielelliset ratkaisut haastavat sukupuoliin ja niiden esittämiseen liittyviä oletuksia. Vaikka Leckie on selvästi Banksinsa lukenut, hän ei jää niiden vangiksi, vaan vie keinoja ja teemoja rohkeasti ja toimivasti omaan suuntaansa.
Leckien tuorein romaani Provenance sijoittuu samaan maailmankaikkeuteen kuin tämä ensimmäinen trilogiakin. Itse en ole ehtinyt sitä vielä lukemaan, mutta viidakkorumpu kertoo sen jatkavan samalla, väkevällä linjalla.
Nnedi Okorafor
Nnedi Okorafor on nigerialaistaustainen kirjailija, joka tuo syntyperästään vaikutteita ja teemoja tarinoihinsa. Lopputuloksena on vahva, raikas kertojanääni.
Nnedi Okorafor on julkaissut jo yli kymmenen vuoden ajan, mutta tämän aiheen tiimoilta haluan nostaa esille erityisesti hänen kaksi tuoretta pienoisromaaniaan. Binti ja Binti 2: Home seuraavat samannimisen päähenkilön taivalta verrattain alkukantaisista kotioloistaan galaksin arvostetuimpaan opinahjoon. Primitiivisten kulttuurien ja uskomisten kohtaamisista erittäin kehittyneen teknologian kanssa on kirjoitettu ennenkin, mutta Okorafor saa ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden tuntemuksiin vahvoja, omaperäisiä sävyjä. Kun kulttuurien erot ovat riittävän suuria, päähenkilö kokee helpommaksi toimia täysin vieraan rodun kuin kehittyneemmän teknologian parissa kasvaneiden kanssa. Tämän lisäksi arvostin Binti-tarinoissa tapaa, jolla hänen kansansa maanläheisyyttä käsiteltiin.
Catherynne M. Valente
Vuoden 2016 Finnconin kunniavieras Catherynne M. Valente on tullut tunnetuksi ennen kaikkea satuja ja kansantarinoita rohkeasti hyödyntävänä ja haastavana kirjailijana. Hänen tuore Radiance -romaaninsa on kuitenkin huikea, persoonallinen scifi-teos.
Radiancen maailmalle ei ole vertailukohtaa. Se yhdistelee Hollywoodin kultakauden glamouria, Jules Vernen ja H. G. Wellsin tieteisvisioita ja pulp-tarinoiden elementtejä hahmokaartiin, joka on velkaa vähintäänkin film noirélle ja Ed Woodille. Kun näitä kaikkia höystetään Valenten omaperäisen mielikuvituksen luomuksilla, lopputuloksena on vaihtoehtohistoriaa, jossa koko aurinkokuntamme on asutettu jo 1900-luvun alkupuolella. Dekkaria, murhamysteeriä ja melankolista romantiikkaa yhdistelevä tarina vie lukijaa planeetalta ja kuulta toiselle eikä tajunnan tasokaan pysy aivan vakiona.
Valenten kieli on aina ollut kaunista ja ennakkoluulotonta, mutta Radiancen kohdalla hän tuntuu päästäneen itsensä täysin valloilleen. Erityisesti tapa, jolla hän epätyypillisen rakenteen ja välilukujen avulla ahtaa yhden kirjan sivuille valtaisan yksityiskohtia maailmastaan, tuntuu hetkittäin suorastaan noituudelta.
sunnuntai 19. marraskuuta 2017
sunnuntai 12. marraskuuta 2017
Kirja-arvostelu: Viimeinen valtakunta
Jalava teki suomalaisille fantasiaharrastajille merkittävän palveluksen, kun se alkoi julkaista Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-sarjaa suomeksi. Trilogia on yksi viime vuosien parhaista eeppisen fantasian sarjoista ja erinomainen esimerkki siitä, miten maailmanrakennus, huolellisesti suunnitellut taikajärjestelmät ja tarina parhaimmillaan tukevat toisiaan. Sarjan ensimmäinen osa Viimeinen valtakunta pohjustaa tätä kaikkea, mutta on ennen kaikkea viihdyttävä, mukaansatempaava seikkailukertomus.
Usvasyntyisen maailma on synkkä. Sitä hallitsevat tulivuorten jatkuvasti ilmoille sylkevät tuhkasateet, jotka tukahduttavat kasvit ja muuttavat kaiken harmaaksi ja tuhriutuneeksi. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtiajakautunut aatelisiin, joiden elämän täyttävät tanssiaiset ja ylellisyys, ja piestyihin, nälkiintyneisiin skaa-orjiin, joiden elämällä ei ole käytännössä mitään arvoa. Öisin maailman valtaavat usvat, joiden seassa vaeltavia hirviöitä ihmiset pelkäävät hyvästä syystä.
