Ajatuksia Atorox-novelleista

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-raatiin. 23 ehdokasnovellin lukeminen oli kiinnostavaa ja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Käyn tässä lävitse yleisen tason huomioitani.

Yksi ehdokaslistan silmiinpistävimmistä piirteistä oli uuskumman ja kauhun vahva edustus: hieman yli puolet novelleista kuului jompaankumpaan kategoriaan. Kyberpunk ja muut lähitulevaisuuden dystopiat olivat myös selvästi esillä. Varsinaista fantasiaa joukossa oli vain yhden tarinan verran, scifi-novelleja kourallinen. Tähän varmasti vaikuttivat osaltaan viime vuonna julkaistujen antologioiden teemat, mutta kokonaiskuva oli silti vinoutunut. Onko kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä tosiaan näin vahvasti kallellaan kauhun ja kummallisen suuntaan?

Osin tämä pisti silmään siksi, että nimenomaan uuskumma- ja kauhuehdokkaita vaivasi tietynlainen kerronnallinen varovaisuus: moni niistä keskittyi kuvaamaan päähenkilön ja jonkin arkitodellisuuteen huonosti sopivan välistä kohtaamista. Usein kohdattu asia jäi epämääräiseksi sekä luonteeltaan että maailmanrakennukseltaan eikä tapahtumien vaikutusta päähenkilön elämään juurikaan käsitelty. Sen sijaan novelli loppui kohtaamisen päättyessä.

Lopputuloksena oli muodollisesti päteviä, mutta sisällöltään melko tyhjiä novelleja, jotka päättyivät siihen, mistä todella kiinnostava tarina olisi vasta alkanut. Miten päähenkilö jatkoi elämäänsä? Antoivatko tapahtumat hänelle uutta vai veivätkö jotakin mennessään? Alkoiko kumma vaikuttaa maailmassa muutenkin? Pelkkään oudon kohtaamiseen keskittyvät tarina tarvitsisivat todella väkevän pohjaidean, jotta niillä olisi voimaa jäädä kummittelemaan lukijan mieleen: kuolema tai pakeneminen eivät yleensä ole erityisen kiinnostavia käänteitä, hahmon tai maailman muuttuminen tai kasvaminen ovat.

Vastapainoksi ehdokasnovellien joukossa oli myös nippu hienosti rakennettuja ja idealtaan vahvoja tekstejä. Niistä irtosi omaperäisiä visioita, kiinnostavia maailmoja, sopivan vinksahtanutta kummaa ja tiivistunnelmaista kauhua. Alagenrestä riippumatta onnistuneimpia tarinoita yhdisti peruskaavaa rikkovan rakenteen ohella se, että niissä spekulatiivisuus oli keskimääräistä kouriintuntuvampaa: kirjoittajat olivat selkeästi työstäneet aihettaan, perehtyneet siihen tai pohjanneet tarinansa omaan asiantuntemukseensa. Näistä aineksista syntyi hienoja lukukokemuksia, joista parhaimmat puolustaisivat paikkaansa myös kansainvälisissä kokoelmissa.

Erityisesti mieleeni jäivät (mainittuna siinä järjestyksessä, jossa ne olivat ehdokaslistalla) Emma Keski-Kuhan Mansikkakakku, Jenny Kangasvuon Musta otsa, Pirja Hyyryläisen Muoamo ja Terhi Tarkiaisen Muistot putoilevat meistä. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että näitä tarinoita ja muita suosikkejani yhdisti se, että ne olivat kirjoituskilpailujen – etupäässä Portin – voittajia. Tällaisia novelleja oli kaikista ehdokkaista vajaa kolmannes. Kolme tarinaa oli ilmestynyt erilaisissa kirjoitusharrastajien julkaisuissa ja loput olivat peräisin eri antologioista. Runsaasta edustuksestaan huolimatta ensimmäinen antologianovelli oli omalla listallani vasta kuudentena eikä niitä juuri enempään kärkikymmenikköönkään kiilannut.

(EDIT: tekstin alkuperäisessä versiossa edeltävässä lauseessa viitattiin antologianovellien sijaan Osuuskumma-novelleihin, koska epähuomiossa oletin joidenkin kokoelmien julkaisijan novellien kirjoittajien perusteella. Tarkoitukseni ei ollut esittää, että olisi olemassa jokin erityinen Osuuskumma-novellin tyyppi, vaan niputin novelleja yhteen olettamani julkaisijan pohjalta.)

Pohdittuani syitä tähän päädyin siihen, että kirjoituskilpailujen kautta esille nousseet novellit olivat ehdokkaista kunnianhimoisimpia ja tuntuivat ylipäätään valmiimmilta. Kenties näitä tarinoita oli työstetty enemmän, kenties kilpailut olivat seuloneet joukostaan vahvimmat, kenties niiden toimitusvaiheeseen oli panostettu enemmän. Oli syy mikä tahansa, oma äänestyslistani oli itselleni vahva muistutus siitä, että kirjoituskilpailujen voittajia kannattaa pitää silmällä.

