Kirja-arvostelu: The Long Way to a Small, Angry Planet

Kun saman kirjan lukee kahdesti vuoden sisällä, paljon on osunut kohdalleen. Becky Chambersin esikoisromaani The Long Way to a Small, Angry Planet rakentuu onnistuneen hahmokaartin ja kiehtovan maailman varaan. Sen ratkaiseva koukku on kuitenkin tuore, poikkeuksellinen tunnelma. Harva kirja on yhtä sympaattinen, viisas, samaistuttava, liikuttava ja lämminhenkinen.

Pohjimmiltaan kyseessä on löydetty perhe -tyyppinen tarina. Sen alussa Rosemary-niminen nuori nainen saapuu Wayfarer-avaruusalukselle. Kyseessä on vaatimaton, mutta tärkeää työtä tekevä pieni alus, joka puhkoo reikiä avaruuteen ja rakentaa siten pysyviä madonreikäväyliä tähtienvälistä matkailua varten. Rosemary on värvätty alukselle huolehtimaan paperitöistä ja kirjanpidosta, mutta heti ensimmäisillä sivuilla käy ilmi, että hän on hakenut paikkaa paetakseen omaa menneisyyttään.

Alusta asuttaa kirjava miehistö: vakaa ja hyväntahtoinen kapteeni Ashby, liskomaista aandrisk-kansaa edustava pilotti Sissix, teknikot Kizzy ja Jenks, aluksen polttoaineena käytettäviä levätankkeja hoitava juro ja sosiaalisesti kömpelö Corbin, kuusiraajainen grum Dr Chef, joka toimii nimensä mukaisesti sekä kokkina että lääkärinä, aluksen toiminnoista vastaava tekoäly Lovelace, ja navigaattori Ohan, joka pystyy mielessään lymyävän viruksen ansiosta hahmottamaan aikaa ja moniulotteista avaruutta lähes intuitiivisesti.

Kirjan tapahtumat seuraavat Wayfarerin lähes standardivuoden mittaista työkeikkaa kohti galaksin keskustaa. Itse päämäärä ei ole juonen kannalta erityisen oleellinen, vaan keskiössä ovat matkan aikana kohdattavat paikan ja henkilöt, vaaratilanteet ja kommellukset. Kohtaamisten myötä hahmojen taustat alkavat vähitellen avautua, heidän keskinäiset suhteensa kehittyvät ja muutama salaisuuskin paljastuu.

Spekulatiivisen fiktion valtavirrasta poiketen Wayfarerin miehistön salaisuudet eivät ole synkkiä tekoja tai aikomuksia, vaan erilaisia ja erikokoisia henkilökohtaisia tragedioita. Useimmiten kyse on hahmojen oman identiteetin, toiveiden tai elämäntavan, ja ympäröivän yhteiskunnan odotusten välisestä ristiriidasta. Miehistön salaisuuksien lisäksi samoja teemoja käsitellään myös matkan aikana kohdattavien henkilöiden kautta. Monet tilanteista ovat niin perustavanlaatuisia, ettei niiden käsittelemisessä ole kyse ongelmien ratkaisemisesta, vaan hyväksynnän ja tuen saamisesta.

Tämä onkin yksi tärkeimpiä syitä, miksi The Long Way to a Small, Angry Planet on niin hurmaava kirja. Suurta osaa sen hahmoista yhdistää ulkopuolisuus – he ovat menettäneet tai eivät koskaan löytäneetkään omaa paikkaansa maailmasta. Heillä jokaisella on omat arpensa, epävarmuutensa ja vahvuutensa. Wayrarerin matkan aikana heistä muotoutuu uudenlainen perhe, joka tunnistaa ja hyväksyy toistensa tarpeet, heikkoudet ja salaisuudet.

Chambers käsittelee hahmojensa kautta hyvin laajaa kirjoa erilaisia aiheita. Hän puhuu läheisyydestä, perheestä, lapsista ja lasten kasvatuksesta, kosketuksesta, seksuaalisuudesta ja tunteiden peittämisestä ja esittämisestä. Siitä, kuinka ympäristö ja virtuaalisuus vaikuttavat mahdollisuuteen omaksua itselleen sopivia identiteettejä. Kasvamisesta ja siitä, kuinka eri vaiheissa elämää kohtaa ja tarvitsee erilaisia kontakteja. Sodasta ja väkivallan seurauksista, niin fyysisistä kuin henkisistäkin.