Tällaisessa maailmassa orvon, teini-ikäisen skaa-tytön asema on parhaimmillaankin väkivallan, epävarmuuden ja pelon määrittelemä. Tarinan päähenkilö Vin yrittää selviytyä varaskoplan apulaisena. Hänen tärkein valttikorttinsa on Onni – kyky hienovaraisesti vaikuttaa lähellä olevien ihmisten tunteisiin. Sen avulla hän on onnistunut tekemään itsestään riittävän hyödyllisen, mutta tarpeeksi huomaamattomana pysyäkseen hengissä. Tilanne alkaa muuttua, kun kopla yrittää liian kunnianhimoista huijausta ja kiinnittää vaikutusvaltaisempien tahojen huomion. Vinin pelastukseksi koituu toinen varasjoukko, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut hänen epätavallisista voimistaan ja tietävän niistä paljon enemmän kuin Vin itse.
Uutta koplaa johtaa tarinan toinen päähenkilö Kelsier – maineikas selviytyjä, joka on tiettävästi ainoa pahamaineiselta vankityöleiriltä hengissä paennut. Koettelemustensa myötä hänestä on tullut Usvasyntyinen, yliluonnollisten voimien mestari, ja hän on alkanut unelmoida mahdottomasta: valtakuntaa lähes jumalallisella mahdillaan hallitsevan Lordihallitsijan kukistamisesta. Onnistuakseen tässä hänen on löydettävä tapa kaataa hallitsijan mahtia tukevat aateliset, sotavoimien ohella järjestystä ylläpitävät velvoittajat ja epäinhmilliset Teräsinkvisiittorit, jotka tuntuvat näkevän kaiken huolimatta silmiensä lävitse isketyistä valtavista nauloista.
Näistä asetelmista lähtee liikkeelle tarina, joka lämpenee hieman hitaasti, mutta liikkeelle päästyään kietoo lukijan pauloihinsa. Pohjimmiltaan kyseessä on puhdasverinen fantasiaseikkailu, mutta Sandersonin keino- ja tunnevalikoima on laajempi kuin useimmilla fantasiakirjoittajilla. Pahan valtakunnan vastustamista höystetään kasvu- ja veijaritarinoiden koukuilla, monipuolisella hahmogallerialla, juonittelulla, romantiikalla, uskonnollisuuden tarkastelulla ja välikevennyksillä. Kelsier on hahmona hetkittäin hieman rasittava, mutta muuten tämä kaikki tarjoillaan erinomaisesti rytmitettynä ja vilpittömällä innolla, josta on vaikea olla pitämättä. Loppuhuipennuksessa odottavan juonenkäänteen jälkeen on tuskallista jäädä odottelemaan sarjan seuraavaa osaa.
Yksi Usvasyntyinen-triologian kantavista voimista on sen hienosti suunniteltu metafysiikka. Erityisesti allomantiaksi kutsuttu taikajärjestelmä on elegantti luomus. Allomantikot nielevät ja polttavat aineenvaihdunnassaan metalleja saadakseen yliluonnollisia voimia. Metallin tyyppi määrittelee, millaisia kykyjä siitä saa: tina vahvistaa käyttäjänsä aisteja, rauta antaa kyvyn vetää metallisia kohteita magneettisesti ja pronssi mahdollistaa lähistöllä olevan allomantian aistimisen. Kahdeksan perusmetallia on jaettu henkisiin ja fyysisiin, sisäisiin ja ulkoisiin, ja vetäviin ja työntäviin loogisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Fantasiakirjallisuudesta on vaikea löytää toista yhtä intuitiivista ja täsmällisesti jäsennettyä taikasysteemiä.
Useimmat allomantikot pystyvät polttamaan vain yhtä allomantian kahdeksasta perusmetallista, mutta jo se riittää tekemään heistä hyvin vaikutusvaltaisia tavallisiin ihmisiin verrattuna. Usvasyntyiset kykenevät hyödyntämään näiden kahdeksan metallin lisäksi myös kahta ylempää allomanttista metallia. Sen ansiosta he ovat erittäin mahtavia, kirjaimellisesti yli-inhimillisiin suorituksiin kykeneviä ja Viimeisen valtakunnan valtapelin kulmakiviä. Mukavana lisänä usvasyntyisten kyvyt mahdollistavat akrobaattisen koreografian hallitsemat toimintakohtaukset, joiden rinnalla useimpien supersankarileffojen mäiske on vaatimatonta puuhastelua.
Ikään kuin allomantia ei riittäisi yhden kirjasarjan tarpeisiin, Usvasyntyisen metafysiikkaan kuuluvat myös tuhkasateiden hallitseman maailman ankea luonne, öisin nousevat usvat ja niissä hiiviskelevät olennot sekä toinen, allomantian rinnalle vähitellen avautuva taikajärjestelmä. Tämä ei ole pelkkää tunnelmointia, vaan kaikki nämä elementit kytkeytyvät trilogian tarinaan tavoilla, joista Viimeisessä valtakunnassa saadaan vasta vihjeitä.