Erityisesti jäin miettimään julkaisua edeltävän toimitusvaiheen merkitystä novellien onnistumiselle, sillä muutama tarina olisi selvästi hyötynyt päättäväisemmästä editoinnista. Novellin toimittaja ei ole pelkkä oikolukija, vaan voi auttaa myös tarinan rakenteen ja kielen hiomisessa. Toisinaan tarinan rakennetta voidaan muokata paljonkin, osioita poistaa, siirtää tai kirjoittaa uudestaan. Tämä vaatii toimitustyötä tekevältä aikaa, silmää ja rohkeutta, mutta onnistuminen ei ole kiinni vain toimittajasta. Kirjoittajan suhtautumisellakin on suuri merkitys. Parhaimmillaan toimitustyö on dialogia, joka antaa paljon molemmille osapuolille. Osa ehdokkaana olevista novelleista herätti kysymyksen, pitäisikö tämän vaiheen merkitystä nostaa enemmän esille kirjoittajayhteisöissä ja -kursseilla.

Atorox-kilpailun ehdokasasettelua on toisinaan kritisoitu siitä, että vapaa äänestys jättää tilaa kaikenlaiselle kampanjoinnille. Muutaman novellin kohdalla jäi eittämättä miettimään, kuuluivatko ne samalle viivalle muiden ehdokkaiden kanssa. Kokonaisuutena lista oli kuitenkin ansiokas läpileikkaus kotimaisista spefi-novelleista. Nämä lukemalla saa hyvän kuvan siitä, mitä Suomessa on viime vuonna kirjoitettu, ja parhaimmisto on totisesti tutustumisen arvoisia.

Lopuksi haluan avoimuuden nimissä mainita, että toimitin itse yhden ehdokasnovelleista ja tunnen ehdokkaana olevista kirjoittajista henkilökohtaisesti kaksi. Yllä olevat kommenttini eivät heijastele kumpaakaan suhdetta mitenkään.

Vinkki kirjoittajille: Brandon Sandersonin kirjoituskurssi

Brandon Sanderson on yksi 2000-luvun menestyneimpiä ja tuotteliampia fantasiakirjailijoita. Hän kirjoittaa taitavasti rakennettuja, vauhdikkaita seikkailuja, joista tunnetuin lienee parhaillaan suomeksikin ilmestyvä Usvasyntyiset-trilogia (englanniksi Mistborn).

Kirjailijanuransa ohella Sanderson on opettanut luovaa kirjoittamista yliopistossa ja viikottaisen Writing Excuses -podcastin puitteissa. Yksi hänen kursseistaan on taltioitu Youtubeen 12-osaiseksi sarjaksi, joka on kokonaisuudessaan saatavilla täällä.

Yksi Sandersonin tärkeimpiä vahvuuksia on maailmojen ja taikajärjestelmien suunnitteleminen. Erityisen mielenkiintoiseksi tämän kurssin tekeekin fantasian ja scifin kirjoittamisesta kiinnostuneiden kannalta se, että molemmille aiheille on omistettu oma tunnin mittainen jaksonsa. Mikäli koko kurssin seuraaminen ei innosta, näihin kannattaa silti ehdottomasti perehtyä.

4. oppitunti: maailmanrakennus

8. oppitunti: taikajärjestelmät

Kirja-arvostelu: Nevermoor – Morriganin koetukset

Sanotaan, ettei kirjaa pitäisi arvioida kannen perusteella. Nevermoor-sarjan avausosa Morriganin koetukset on hyvä esimerkki siitä, ettei kirjoja pitäisi arvioida myöskään ensimmäisen kolmanneksen perusteella. Yskähdellen käyntiin lähtevästä tarinasta kuoriutuu vähitellen viihdyttävä, jatkoa herkullisesti petaava fantasiaseikkailu.

Kirjan avausasetelma on lupaava. Morrigan Korppi on pian yksitoista vuotta täyttävä tyttö, joka tunnetaan kirottuna lapsena: kaikki valtakunnassa koetut vastoinkäymiset luetaan hänen syykseen, oli siihen perusteita tai ei. Tulevaisuudelta hänellä ei myöskään ole paljon odotettavaa, sillä kaikki kirotut lapset kuolevat täyttäessään yksitoista. Poliitikon uraa tekevälle isälleen Morrigan on pelkkä taakka, joten hänestä on kasvanut yksinäinen, ulkopuolinen ja pisteliäällä huumorintajulla varustettu tyttö.

Kirjan perin dystooppisessa maailmassa lapset pääsevät kouluttautumaan arvostettuihin ammatteihin vain, jos jokin koulu tai muu tukija esittää hänelle tarjouksen ja ryhtyy hänen suojelijakseen. Morriganin elämä saa yllättävän käänteen, kun hänelle tarjotaan useampaakin tällaista sopimusta. Tytölle, jolla ei pitäisi olla minkäänlaista tulevaisuutta, tilanne on käsittämätön. Muutaman juonenkäänteen jälkeen Morrigan päätyy salaiseen Nevermoorin kaupunkiin, jonka taianomainen, eklektinen tunnelma on aivan toista kuin hänen kuivan byrokraattisen kotimaansa.