Chambersin lähestymistapa on humaani ja lempeän haastava. Hän ei saarnaa tai esitä totuuksia siitä, miten asioiden tulisi olla. Sen sijaan hän käyttää scifi-ympäristöä havainnollistaakseen sitä, miten oudoilta meidän tapamme ja oletuksemme voivat vaikuttaa, mikäli niitä katsotaan toisenlaisesta näkökulmasta. Chambers ei aina kohtele hahmojaan hellästi, mutta aina myötätuntoisesti ja anteeksiantavasti. The Long Way to a Small, Angry Planet onkin tunnelmaltaan poikkeuksellisen lohdullinen teos.

Kaikki tämä heijastuu myös kirjan maailmankaikkeudessa. Siitä ei edes yritetä antaa kaikenkattavaa, objektiivista kuvaa, vaan se näyttäytyy lukijalle hahmojen ja kohdattujen paikkojen muodostamina fragmentteina. Niitä yhteensitova voima ei ole yhtenäinen maailmanselitys, vaan omapintaisuus. Tämä maailmankaikkeus on ennen muuta kokoelma erilaisia tapoja ajatella, kokea ja elää. Vastaavasti ihmiset eivät ole oletusarvo tai valtarotu, vaan pelkkä sivuhuomio galaksin historiassa ja valtapolitiikassa. Näin muukalaisrodut tarjoavat mahdollisuuden heijastella ihmislajin outoja neurooseja ja pakkomielteitä. Heidän elämäntavoistaan, näkemyksistään ja historiastaan tulee konkreettisia esimerkkejä siitä, miten elämän perustavanlaatuiset tekijät voisi kokea ja järjestää myös toisin.

Lopputuloksena on niin vahva ja raikas kokonaisuus, että tätä kirjaa tekisi mieli suositella varauksetta kaikille. Sen suurin kompastuskivi on kuitenkin helppo nimetä. Mikäli kaipaa tarinoiltaan toimintaa, mysteerejä tai maailmantuhoa uhmaavia sankaritekoja, The Long Way to a Small, Angry Planet jättää todennäköisesti kylmäksi. Se keskittyy hahmoihinsa, näiden väliseen dynamiikkaan ja kasvukipuihin. Maailmankaikkeus on suuri ja omien lakiensa mukaan toimivia, ei muutettava tai pelastettava. Mikäli tällainen lähestymistapa ei puhuttele, tarina tuntuu todennäköisesti siltä, ettei siinä tapahdu mitään.

Muuten The Long Way to a Small, Angry Planetia on helppo suositella ja suorastaan tyrkyttää. Se on taitavasti kirjoitettu, hienosti rytmitetty ja harvinaisen liikuttava ja lämminhenkinen kirja. Harva tieteis- tai fantasiaseikkailu on tällaista hyvän mielen kirjallisuutta.

Lonkeropiirakan spefi-lukuhaaste

Oletko urautunut lukemaan vain fantasiaa tai scifiä ja unohtanut toisen (ja kauhun) täysin? Oletko tutustunut kotimaiseen Praedor-fantasiamaailmaan tai spekulatiiviseen fiktioon, joka ei ole suomalaisen tai anglosaksisen kirjoittajan kynästä? Oletko lukenut spekulatiivisia runoja tai kirjoja, joiden päähenkilö on lgbt+? Lukuhaasteet ovat mainio tapa ravistella omia luutuneita lukutottumuksiaan ja tutustua teoksiin, jotka muuten saattaisivat jäädä kokematta.

Lonkeropiirakka-blogissa julkaistiin alkuvuodesta spefi-lukuhaaste. Lista on pitkä (kenties vähän tarpeettomankin pitkä, koska näyttää siltä, että siihen on haluttu saada 42 eri kohtaa), mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Perehdy Lonkeropiirakan spefi-lukuhaasteeseen täällä.

Monet Muissa maailmoissa -blogissa arvostelluista tai esitellyistä kirjoista vastaavat useampiinkin listatuista vaihtoehdoista. Mikäli kaipaat yksityiskohtaisempia vinkkejä, vastaan kysymyksiin hyvin mielelläni!

Lisää pienoisromaaneja!