Sandersonin teksti on erittäin sujuvaa. Kuvaukset eläviä ja ytimekkäitä, tapahtumat etenevät hyvällä rytmillä ja hahmoihin saadaan eloa pienillä yksityiskohdilla. Erityisesti arvostan sitä, että toimintakohtauksia ei ole venytetty liiaksi. Päähenkilöiden lennokkaiden kykyjen ansiosta niissä on käänteitä, akrobatiaa ja fyysisyyttä, mutta sopivasti annosteltuna. Samaa ei ole aina voinut sanoa Sandersonin muista kirjoista. Käännös ei valitettavasti tee aivan täyttä oikeutta alkuperäistekstille. Vakavia ongelmia siinä ei ole, mutta muutamat oudot sanavalinnat ja englanninkielisiksi jääneet lauserakenteet pistävät armotta silmään.
Tähän mennessä lienee jo käynyt selväksi, että Viimeinen valtakunta on kerrassaan mainio fantasiakirja. Täysin varauksettomasti sitäkään ei kuitenkaan voi ylistää, sillä kirjan naiskuva on harmillisen konservatiivinen. Vin on kyvykäs, särmikäs päähenkilö, jonka vahvuutta teinityttömäiset piirteet eivät pysty nakertamaan, mutta siihen se sitten jääkin. Muuten Viimeinen valtakunta on mieshahmojen juhlaa, niin aktiivisten toimijoiden kuin yhteiskunnallisten valta-asetelmienkin suhteen. Vinin lisäksi tarinassa on käytännössä vain kaksi nimettyä naishahmoa, jotka on molemmat kuvattu jokseenkin stereotyyppisesti. Itse asiassa kirja läpäisee Bechdelin testin vain nipin napin, käytännössä yhden kohtauksen ansiosta.
Tämä on tyypillistä Sandersonille. Stormlight Archivessa, hänen toisessa suuressa fantasiasarjassa, tilanne on jonkin verran parempi, mutta muuten hänen kirjoissaan toistuu sama kaava. Sanderson kirjoittaa hyviä naishahmoja eikä epäröi tehdä heistä päähenkilöitä, mutta kirjojen asetelmat ovat silti melko miehistä voimafantasiaa. Ne ovat lajityypissään erinomaisia ja maailmanrakennukseltaan mestarillisia, mutta tietty sukupuoliroolien konservatiivisuus varmasti häiritsee osaa lukijoista.
Lisäksi on syytä mainita, että Viimeisessä valtakunnassa viitataan melko usein valtakunnassa vallitsevaan raiskauskulttuuriin. Tällä ei mässäillä, se kyseenalaistetaan vahvasti myös tarinan puitteissa eikä mukana ole ainuttakaan raiskauskohtausta, mutta teemana se nousee esille säännöllisesti. Kerronnan kannalta raiskauskulttuuri on yksinkertainen, joskin huomattavan alleviivaava keino havainnollistaa Lordihallitsijan valtakunnan epätasa-arvoisuutta ja skaa-orjien halveksivaa kohtelua. Se ei ole ainoa käytössä oleva keino, mutta selkeästi häiritsevin.
Viimeistä valtakuntaa on helppo suositella, edellä mainituin varauksin. Mukaansatempaava tarina, hyvä hahmokaarti ja taidokkaasti rakennettu maailma ovat fantasiassa vahva yhdistelmä. Lisäksi Sanderson tasapainottelee hienosti synkän maailmansa, siihen sopivien juonenkäänteiden ja kepeämmän, positiivisemman kerronnan välillä. Lennokasta fantasiaviihdettä etsiville Usvasyntyisen ensimmäinen osa on erinomainen valinta.
PS: Lopuksi täytyy vielä kiittää Jalavaa siitä, että Usvasyntyinen julkaistiin valkopohjaisen, eteeristen kuvioiden hallitseman kannen kanssa. Sandersonin kirjojen tavaramerkiksi muodostunut kansityyli on todella hieno ja huomattavasti persoonallisempi kuin kansainvälisissä painoksissa käytettävä perusfantasiataide.
Arvostelukappale: oma
Usvasyntyisen maailma on synkkä. Sitä hallitsevat tulivuorten jatkuvasti ilmoille sylkevät tuhkasateet, jotka tukahduttavat kasvit ja muuttavat kaiken harmaaksi ja tuhriutuneeksi. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtiajakautunut aatelisiin, joiden elämän täyttävät tanssiaiset ja ylellisyys, ja piestyihin, nälkiintyneisiin skaa-orjiin, joiden elämällä ei ole käytännössä mitään arvoa. Öisin maailman valtaavat usvat, joiden seassa vaeltavia hirviöitä ihmiset pelkäävät hyvästä syystä.
Tällaisessa maailmassa orvon, teini-ikäisen skaa-tytön asema on parhaimmillaankin väkivallan, epävarmuuden ja pelon määrittelemä. Tarinan päähenkilö Vin yrittää selviytyä varaskoplan apulaisena. Hänen tärkein valttikorttinsa on Onni – kyky hienovaraisesti vaikuttaa lähellä olevien ihmisten tunteisiin. Sen avulla hän on onnistunut tekemään itsestään riittävän hyödyllisen, mutta tarpeeksi huomaamattomana pysyäkseen hengissä. Tilanne alkaa muuttua, kun kopla yrittää liian kunnianhimoista huijausta ja kiinnittää vaikutusvaltaisempien tahojen huomion. Vinin pelastukseksi koituu toinen varasjoukko, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut hänen epätavallisista voimistaan ja tietävän niistä paljon enemmän kuin Vin itse.