Valitettavasti Nevermoor ei hurmaa lukijaansa niin tehokkaasti kuin se haluaisi. Kun Morrigan pyyhkäistään nopeasti ympäristöstä toiseen, sivuilta vyörytetään hengästyttävällä tahdilla hahmoja, tilanteita ja yksityiskohtia, jotka ovat toinen toistaan vängempiä, yllättävämpiä ja kummallisempia. Näiden pitäisi luoda vaikutelma maagisesta, kiehtovasta maailmasta, jossa kohtaavat Liisan Ihmemaa, Willy Wonkan mielikuvitus ja Harry Potterin taikuus. Nevermoorista puuttuu kuitenkin yhtenäinen metafysiikka, joka antaisi outouksille yhteisen selityksen ja saisi ne siten tuntumaan johdonmukaisilta osilta kokonaisuutta eikä vain nipulta irrallisia kummallisuuksia. Lopputuloksena on sieluton karnevaali, joka on erinomainen esimerkki siitä, mikä merkitys onnistuneella maailmanrakennuksella on.

Tilannetta ei auta se, että Morriganin opas ja suojelija, kapteeni Jupiter Pohjoinen, on samaa sarjaa maailman kanssa. Hän on huoleton, leiskuva, itseriittoinen ja kyvytön vastaamaan mihinkään kysymyksiin. Lopputuloksena on hahmo, joka yrittää niin kovasti olla omalaatuinen ja piittaamaton odotusten suhteen, että hänestä jää jäljelle pelkkä kuori. Jupiterin puolustukseksi on sanottava, että ainakin hänen tyylinsä pysyy samana läpi koko kirjan, mutta se ei juurikaan vähennä hänen rasittavuuttaan.

Muutenkin Nevermoorin hahmoista jää käteen aika vähän. He ovat etupäässä yhden erityispiirteen määrittämiä hahmotelmia, joilta puuttuu särmää tai luonnetta, johon tarttua. Tätä vaikutelmaa vahvistaa entisestään se, että useimmat hahmot ovat rooleiltaan niin stereotyyppisiä, että heihin on vaikea suhtautua vakavasti. Esimerkiksi Morriganin pahin kilpailija on juuri sellainen suosittu, hyvännäköinen, itseriittoinen nirppanokka, joita vastaavat tarinat ovat pullollaan.

Puisevuudestaan huolimatta hahmokaarti on kuitenkin sikäli toimiva, ettei Townsend käsittelee heitä johdonmukaisesti eikä anna heidän lipsua rooleistaan. Tämä auttaa pitämään kasassa kirjan tärkeimmän osan, eli varsinaisen tarinan. Vähitellen massasta alkaa nousta esille pari mielenkiintoisempaa hahmoa, jotka lupailevat hyvää sarjan seuraavien osien kannalta. Toivon mukaan itse Morrigankin saa ajan kanssa hieman enemmän lihaa luidensa ympärille. Hänessä on jo särmää ja omat kriisinsä, jotka syventävät häntä kohtuullisesti, mutta ainakin tässä avausosassa häneltä puuttuu myönteinen, innostava puolensa. Se auttaisi tuomaan häneen lisää sävyjä.

Vaikuttaa siis siltä, että seuraavissa osissa hahmot ovat vahvempia kuin tässä avausosassa. Jotakin muutakin taikaa Nevermoorissa on. Kun kirja rauhoittuu hieman eikä enää yritä häikäistä lukijaansa esittelemällä jokaisella sivulla jonkin uuden hassunhauskan yksityiskohdan, tarina nappaa mukaansa ja alkaa askel kerrallaan lunastaa alkuasetelmassa annettuja lupauksia.

Jupiter Pohjoisen opastamana Morrigan alkaa kuudensadan muun lapsen kanssa käydä läpi koetuksia, jotka on läpäistävä ansaitakseen legendaarisen Meineikkaan seuran jäsenyyden. Samalla hän tutustuu uuteen kotikaupunkiinsa, sen tapoihin ja asukkaisiin, ja yrittää löytää oman paikkansa maailmassa. Vaikka tarinan ainekset ovat perin stereotyyppiset, Jessica Townsend punoo niistä seikkailun, jonka juonenkäänteet onnistuvat yllättämään useammankin kerran.

Erittäin tärkeässä asemassa tässä on kirjan taustatarina, joka on lopulta sen tärkein koukku. Tai ainakin se, mitä siitä tämän avausosan puitteissa paljastetaan. Tarinassa on riittävästi kierrettä, jotta se nousee keskimääräisten fantasia-asetelmien yläpuolelle eikä lukija voi lopun paljastusten jälkeen olla lainkaan varma siitä, mihin suuntaan Morriganin seikkailut seuraavissa osissa vievät. Tämä on omiaan herättämään uteliaisuutta sarjan jatkon suhteen.