Minun täytyy tunnustaa, etten ole mikään ylin lyhytproosan ystävä. Kaltaiselleni lukijalle, joka arvostaa erityisesti maailmanrakennusta ja ajan kanssa kehiteltyjä hahmoja, novellit tuntuvat usein kovin köykäisiltä. Luen ja työstän novelleja mielelläni, mutta saan niistä harvemmin sellaisia elämyksiä, jotka minua lukijana erityisesti kiehtovat.

Yksi tapa syventää novellien kerrontaa on novellisarja, jossa samoista hahmoista ja/tai maailmasta kirjoitetaan useampia tarinoita. Andrzej Sapkowskin ensimmäiset Noituri-kokoelmat ovat erinomainen esimerkki siitä, miten hyvin tämä voi parhaimmillaan toimia. Yksittäiset tarinat ovat tiiviitä, yhden teeman ympärille rakennettuja kokonaisuuksia, mutta eri novelleissa voidaan esitellä maailman eri puolia ja kehittää hahmoja eteenpäin.

Toinen mahdollisuus kerronnan laajentamiseen ovat julkaisutoiminnassa usein hieman laitapuolen asemaan jääneet pienoisromaanit. Rajanveto eripituisten tekstien välillä on epämääräistä ja usein heikkopäistäkin puuhaa. Tässä tapauksessa kutsun pienoisromaaneiksi tekstejä, jotka asettuvat sanamäärältään jonnekin novellin ja romaanin välimaastoon ja ovat hahmogallerialtaan ja aikatasoiltaan novelleja runsaampia.

Olen hiljattain havahtunut pienoisromaanien mahdollisuuksiin muutaman erittäin antoisan esimerkin myötä. Nnedi Okoraforin oivallisista Binti-pienoisromaaneista kirjoitin jo aiemmin käsitellessäni viime vuosien mielenkiintoisimpia naisscifistejä. Martha Wellsin Murderbot Diaries -sarjaa olisi hyvin voinut myös käsitellä samassa tekstissä. Antisosiaalisen, itsetunto-ongelmista kärsivän tappokoneen vaiheita seuraavista tarinoista on julkaistu vasta ensimmäinen, All Systems Red, mutta sarjaa uskaltaa suositella jo pelkästään sen perusteella. Persoonallisen ja yllättävänkin samaistuttavan päähenkilön ympärille on punottu viihdyttävä ja jouhevasti eteenpäin kulkeva seikkailukertomus, joka lupaa myös maailmaltaan paljon.

Brandon Sanderson tunnetaan ennen kaikkea huomattavasti pidemmistä fantasiaeepoksistaan, mutta The Emperor's Soul -pienoisromaani on hänen parhaita tarinoitaan. Se on hieno, tiivis kokonaisuus, joka punoutuu omaperäisen, kiinalaistyyppisillä sineteillä maailmaa muokkaavan väärentäjähahmon ympärille. Tarinan keskiössä oleva taikajärjestelmä on kiehtova, mutta sitä olisi todennäköisesti ollut vaikea laajentaa kokonaisen romaanin tai romaanisarjan mittoihin. Pienoisromaanin puitteissa se sitä vastoin toimii erinomaisesti.

Näiden tuttavuuksien perusteella haluaisin lukea enemmänkin pienoisromaanin muotoon kirjoitettuja fantasia- ja scifitarinoita. Niiden hahmoihin ja maailmoihin mahtuu enemmän sävyjä kuin novelleihin, mutta parin tunnin rupeamina ne sopivat vielä hyvin luettaviksi yhdeltä istumalta. Tämä on hyvää vastalääkettä välillä mammuttimaisiin mittoihin paisuville romaaneille (erityisesti, kun tämän hetken lukuprojektinani on Sandersonin tuore 1300-sivuinen The Oathbringer).

Ekirjojen myötä pienoisromaaneille on tarjolla erinomaisesti niiden puitteisiin sopiva julkaisukanava. Sähköisenä niitä on yhtä luontevaa hankkia teekupin kaveriksi kuin elokuviakin. Englanninkielisillä markkinoilla tätä on jonkin verran hyödynnettykin, mutta kotimaisiin vaihtoehtoihin en ole törmännyt. Jos lukijoilla on tiedossa tutustumisen arvoisia suomenkielisiä scifi- tai fantasiapienoisromaaneja, otan vinkkejä hyvin mielelläni vastaan!