Uutta koplaa johtaa tarinan toinen päähenkilö Kelsier – maineikas selviytyjä, joka on tiettävästi ainoa pahamaineiselta vankityöleiriltä hengissä paennut. Koettelemustensa myötä hänestä on tullut Usvasyntyinen, yliluonnollisten voimien mestari, ja hän on alkanut unelmoida mahdottomasta: valtakuntaa lähes jumalallisella mahdillaan hallitsevan Lordihallitsijan kukistamisesta. Onnistuakseen tässä hänen on löydettävä tapa kaataa hallitsijan mahtia tukevat aateliset, sotavoimien ohella järjestystä ylläpitävät velvoittajat ja epäinhmilliset Teräsinkvisiittorit, jotka tuntuvat näkevän kaiken huolimatta silmiensä lävitse isketyistä valtavista nauloista.
Näistä asetelmista lähtee liikkeelle tarina, joka lämpenee hieman hitaasti, mutta liikkeelle päästyään kietoo lukijan pauloihinsa. Pohjimmiltaan kyseessä on puhdasverinen fantasiaseikkailu, mutta Sandersonin keino- ja tunnevalikoima on laajempi kuin useimmilla fantasiakirjoittajilla. Pahan valtakunnan vastustamista höystetään kasvu- ja veijaritarinoiden koukuilla, monipuolisella hahmogallerialla, juonittelulla, romantiikalla, uskonnollisuuden tarkastelulla ja välikevennyksillä. Kelsier on hahmona hetkittäin hieman rasittava, mutta muuten tämä kaikki tarjoillaan erinomaisesti rytmitettynä ja vilpittömällä innolla, josta on vaikea olla pitämättä. Loppuhuipennuksessa odottavan juonenkäänteen jälkeen on tuskallista jäädä odottelemaan sarjan seuraavaa osaa.
Yksi Usvasyntyinen-triologian kantavista voimista on sen hienosti suunniteltu metafysiikka. Erityisesti allomantiaksi kutsuttu taikajärjestelmä on elegantti luomus. Allomantikot nielevät ja polttavat aineenvaihdunnassaan metalleja saadakseen yliluonnollisia voimia. Metallin tyyppi määrittelee, millaisia kykyjä siitä saa: tina vahvistaa käyttäjänsä aisteja, rauta antaa kyvyn vetää metallisia kohteita magneettisesti ja pronssi mahdollistaa lähistöllä olevan allomantian aistimisen. Kahdeksan perusmetallia on jaettu henkisiin ja fyysisiin, sisäisiin ja ulkoisiin, ja vetäviin ja työntäviin loogisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Fantasiakirjallisuudesta on vaikea löytää toista yhtä intuitiivista ja täsmällisesti jäsennettyä taikasysteemiä.
Useimmat allomantikot pystyvät polttamaan vain yhtä allomantian kahdeksasta perusmetallista, mutta jo se riittää tekemään heistä hyvin vaikutusvaltaisia tavallisiin ihmisiin verrattuna. Usvasyntyiset kykenevät hyödyntämään näiden kahdeksan metallin lisäksi myös kahta ylempää allomanttista metallia. Sen ansiosta he ovat erittäin mahtavia, kirjaimellisesti yli-inhimillisiin suorituksiin kykeneviä ja Viimeisen valtakunnan valtapelin kulmakiviä. Mukavana lisänä usvasyntyisten kyvyt mahdollistavat akrobaattisen koreografian hallitsemat toimintakohtaukset, joiden rinnalla useimpien supersankarileffojen mäiske on vaatimatonta puuhastelua.
Ikään kuin allomantia ei riittäisi yhden kirjasarjan tarpeisiin, Usvasyntyisen metafysiikkaan kuuluvat myös tuhkasateiden hallitseman maailman ankea luonne, öisin nousevat usvat ja niissä hiiviskelevät olennot sekä toinen, allomantian rinnalle vähitellen avautuva taikajärjestelmä. Tämä ei ole pelkkää tunnelmointia, vaan kaikki nämä elementit kytkeytyvät trilogian tarinaan tavoilla, joista Viimeisessä valtakunnassa saadaan vasta vihjeitä.
Sandersonin teksti on erittäin sujuvaa. Kuvaukset eläviä ja ytimekkäitä, tapahtumat etenevät hyvällä rytmillä ja hahmoihin saadaan eloa pienillä yksityiskohdilla. Erityisesti arvostan sitä, että toimintakohtauksia ei ole venytetty liiaksi. Päähenkilöiden lennokkaiden kykyjen ansiosta niissä on käänteitä, akrobatiaa ja fyysisyyttä, mutta sopivasti annosteltuna. Samaa ei ole aina voinut sanoa Sandersonin muista kirjoista. Käännös ei valitettavasti tee aivan täyttä oikeutta alkuperäistekstille. Vakavia ongelmia siinä ei ole, mutta muutamat oudot sanavalinnat ja englanninkielisiksi jääneet lauserakenteet pistävät armotta silmään.