Lopulta Morriganin koetukset jättää taakseen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Se on epätasainen kirja, joka etenkin alkupuolellaan kärsii epäjohdonmukaisesta maailmanrakennuksestaan. Loppua kohti se kuitenkin onnistuu kohoamaan ongelmiensa yläpuolelle ja jättämään lukijansa kutkuttavaan tilanteeseen odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Nevermooriin tutustumista kun tuskin jättää tähän yhteen kirjaan.

Lopuksi on valitettavasti todettava, että Morriganin koetusten suomenkielistä laitosta rasittaa osin epäonnistunut käännös. Fantasiamaailmoiden omien sanojen kääntäminen on aina mutkikasta ja tällä kertaa siinä ei ole täysin onnistuttu. Erityisesti itseäni häiritsi wunder – yksi maailman avainkäsitteistä – joka on kääntynyt meinioksi, ja sen johdannaiset. Nämä käännökset eivät tavoita alkuperäisten sanojen tunnelmaa, mikä nakertaa omalta osaltaan suomenkielisen laitoksen maailmaa.

Kirja-arvostelu: Taikuri ja taskuvaras

Maailmalla vaihtoehtoista historiaa on kirjoitettu jo pitkään ja jos jonkinlaisista aiheista ja aikakausista. Suomen historiassa on kuitenkin vielä monia vaiheita, joita on käsitelty korkeintaan satunnaisissa novelleissa, jos lainkaan. Kun kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä on vielä kallellaan kumman ja kauhun suuntaan, kartoittamattomia alueita riittää. Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras pyrkii omalta osaltaan paikkaamaan tilannetta sijoittamalla lennokkaan steampunk-seikkailunsa 1800-luvun lopun Helsinkiin.

Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Vilhelmiina Holm, tuttavallisemmin Mina, joka on vanhempiensa kuoleman jälkeen elättänyt itsensä kerjäämällä ja varastelemalla. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän varastaa oudon esineen komealta, nuorelta mieheltä, joka ilmestyy hänen majapaikkaansa vaatimaan omaisuuttaan takaisin. Tomiksi itsensä esittelevä mies kertoo olevansa taikuri ja päätyy värväämään Minan talonväkeensä apulaiseksi. Talousaskareiden lisäksi Minan tehtäviin kuuluu hyvin ärtyisän, pyörätuolissa istuvan Professorin avustaminen ja ulkoiluttaminen.

Uudessa kodissa Minalle selviää pian, että Tom on yhtä lailla keksijä kuin taikuri. Hänen esityksensä perustuvat sorminäppäryyden lisäksi mekaanisiin luomuksiin, joiden toiminta on etupäässä selitettävissä sähkön, hammasrattaiden ja muiden keskintöjen avulla, mutta jotka ovat samalla selvästi edellä tekniikan muuta kehitystä. Huikein Tomin luomuksista on keinotekoinen mies, joka opettelee vähitellen ihmisenä olemista.

Kirjan alkupuoli keskittyy Minan tutustumiseen uuteen ympäristöönsä ja sen ihmisiin. Tomin, Professorin ja keinotekoisen Sotamiehen lisäksi talonväkeen kuuluvat kokki Matilda ja tämän poika, sekalaisia hommia hoiteleva Joel. Hahmokatraan keskinäinen dynamiikka on luontevaa ja hyväntuulista, mutta enimmäkseen jännitteetöntä. Alkuihmetyksen jälkeen tarina meinaakin jäädä hetkeksi polkemaan paikoilleen, kun tapahtumat eivät varsinaisesti etene mihinkään.

Omalta osaltaan tähän vaikuttaa päähenkilö Mina, joka on lopulta kirjan heikoin lenkki. Hän on lähtökohtiensa, haaveidensa ja tavoitteidensa puolesta perin samastuttava hahmo. Samalla hän on kuitenkin myös aivan liian täydellinen tuntuakseen uskottavalta. Hän on kaunis, hurmaava, nokkela, luonteva esiintyjä, erinomainen varas ja ymmärtää uskomattomatkin asiat täysin ongelmitta. Huonoja puolia hänellä ei lievää rämäpäisyyttä ja mustasukkaista mielikuvitusta lukuun ottamatta ole. Useimmissa juonenkäänteissä hänen kyvykkyytensä on onneksi luontevaa, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Mina sujahtaa täydellisesti Tomin taikuuden ja esitysten maailmaan, hänen erinomaisuutensa alkaa käydä vähän väsyttäväksi.

Onneksi Mina on riittävän sympaattinen hahmo, ettei hän ehdi käydä raivostuttavaksi ennen kuin tarinan pyörät alkavat pyöriä suuremmilla kierroksilla. Siinä vaiheessa hänen ylivertaisuutensa on helppo työntää sivuun ja heittäytyä kertomuksen vietäväksi. Taikuri ja taskuvaras kutoo yhteen seikkailua, romantiikkaa, salaisuuksia, ihmissuhteita ja juonittelua vilpittömällä innolla ja etupäässä onnistuneesti. Sen asetelmat eivät ehkä näytä erityisen omaperäisiltä, mutta lukijan kannattaa sysätä kyynisyytensä syrjään jo senkin vuoksi, että kuten Tomin illuusioissa, tässä tarinassakaan kaikki ei ole aivan sitä, miltä se aluksi näyttää.