Tähän mennessä lienee jo käynyt selväksi, että Viimeinen valtakunta on kerrassaan mainio fantasiakirja. Täysin varauksettomasti sitäkään ei kuitenkaan voi ylistää, sillä kirjan naiskuva on harmillisen konservatiivinen. Vin on kyvykäs, särmikäs päähenkilö, jonka vahvuutta teinityttömäiset piirteet eivät pysty nakertamaan, mutta siihen se sitten jääkin. Muuten Viimeinen valtakunta on mieshahmojen juhlaa, niin aktiivisten toimijoiden kuin yhteiskunnallisten valta-asetelmienkin suhteen. Vinin lisäksi tarinassa on käytännössä vain kaksi nimettyä naishahmoa, jotka on molemmat kuvattu jokseenkin stereotyyppisesti. Itse asiassa kirja läpäisee Bechdelin testin vain nipin napin, käytännössä yhden kohtauksen ansiosta.
Tämä on tyypillistä Sandersonille. Stormlight Archivessa, hänen toisessa suuressa fantasiasarjassa, tilanne on jonkin verran parempi, mutta muuten hänen kirjoissaan toistuu sama kaava. Sanderson kirjoittaa hyviä naishahmoja eikä epäröi tehdä heistä päähenkilöitä, mutta kirjojen asetelmat ovat silti melko miehistä voimafantasiaa. Ne ovat lajityypissään erinomaisia ja maailmanrakennukseltaan mestarillisia, mutta tietty sukupuoliroolien konservatiivisuus varmasti häiritsee osaa lukijoista.
Lisäksi on syytä mainita, että Viimeisessä valtakunnassa viitataan melko usein valtakunnassa vallitsevaan raiskauskulttuuriin. Tällä ei mässäillä, se kyseenalaistetaan vahvasti myös tarinan puitteissa eikä mukana ole ainuttakaan raiskauskohtausta, mutta teemana se nousee esille säännöllisesti. Kerronnan kannalta raiskauskulttuuri on yksinkertainen, joskin huomattavan alleviivaava keino havainnollistaa Lordihallitsijan valtakunnan epätasa-arvoisuutta ja skaa-orjien halveksivaa kohtelua. Se ei ole ainoa käytössä oleva keino, mutta selkeästi häiritsevin.
Viimeistä valtakuntaa on helppo suositella, edellä mainituin varauksin. Mukaansatempaava tarina, hyvä hahmokaarti ja taidokkaasti rakennettu maailma ovat fantasiassa vahva yhdistelmä. Lisäksi Sanderson tasapainottelee hienosti synkän maailmansa, siihen sopivien juonenkäänteiden ja kepeämmän, positiivisemman kerronnan välillä. Lennokasta fantasiaviihdettä etsiville Usvasyntyisen ensimmäinen osa on erinomainen valinta.
PS: Lopuksi täytyy vielä kiittää Jalavaa siitä, että Usvasyntyinen julkaistiin valkopohjaisen, eteeristen kuvioiden hallitseman kannen kanssa. Sandersonin kirjojen tavaramerkiksi muodostunut kansityyli on todella hieno ja huomattavasti persoonallisempi kuin kansainvälisissä painoksissa käytettävä perusfantasiataide.
Arvostelukappale: oma
lauantai 11. marraskuuta 2017
Podcast-vinkki: Uncanny Magazine
Lukeminen on siitä mainio harrastus, että kirjat kulkevat mukana lähes kaikkialle eikä niihin keskittymiseen tarvita juuri muuta kuin sopivan rauhallinen ja kuiva nurkkaus. Aina ei kuitenkaan ole mahdollisuutta istua aloillaan, mutta mieli ja mielikuvitus vetäisivät silti jonnekin vähemmän arkiseen todellisuuteen. Näihin tilanteisiin äänikirjat ja podcastit ovat usein hyvä vaihtoehto. Suomenkielisiä fantasia- tai scifi-podcasteja ei tietääkseni ole, mutta englantia sujuvasti kuunteleville on tarjolla useampiakin varteenotettavia ehdokkaita.
Yksi omista suosikeistani on Uncanny Magazine -e-julkaisun podcast, joka ilmestyy muutaman viikon välein. Jokaisessa jaksossa luetaan ääneen yksi tai e-lehden sivuilla julkaistuista novelleista. Niiden pituus vaihtelee muutamasta minuutista vajaaseen tuntiin. Uncanny Magazine on laadukas, taidolla toimitettu e-lehti, jossa ilmestyneet novellit ovat menestyneet hyvin mm. Hugo-, Locust- ja World Fantasy Award -äänestyksissä, joten tarinat tapaavat olla kiehtovia ja kuuntelemisen arvoisia.
Jokaisessa jaksossa on myös kirjailijahaastattelu, joka yleensä liittyy samassa jaksossa luettuun novelliin, sekä yksi fantasia- tai scifiaiheinen runo. Etenkin jälkimmäiset ovat erittäin mukava lisä, sillä muissa maailmoissa liikkuvaan runouteen törmää aivan liian harvoin. Haastattelut ovat mukavia, mutta harvoin erityisen syvälle pureutuvia.
Tyylillisesti Uncanny Magazine suosii tietynlaisia, yleensä melko pienimuotoisia, henkilökohtaisia tarinoita. Tämän seurauksena niissä harvemmin kuljetaan korkealentoisessa fantasiassa tai tähtienvälisessä scifissä, vaan tyypilliset maailmat ovat nykyhetken tai lähitulevaisuuden uuskummaa tai satujen arkkityyppejä hyödyntäviä paikkoja. Tämä tyylillinen tasapaksuus pätee sekä e-lehteen että podcastiin ja on oikeastaan ainoa Uncanny Magazinen harmillinen puoli. Valitusta tyylilajista on sen sijaan vaikea löytää parempaa tekstivalikoimaa.
Uncanny Magazine -podcast on saatavilla useimmista podcast-palveluista sekä itse julkaisun nettisivuilta: https://uncannymagazine.com/type/podcasts/
lauantai 4. marraskuuta 2017
Kirja-arvostelu: Käärmeiden kaupunki
Suomenkielisessä fantasiassa ei juuri ole kirjoitettu perinteisiä eeppisiä, vahvasti romantisoituja järkäleromaaneja. Katri Alatalon lähes 700-sivuiseksi eepokseksi venynyt Käärmeiden kaupunki aukookin tässä mielessä uusia uria kotimaisille fantasiakirjoittajille. Teoksena se on epätasainen kokonaisuus, jossa monet hyvät ideat ja ainekset jäävät harmillisen keskenkasvuisiksi.
Fantasiakirjallisuuden perinteitä kunnioittaen kirja alkaa prologilla, joka esittelee tärkeimmät hahmot ja teemat. Jo tässä vaiheessa yhden hahmon luonteesta ja tarinan suhteesta omiin yliluonnollisiin elementteihinsä herää kysymyksiä, jotka vain vahvistuvat myöhemmin. Tavallaan prologi onkin Käärmeiden kaupungin hätkähdyttävin osuus, jonka tapahtumat petaavat odotuksia, joita itse tarina ei täysin lunasta.
Varsinaiset tapahtumat alkavat vyöryä, kun kilpailevan kaupungin armeija hyökkää mystikkopappiensa tukemana päähenkilöiden kotikaupunkiin ja vie sen asukkaat mukanaan orjiksi. Tästä seuraa selviämiskamppailu, joka kasvaa nopeasti pakokeinon etsimiseksi ja vapaustaisteluksi. Asetelma ei ole erityisen omaperäinen, mutta siihen on helppo eläytyä ja kirjan charmantti maailma tuo siihen oman säväyksensä.
Kustantajan mainosteksti kuvaa Käärmeiden kaupunkia aavikkofantasiaksi, mikä on erittäin perusteltua. Kirjan maailma on vahvasti romantisoitu versio tuhannen ja yhden yön tarinoiden aavikkoseikkailuista, joita on höystetty fantasiaelementeillä. Tuloksena on erittäin tunnistettava, mutta silti riittävän raikkaalta tuntuva maailma, johon seikkailut, mysteerit, rakkaus ja juonittelut sopivat luontevasti. Käärmeiden kaupunki hyödyntää kaikkea tätä ihailtavan vilpittömästi. Ainoastaan muutamat seksin ripaukset tuntuvat hieman tarpeettomilta. Ne eivät juurikaan edistä tarinaa ja niihin suhtaudutaan tekstissä sen verran häveliäästi, että lukija jää lähinnä ihmettelemään, mitä niiden on tarkoitus tarjota kirjalle.
Itse tarinaa kudotaan kolmen näkökulmahenkilön ja kolmen erilaisen yliluonnollisen kyvyn voimalla. Ninette on kuninkaantytär, joka osaa puhua käärmeille ja ystävystyä näiden kanssa. Savenvalajan opissa kasvanut Arry on muodonmuuttaja ja Sulwaen opiskelee velhoksi hallitakseen perinteisempää taikuutta. Kaikki kolme hahmoa ovat selkeästi erilaisia ja kamppailevat erilaisten tilanteiden ja ongelmien parissa, joten usean näkökulmahenkilön käyttäminen on hyvin perusteltua.
Hahmoista ei kuitenkaan saada irti niin paljon kuin olisi voinut olla mahdollista. Vaikka tarinan perusasetelman on suhteellisen selkeä, hahmojen omia motiiveja ei missään vaiheessa kehitetä eikä avata riittävästi, jotta lukija voisi täysin ymmärtää heidän reaktioitaan ja ratkaisujaan. Erityisen hankalaa tämä on Arryn kohdalla, josta kehkeytyy tarinan myötä suorastaan vastenmielinen hahmo. Kun hänellä ei tunnu olevan mitään päähänpistoja kummempaa motiivia teoilleen, ne alkavat parhaimmillaankin vaikuttaa ilkeydeltä, pahimmillaan hyväksikäyttöltä.