Haluankin nostaa Anniina Mikamalle hattua siitä, miten hienosti tarinan monet salaisuudet ja yllätykset on rakennettu. Niitä pohjustetaan riittävästi, jotta ne tuntuvat uskottavilta ja tarkkasilmäinen lukija voi aavistella niitä jo etukäteen, mutta niiden paljastuminen ei saa päähenkilöitä vaikuttamaan typeryksiltä. Tämä on mukavaa vaihtelua kirjoihin, joissa paljastuksia pudotellaan täysin puun takaa tai lukija turhautuu siihen, etteivät sankarit ymmärrä jotakin hyvin itsestäänselvää asiaa.

Tarinan sijoittaminen 1800-luvun lopun Helsinkiin toimii hämmästyttävän hyvin. Tähän epäilemättä vaikuttaa oleellisesti se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälti omaan, eristettyyn ympäristöönsä, josta tehdään vain satunnaisia vierailuja historiallisiin maisemiin. Toisaalta nämä siirtymät tuntuvat luontevilta eikä steampunk-elementteistä ole tehty niin fantastisia tai ylenpalttisia, että ristiriita niiden ja historiallisen kaupungin välillä olisi liian räikeä. On joka tapauksessa hienoa nähdä, että suomalaiset kirjoittajat sijoittavat tarinansa suomalaiseen ympäristöön sen sijaan, että tarina olisi viety johonkin vaihtoehtohistorioista tutumpaan eurooppalaiseen suurkaupunkiin.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että historiallinen miljöö on tarinan kannalta lopulta varsin epäoleellinen. Taikuri ja taskuvaras on pohjimmiltaan vahvasti romantisoitu seikkailukertomus, johon tutut paikannimet antavat vain pienen lisämausteen. Jollei trilogian myöhemmistä osista paljastu jotakin kiinteämpää yhteyttä oikeaan historiaan, saman tarinan olisi voinut kertoa myös täysin fiktiivisessä maailmassa kokonaisuuden kärsimättä.

Tekstin tasolla kirjassa olisi vielä hieman kohennettavaa. Vaikka lauseet sinänsä soljuvat sujuvasti, ne ovat hieman kliinisiä ja tasarytmillisiä. Dialogissa hahmot kuulostavat kukin itseltään, mutta kaikilla on taipumusta päätyä varsin syvämietteisiin lausuntoihin niin nopeasti, ettei se aina tunnu luontevalta. Toisaalta kohtaukset on jäsennetty erinomaisesti ja lukija pysyy helposti perässä myös vauhdikkaammissa käänteissä.

Taikuri ja taskuvaras on niitä kirjoja, jotka takakansi saa vaikuttamaan höttöisemmiltä kuin ne ovatkaan. Anniina Mikama on luonut vauhdikkaan, romanttisen seikkailukertomuksen, jonka juonenkäänteissä piileskelee useampikin yllätys. Jäänkin odottamaan sarjan seuraavaa osaa positiivisin mielin, sillä tälle trilogialle on ehdottomasti paikkansa kotimaisen nuortenfantasian saralla.

Kirja-arvostelu: The Bear and the Nightingale

Olen aina pitänyt kansanperinteeseen perustuvista fantasiakirjoista. Ne tapaavat vielä lukijansa maailmoihin, joissa ihmiset eivät tunne ja hallitse kaikkea, vaan kertomuksista kumpuavat olennot ja taikuus toimivat omien lainalaisuuksiensa mukaan. Parhaimmillaan tuloksena on tarinoita, joiden maanmakuinen tunnelma poikkeaa täysin sankarillisemmista fantasiamaailmoista. Katherine Ardenin esikoisromaani The Bear and the Nightingale on tästä erinomainen esimerkki.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat venäläisten kansantarinoiden maailmaan. Sen päähenkilönä on pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi varttuva Vasilisa, joka elää perheensä kanssa syrjäisessä kartanossa jossakin Moskovasta pohjoiseen. Isänsä, siskonsa, veljiensä, kasvattajansa ja äitipuolensa lisäksi Vasilisan elämää värittävät kartanon ja lähiympäristön henget ja muut olennot, jotka hän useimmista ihmisistä poiketen näkee ja joiden kanssa hän osaa myös keskustella.

Selvännäköisyys ei ole tässä maailmassa mikään siunaus tai toivottu taito, vaan se tekee Vasilisasta kyläläisten silmissä kummajaisen ja noitalapsen. Hänen yhteytensä näkymättömään maailmaan käy vuosi vuodelta yhä kiinteämmäksi samalla, kun kiihkomielinen saarnamies vetää muuta yhteisöä voimallisesti kristinuskon valtapiiriin. Tämä ristiriita tekee Vasilisasta rajankävijän kahden hyvin erilaisen maailman välillä. Kirjan kantaviksi teemoiksi nousevatkin oman kohtalonsa hallitseminen ja tasapaino ihmisten ja henkiolentojen maailman välillä.

Tarinan aikana siirrytään taidokkaasti tunnelmasta toiseen. Näkymättömien olentojen höystämästä kasvukertomuksesta kuoriutuu kirjan puolivälin tienoilla väkevä, tunnelmallinen kauhutarina, joka tuo kouriintuntuvasti esille Venäjän talven ja kansanperinteen olentojen armottomuuden. Loppua kohti tästä irtaudutaan ja siirrytään dramaattisemman huipennuksen pyörteisiin. Varsin fantastiseksi käyvä loppuratkaisu ei välttämättä ole kaikkien lukijoiden mieleen. Se olisikin voinut helposti lässäyttää koko tarinan, mutta Arden pystyy pitämään kokonaisuuden hyppysissään kaikkein hurjimmissakin käänteissä. Tähän eivät ole kaikki kansanperinnettä hyödyntäneet kirjoittajat kyenneet.

Ardenin onnistuminen perustuu siihen, että hän käsittelee lähdemateriaaliaan kunnioituksella. Hän ei yritä tehdä uskomusolennoistaan söpöjä tai länsimaisia, vaan antaa niiden olla juuri niin juroja, julmia ja vaikeasti lähestyttäviä kuin niiden kuuluukin. Samalla hän tulee peilanneeksi niiden kautta myös ihmisyyttä: vähäpuheisia, juurevia henkiolentoja kohtaan tuntee usein paljon enemmän sympatiaa kuin voimansa tunnossa olevia, kapeakatseista (ja virheellistä) totuuttaan julistavia ihmisiä.

Samalla kunnioituksella rakennetaan myös kirjan maailman historiallista puolta. Keskiaikaisen venäläisen yhteiskunnan olosuhteet, tavat, rakenteet ja uskomukset on kuvattu kaunistelematta tai romantisoimatta. Lopputuloksena on poikkeuksellisen vahva läsnäolon tuntu, jossa ihmisten valtapiirin ulkopuolelle jäävä maailma – luonto ja näkymättömät henget – näyttäytyy pelottavana ja vieraana.

Kaikki tämä rakentuu Ardenin taidokkaan tekstin varaan. Hänen kertovat lauseensa ovat selkeitä ja soljuvia, mutta hän ei epäröi käyttää polveilevampaa, koreilevampaa kieltä, kun tunnelma sitä vaatii. Erityisesti arvostan kirjan kohtausten rytmitystä: niihin saadaan rakennettua yksityiskohtia ja tunnelmapaloja, mutta missään ei viivytä liian pitkään. Tapahtumat etenevät ja rakentuvat sujuvasti, minkä ansiosta neljäänsataan sivuun on saatu mahdutettua yllättävänkin monipolvinen tarina. Tässä mielessä Ardenin tyyli muistuttaakin paljon Catherynne Valentea, joskin kielellä ja sanoilla kikkailua on vähemmän.

Vaikka Ardenin tiivis kerronta on vaikuttava saavutus, siihen liittyy kuitenkin myös tärkein kritiikin aiheeni. Vasilisan ohella kirjan aikana käytetään myös verrattain suurta määrää muita näkökulmahahmoja, joista suurinta osaa hyödynnetään vain satunnaisesti. Tämä tuntuu hieman kömpelöltä ja saa miettimään, eikö samoja asioita olisi voitu kertoa myös toisesta näkökulmasta.

Tätä vaikutelmaa vahvistaa entisestään se, että osa näistä hahmoista ja kohtauksista on tarinan kannalta jokseenkin epäoleellisia. Niillä on todennäköisesti pohjustettu samaan maailmaan sijoittuvan jatko-osan tapahtumia, mutta koska The Bear and the Nightingale näyttäytyy aivan viimeisiä sivujaan lukuun ottamatta ensisijaisesti itsenäisenä romaanina, ne tuntuvat tässä yhteydessä perustelemattomilta. Kovin merkittävästi tämä ei kirjan ansioita kuitenkaan rampauta.

The Bear and the Nightingale on vaikuttava esikoisteos. Se rakentaa venäläisen kulttuurin ja kansanperinteen pohjalta tunnelmallisen, maan- ja verenmakuisen maailman, jossa näkymätön maailma elää luontevasti ihmisten asumusten ja kaupunkien rinnalla. Vasilisa on onnistunut, sopivalla tavalla ristiriitainen päähenkilö, jonka tarina kerrotaan hienosti hiottujen, tiivistunnelmaisten kohtausten kautta. Katherine Ardenin seuraava romaani lienee pakkohankinta.

Microscope: maailmanrakennusta spefi-kirjoittajille

Maailmanrakennus on olennainen osa spekulatiivista fiktiota, oli kyse sitten yksittäisistä elementeistä arkisessa maailmassa tai kokonaisesta uudesta todellisuudesta. Itselleni se on yksi scifin ja fantasian tärkeimmistä koukuista. Niinpä uteliaisuuteni heräsikin heti, kun törmäsin Microscopeen (viralliset kotisivut), joka lupasi tarjota uudenlaisen työkalun maailmanrakennukseen. Pelillistettyssä tarinankerrontasessiossa syntyy nopeasti laajoja historiankaaria, dramaattisia kohtauksia ja yllättäviä ideoita.