Päähenkilöiden motiivien epämääräisyys nakertaa myös itse tarinan vetovoimaa. Käärmeiden kaupungissa on kaikki tarvittavat ainekset dramaattiseen, romanttiseen fantasiaseikkailuun, mutta kun hahmojen motiivit jäävät etäisiksi, tarinan mukaan on vaikea tempautua. Tätä ruokkii omalta osaltaan myös se, että hahmot kokevat vain harvoin mitään todellisia vastoinkäymisiä tai haasteita. Alkukahinoiden jälkeen kaikki tuntuu tapahtuvan juuri päähenkilöiden toiveiden mukaisesti, minkä vuoksi kunnon jännitettä ei pääse syntymään. Asetelma ja mysteerit ovat riittävän kiinnostavia pitämään lukijan mukanaan loppuun saakka, mutta lukukokemus jää valitettavan ulkokohtaiseksi.
Myös kolmen päähenkilön tarjoama mahdollisuus tarkastella kirjan maailmaa useammasta eri näkökulmasta jää osin hyödyntämättä. Vaikka hahmot ovat hyvin erilaisia ja erilaisissa asemissa, he pyörivät lopulta niin samoissa ympyröissä, että kokonaisuudesta paljastuu vain pieni sirpale. Tämä on harmillista, sillä aavikkomaailma ja sen metafysiikka vaikuttivat siltä, että niihin olisi mielellään tutustunut monipuolisemminkin.
Kaikkein erikoisin piirre Käärmeiden kaupungissa on sen oudon vaikea suhde fantasiaelementteihinsä. Jokaisella päähenkilöllä on oma yliluonnollinen kykynsä, jotka vaikuttavat kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana hyvin kiinnostavilta. Tarinan edetessä ne eivät kuitenkaan kasva tai kehity, vaan muuttuvat joko taakoiksi tai epämiellyttävien mielitekojen välineiksi. Kirjan lopussa lukijaa odottaakin hämmennys. Mitä Käärmeiden kaupunki yrittää sanoa sillä, miten se käsittelee vahvasti romantisoidun maailmansa yliluonnollista puolta? Epätavallisiin kykyihin tutustuminen ja niiden kasvaminen ovat merkittävä osa monen fantasiatarinan viehätysvoimaa.
Käärmeiden kaupunki ei missään tapauksessa ole huono kirja. Sen maailmassa ja asetelmassa on edellytyksiä moneen ja tapahtumat vyöryvät hyvällä rytmillä, täyttäen lähes 700-sivuisen mittansa kohtuullisen hyvin. Monet yksittäiset kohtaukset ovat tunnelmallisia ja mieleenpainuvia ja kahteen kolmesta päähenkilöstä on helppo samaistua. Mikäli hahmojen tietty köykäisyys ei häiritse, tarjolla on mainio ja paikkaansa puolustava romanttinen seikkailukertomus.
Itselleni kirja tuntuu kuitenkin hieman hukatulta tilaisuudelta. Oivaltava maailmanrakennus ja kiinnostavat hahmot ovat minulle erittäin tärkeä osa fantasian viehätysvoimaa eikä Käärmeiden kaupunki onnistu kummassakaan erityisen hyvin. Molemmilla osa-alueilla on kiinnostavia aineksia, mutta niiden jalostaminen aidosti vangiksevaksi kokonaisuudeksi jää puolitiehen.
Arvostelukappale: kirjasto
Fantasiakirjallisuuden perinteitä kunnioittaen kirja alkaa prologilla, joka esittelee tärkeimmät hahmot ja teemat. Jo tässä vaiheessa yhden hahmon luonteesta ja tarinan suhteesta omiin yliluonnollisiin elementteihinsä herää kysymyksiä, jotka vain vahvistuvat myöhemmin. Tavallaan prologi onkin Käärmeiden kaupungin hätkähdyttävin osuus, jonka tapahtumat petaavat odotuksia, joita itse tarina ei täysin lunasta.
Varsinaiset tapahtumat alkavat vyöryä, kun kilpailevan kaupungin armeija hyökkää mystikkopappiensa tukemana päähenkilöiden kotikaupunkiin ja vie sen asukkaat mukanaan orjiksi. Tästä seuraa selviämiskamppailu, joka kasvaa nopeasti pakokeinon etsimiseksi ja vapaustaisteluksi. Asetelma ei ole erityisen omaperäinen, mutta siihen on helppo eläytyä ja kirjan charmantti maailma tuo siihen oman säväyksensä.
Kustantajan mainosteksti kuvaa Käärmeiden kaupunkia aavikkofantasiaksi, mikä on erittäin perusteltua. Kirjan maailma on vahvasti romantisoitu versio tuhannen ja yhden yön tarinoiden aavikkoseikkailuista, joita on höystetty fantasiaelementeillä. Tuloksena on erittäin tunnistettava, mutta silti riittävän raikkaalta tuntuva maailma, johon seikkailut, mysteerit, rakkaus ja juonittelut sopivat luontevasti. Käärmeiden kaupunki hyödyntää kaikkea tätä ihailtavan vilpittömästi. Ainoastaan muutamat seksin ripaukset tuntuvat hieman tarpeettomilta. Ne eivät juurikaan edistä tarinaa ja niihin suhtaudutaan tekstissä sen verran häveliäästi, että lukija jää lähinnä ihmettelemään, mitä niiden on tarkoitus tarjota kirjalle.