Microscopen pelaamiseen tarvitaan vain sääntökirja, kynä ja arkistokortteja tai vastaavia muistiinpanovälineitä. Säännöt saa helpoiten hankittua PDF-muodossa Lame Magen omasta verkkokaupasta. Yksi pelikerta kestää 2-4 tuntia ja peli toimii 2-5 osallistujalla, joskin parhaimmillaan se on 3-4 hengen voimin. Tällöin erilaisia ideoita on riittävästi, mutta omaa vuoroaan ei tarvitse odotella liian kauan.

Uuden maailman luominen alkaa yhteisellä puitteiden määrittelemisellä. Ensin tarinalle valitaan kantava teema, kuten muinaisen valtakunnan nousu ja tuho tai ihmiskunnan pako kuihtuvalta Maapallolta kohti tähtiä, ja sovitaan yhteinen tulkinta siitä. Tämän pohjalta määritellään alku- ja loppupisteet sille ajanjaksolle, jota pelissä halutaan tarkastella. Nämä voivat olla satojen tai jopa tuhansien vuosien päässä toisistaan, mutta ne auttavat luomaan maailmalle yhteiset puitteet.

“Kokoonnumme pelaamaan Microscopea neljän hengen voimin. Tuoreiden eksoplaneettalöytöjen innostamina päätämme kertoa, kuinka Trappist-1:n asukkaat asuttavat aurinkokuntansa. Määrittelemme aikakauden alkupisteeksi ensimmäisen yhteyden planeetan ulkopuolelle ja loppupisteeksi ensimmäisen yhteyden aurinkokunnan ulkopuolelle.”

Seuraavaksi määritellään historiankirjoituksen paletti: millaiset asiat kuuluvat siihen ja millaiset eivät. Jokainen pelaaja saa määritellä asian, joka kuuluu tai ei kuulu tähän maailmaan. Tarkoitus on valita asioita, joiden läsnä olo tai puuttuminen ovat yllättäviä valitussa ympäristössä. Tällaisia esimerkkejä voisivat olla vaikkapa höyrykäyttöiset avaruusalukset tai avaruusalusten puuttuminen kokonaan avaruusoopperasta. Lopuksi jokainen pelaaja saa lisätä yhden aikakauden tai tapahtuman historian aikajanalle.

“Olemme kiinnostuneempia lisäämään maailmaamme asioita kuin kieltämään niitä. Haluamme mukaan mm. elämää useammalla kuin yhdellä planeetalla, okkultismia ja revontuliin pohjautuvan ennustusmenetelmän. Tästä ei ole tulossa aivan tavanomaista avaruudenvalloitus-scifiä. Lopuksi yksi pelaajista kieltää avaruusalukset. Meidän on luotava muita tapoja kuljettaa Trappist-1:n asukkaita planeetalta toiselle.”

Microscopen pienistä lapuista syntyy kokonainen aurinkokunta historioineen.

Alkuvalmistelujen jälkeen maailmaa rakennetaan kiertävissä vuoroissa. Kukin pelaajista määrittelee vuorollaan maailmasta yhden asian, johon seuraavaksi keskitytään. Sen puitteissa kaikki luovat luoda maailmaan uuden aikakauden, syventävät olemassa olevaa aikakautta tapahtumalla tai avaavat jonkin tapahtuman yksityiskohtia kohtauksella. Kun kierros vaihtuu ja seuraava pelaaja pääsee määrittelemään seuraavan teeman, hän voi myös poimia jonkin maailmaan lisätyistä asioista perinnöksi, jonka seuraukset näkyvät maailmassa läpi sen historian.

Säännöt ovat yksinkertaiset: lisäykset eivät saa olla ristiriidassa jo määriteltyjen asioiden kanssa, mitään alkuvaiheessa kiellettyä asiaa ei saa käyttää ja kaiken täytyy liittyä tavalla tai toisella kyseisen kierroksen polttopisteessä olevaan aiheeseen. Historiaa ei luoda lineaarisesti, vaan uusia aikakausia ja tapahtumia voi lisätä mihin tahansa sopivaan väliin. Kukaan ei omista maailmassa mitään, vaan kaikki saavat tehdä mukaan tuoduilla aiheilla mitä haluavat. Jokaisesta uudesta ideasta voi siis lopulta kuoriutua jotakin aivan muuta kuin niiden alkuperäinen esittäjä ajatteli.

Aikakaudet ja tapahtumat yksinkertaisesti kuvaillaan ja lisätään osaksi aikalinjaa. Kohtausten kohdalla niiden aloittaja määrittelee kysymyksen, johon kohtauksella haetaan vastausta, esimerkiksi “miksi kuningas päätti pettää kansansa?”, ja kuvailee lyhyesti lähtöasetelman. Tämän jälkeen jokainen pelaaja valitsee tai luo kohtaukseen oman näkökulmahenkilönsä ja ryhmä hakee esitettyyn kysymykseen vastausta dialogin ja kuvailun avulla. Kohtaus päättyy, kun vastaus on saatu selville.

“Maailmamme saa heti aluksi yllättävän käänteen, kun ensimmäiseksi polttopisteeksi määritellään avaruusvalaat ja historiaan lisätään aikakausi, jolloin ensimmäinen avaruusvalas Alis on ainoa keino liikkua aurinkokunnan sisällä. Kierroksen päättyessä Alis valitaan ensimmäiseksi perinnöksi ja avaruusvalaista yksi maailmamme kantavista voimista. Pian niiden seuraksi putkahtaa avaruusvalaiden kanssa symbioottisessa suhteessa eläviä olentoja, jotka elävät sitä lyhyemmän ajan, mitä enemmän ne tietävät.”

“Pelin edetessä maailmamme kehittyy nopeasti ja sinne syntyy yllättäviä, kiehtovia syy-seuraus -suhteita. On astraalimatkailijoita, joiden pioneerit teloitetaan tabujen rikkomisesta. Planeetta, joka muuttuu jatkuvasti terramuokkauksen aiheuttaman nopeatempoisen evoluution kourissa. Avaruusvalaiden kanssa symbioottisessa suhteessa elävien olentojen keskuudessa suosioon nouseva Unohduksen kultti, joka syntyy vastareaktiona näiden jatkuvasti lyhenevälle elinkaarelle. Historian loppuvaiheessa avaruusvalaiden ohjaama valtava auringonpurkaus pyyhkii teknologian ja korkean sivistyksen lähes kaikilta planeetoilta ja valaiden vaellus muodostaa ensimmäisen yhteyden aurinkokunnan ulkopuolelle.”

Vapaamuotoiselta vaikuttavasta rakenteestaan huolimatta Microscope onnistuu pitämään pelaajat kurissa ja tukemaan jatkuvasti etenevän maailman luomista. Tässä auttavat se, että jokaiselle tapahtumalle on määriteltävä selkeä seuraus, ja jokaiseen lisäykseen liitettävä merkintä siitä, onko sillä myönteinen vai kielteinen sävy. Koska useimmat historian käänteet ovat perusluonteeltaan varsin ambivalentteja, nämä vaatimukset selkeyttävät yhteistä tulkintaa ja tekevät kaikista lisäyksistä tarinallisempia.

Microscopea on vaikea määritellä tyhjentävästi. Sen kutsuminen peliksi on hieman harhaanjohtavaa, koska sillä ei ole selkeää tavoitetta tai voittajia. Pohjimmiltaan kyse on yhteisestä, sääntöjen ohjaamasta tarinankerronnasta. Sen epätyypillinen luonne ei kuitenkaan ole ongelma, sillä säännöt ovat hyvin loogiset ja nopeasti omaksuttavat. Englanninkielisellä sääntökirjalla on pituutta muutama kymmenen sivua, mutta se selittyy perusteellisilla, pelin luonnetta hienosti havainnollistavilla esimerkeillä.

Spekulatiivisen fiktion kirjoittamisesta kiinnostuneille Microscope onkin tutustumisen arvoinen työkalu. Pelikerroilta ei todennäköisesti synny mitään täysin valmista, mutta se on oivallinen tapa verrytellä omaa luovuuttaan, herätellä uusia ideoita ja haastaa omia ennakko-oletuksiaan. Yhteinen maailmanrakennus on myös yksinkertaisesti niin hauskaa, että Microscopea voi suositella jo senkin perusteella.

Hugo 2018 -ehdokkaat julkistettu

Tämän vuoden Hugo-ehdokkaat on julkistettu. Koko pitkä lista on nähtävissä täällä.

Romaaniehdokkaista silmiinpistävin on N. K. Jemisinin The Stone Sky. Hänen Broken Earth -sarjansa kaksi ensimmäistä osaa The Fifth Season ja The Obelisk Gate voittivat parhaan romaanin kategorian vuosina 2016 ja 2017, joten Jemisinillä on nyt mahdollisuus ainutlaatuiseen hattutemppuun. Mitään vastaavaa ei Hugo-palkintojen historiassa ole aiemmin nähty. The Stone Sky on yhä lukupinossani, joten en ota toistaiseksi kantaa sen mahdollisuuksiin, mutta sarja on joka tapauksessa tutustumisen arvoinen. Etenkin The Fifth Season on kaikessa armottomuudessaan mestarillinen dystopiaromaani.

Pienoisromaani-kategorian ehdokkaista olen ehtinyt kirjoittaa kahdesta. Nnedi Okaraforin Binti: Homen nostin esille viime vuosien kiinnostavimpia naisscifistejä käsitellessäni ja Martha Wellsin All Systems Redin esimerkkinä antoisista pienoisromaaneista.

Uncanny Magazine on jälleen näkyvästi esillä novellien, pitkien novellien ja parhaiden toimittajien -kategorioissa. Muutamassa vuodessa erittäin laadukkaaksi ja arvostetuksi julkaisukanavaksi muodostunut e-lehti ja sen podcast ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia fantasian, science fictionin ja kumman harrastajille.