Itse tarinaa kudotaan kolmen näkökulmahenkilön ja kolmen erilaisen yliluonnollisen kyvyn voimalla. Ninette on kuninkaantytär, joka osaa puhua käärmeille ja ystävystyä näiden kanssa. Savenvalajan opissa kasvanut Arry on muodonmuuttaja ja Sulwaen opiskelee velhoksi hallitakseen perinteisempää taikuutta. Kaikki kolme hahmoa ovat selkeästi erilaisia ja kamppailevat erilaisten tilanteiden ja ongelmien parissa, joten usean näkökulmahenkilön käyttäminen on hyvin perusteltua.
Hahmoista ei kuitenkaan saada irti niin paljon kuin olisi voinut olla mahdollista. Vaikka tarinan perusasetelman on suhteellisen selkeä, hahmojen omia motiiveja ei missään vaiheessa kehitetä eikä avata riittävästi, jotta lukija voisi täysin ymmärtää heidän reaktioitaan ja ratkaisujaan. Erityisen hankalaa tämä on Arryn kohdalla, josta kehkeytyy tarinan myötä suorastaan vastenmielinen hahmo. Kun hänellä ei tunnu olevan mitään päähänpistoja kummempaa motiivia teoilleen, ne alkavat parhaimmillaankin vaikuttaa ilkeydeltä, pahimmillaan hyväksikäyttöltä.
Päähenkilöiden motiivien epämääräisyys nakertaa myös itse tarinan vetovoimaa. Käärmeiden kaupungissa on kaikki tarvittavat ainekset dramaattiseen, romanttiseen fantasiaseikkailuun, mutta kun hahmojen motiivit jäävät etäisiksi, tarinan mukaan on vaikea tempautua. Tätä ruokkii omalta osaltaan myös se, että hahmot kokevat vain harvoin mitään todellisia vastoinkäymisiä tai haasteita. Alkukahinoiden jälkeen kaikki tuntuu tapahtuvan juuri päähenkilöiden toiveiden mukaisesti, minkä vuoksi kunnon jännitettä ei pääse syntymään. Asetelma ja mysteerit ovat riittävän kiinnostavia pitämään lukijan mukanaan loppuun saakka, mutta lukukokemus jää valitettavan ulkokohtaiseksi.
Myös kolmen päähenkilön tarjoama mahdollisuus tarkastella kirjan maailmaa useammasta eri näkökulmasta jää osin hyödyntämättä. Vaikka hahmot ovat hyvin erilaisia ja erilaisissa asemissa, he pyörivät lopulta niin samoissa ympyröissä, että kokonaisuudesta paljastuu vain pieni sirpale. Tämä on harmillista, sillä aavikkomaailma ja sen metafysiikka vaikuttivat siltä, että niihin olisi mielellään tutustunut monipuolisemminkin.
Kaikkein erikoisin piirre Käärmeiden kaupungissa on sen oudon vaikea suhde fantasiaelementteihinsä. Jokaisella päähenkilöllä on oma yliluonnollinen kykynsä, jotka vaikuttavat kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana hyvin kiinnostavilta. Tarinan edetessä ne eivät kuitenkaan kasva tai kehity, vaan muuttuvat joko taakoiksi tai epämiellyttävien mielitekojen välineiksi. Kirjan lopussa lukijaa odottaakin hämmennys. Mitä Käärmeiden kaupunki yrittää sanoa sillä, miten se käsittelee vahvasti romantisoidun maailmansa yliluonnollista puolta? Epätavallisiin kykyihin tutustuminen ja niiden kasvaminen ovat merkittävä osa monen fantasiatarinan viehätysvoimaa.
Käärmeiden kaupunki ei missään tapauksessa ole huono kirja. Sen maailmassa ja asetelmassa on edellytyksiä moneen ja tapahtumat vyöryvät hyvällä rytmillä, täyttäen lähes 700-sivuisen mittansa kohtuullisen hyvin. Monet yksittäiset kohtaukset ovat tunnelmallisia ja mieleenpainuvia ja kahteen kolmesta päähenkilöstä on helppo samaistua. Mikäli hahmojen tietty köykäisyys ei häiritse, tarjolla on mainio ja paikkaansa puolustava romanttinen seikkailukertomus.
Itselleni kirja tuntuu kuitenkin hieman hukatulta tilaisuudelta. Oivaltava maailmanrakennus ja kiinnostavat hahmot ovat minulle erittäin tärkeä osa fantasian viehätysvoimaa eikä Käärmeiden kaupunki onnistu kummassakaan erityisen hyvin. Molemmilla osa-alueilla on kiinnostavia aineksia, mutta niiden jalostaminen aidosti vangiksevaksi kokonaisuudeksi jää puolitiehen.
Arvostelukappale: kirjasto
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)