sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kirja-arvostelu: Viimeinen valtakunta

Jalava teki suomalaisille fantasiaharrastajille merkittävän palveluksen, kun se alkoi julkaista Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-sarjaa suomeksi. Trilogia on yksi viime vuosien parhaista eeppisen fantasian sarjoista ja erinomainen esimerkki siitä, miten maailmanrakennus, huolellisesti suunnitellut taikajärjestelmät ja tarina parhaimmillaan tukevat toisiaan. Sarjan ensimmäinen osa Viimeinen valtakunta pohjustaa tätä kaikkea, mutta on ennen kaikkea viihdyttävä, mukaansatempaava seikkailukertomus.

Usvasyntyisen maailma on synkkä. Sitä hallitsevat tulivuorten jatkuvasti ilmoille sylkevät tuhkasateet, jotka tukahduttavat kasvit ja muuttavat kaiken harmaaksi ja tuhriutuneeksi. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtiajakautunut aatelisiin, joiden elämän täyttävät tanssiaiset ja ylellisyys, ja piestyihin, nälkiintyneisiin skaa-orjiin, joiden elämällä ei ole käytännössä mitään arvoa. Öisin maailman valtaavat usvat, joiden seassa vaeltavia hirviöitä ihmiset pelkäävät hyvästä syystä.

Tällaisessa maailmassa orvon, teini-ikäisen skaa-tytön asema on parhaimmillaankin väkivallan, epävarmuuden ja pelon määrittelemä. Tarinan päähenkilö Vin yrittää selviytyä varaskoplan apulaisena. Hänen tärkein valttikorttinsa on Onni – kyky hienovaraisesti vaikuttaa lähellä olevien ihmisten tunteisiin. Sen avulla hän on onnistunut tekemään itsestään riittävän hyödyllisen, mutta tarpeeksi huomaamattomana pysyäkseen hengissä. Tilanne alkaa muuttua, kun kopla yrittää liian kunnianhimoista huijausta ja kiinnittää vaikutusvaltaisempien tahojen huomion. Vinin pelastukseksi koituu toinen varasjoukko, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut hänen epätavallisista voimistaan ja tietävän niistä paljon enemmän kuin Vin itse.

Uutta koplaa johtaa tarinan toinen päähenkilö Kelsier – maineikas selviytyjä, joka on tiettävästi ainoa pahamaineiselta vankityöleiriltä hengissä paennut. Koettelemustensa myötä hänestä on tullut Usvasyntyinen, yliluonnollisten voimien mestari, ja hän on alkanut unelmoida mahdottomasta: valtakuntaa lähes jumalallisella mahdillaan hallitsevan Lordihallitsijan kukistamisesta. Onnistuakseen tässä hänen on löydettävä tapa kaataa hallitsijan mahtia tukevat aateliset, sotavoimien ohella järjestystä ylläpitävät velvoittajat ja epäinhmilliset Teräsinkvisiittorit, jotka tuntuvat näkevän kaiken huolimatta silmiensä lävitse isketyistä valtavista nauloista.

Näistä asetelmista lähtee liikkeelle tarina, joka lämpenee hieman hitaasti, mutta liikkeelle päästyään kietoo lukijan pauloihinsa. Pohjimmiltaan kyseessä on puhdasverinen fantasiaseikkailu, mutta Sandersonin keino- ja tunnevalikoima on laajempi kuin useimmilla fantasiakirjoittajilla. Pahan valtakunnan vastustamista höystetään kasvu- ja veijaritarinoiden koukuilla, monipuolisella hahmogallerialla, juonittelulla, romantiikalla, uskonnollisuuden tarkastelulla ja välikevennyksillä. Kelsier on hahmona hetkittäin hieman rasittava, mutta muuten tämä kaikki tarjoillaan erinomaisesti rytmitettynä ja vilpittömällä innolla, josta on vaikea olla pitämättä. Loppuhuipennuksessa odottavan juonenkäänteen jälkeen on tuskallista jäädä odottelemaan sarjan seuraavaa osaa.

Yksi Usvasyntyinen-triologian kantavista voimista on sen hienosti suunniteltu metafysiikka. Erityisesti allomantiaksi kutsuttu taikajärjestelmä on elegantti luomus. Allomantikot nielevät ja polttavat aineenvaihdunnassaan metalleja saadakseen yliluonnollisia voimia. Metallin tyyppi määrittelee, millaisia kykyjä siitä saa: tina vahvistaa käyttäjänsä aisteja, rauta antaa kyvyn vetää metallisia kohteita magneettisesti ja pronssi mahdollistaa lähistöllä olevan allomantian aistimisen. Kahdeksan perusmetallia on jaettu henkisiin ja fyysisiin, sisäisiin ja ulkoisiin, ja vetäviin ja työntäviin loogisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Fantasiakirjallisuudesta on vaikea löytää toista yhtä intuitiivista ja täsmällisesti jäsennettyä taikasysteemiä.

Useimmat allomantikot pystyvät polttamaan vain yhtä allomantian kahdeksasta perusmetallista, mutta jo se riittää tekemään heistä hyvin vaikutusvaltaisia tavallisiin ihmisiin verrattuna. Usvasyntyiset kykenevät hyödyntämään näiden kahdeksan metallin lisäksi myös kahta ylempää allomanttista metallia. Sen ansiosta he ovat erittäin mahtavia, kirjaimellisesti yli-inhimillisiin suorituksiin kykeneviä ja Viimeisen valtakunnan valtapelin kulmakiviä. Mukavana lisänä usvasyntyisten kyvyt mahdollistavat akrobaattisen koreografian hallitsemat toimintakohtaukset, joiden rinnalla useimpien supersankarileffojen mäiske on vaatimatonta puuhastelua.

Ikään kuin allomantia ei riittäisi yhden kirjasarjan tarpeisiin, Usvasyntyisen metafysiikkaan kuuluvat myös tuhkasateiden hallitseman maailman ankea luonne, öisin nousevat usvat ja niissä hiiviskelevät olennot sekä toinen, allomantian rinnalle vähitellen avautuva taikajärjestelmä. Tämä ei ole pelkkää tunnelmointia, vaan kaikki nämä elementit kytkeytyvät trilogian tarinaan tavoilla, joista Viimeisessä valtakunnassa saadaan vasta vihjeitä.

Sandersonin teksti on erittäin sujuvaa. Kuvaukset eläviä ja ytimekkäitä, tapahtumat etenevät hyvällä rytmillä ja hahmoihin saadaan eloa pienillä yksityiskohdilla. Erityisesti arvostan sitä, että toimintakohtauksia ei ole venytetty liiaksi. Päähenkilöiden lennokkaiden kykyjen ansiosta niissä on käänteitä, akrobatiaa ja fyysisyyttä, mutta sopivasti annosteltuna. Samaa ei ole aina voinut sanoa Sandersonin muista kirjoista. Käännös ei valitettavasti tee aivan täyttä oikeutta alkuperäistekstille. Vakavia ongelmia siinä ei ole, mutta muutamat oudot sanavalinnat ja englanninkielisiksi jääneet lauserakenteet pistävät armotta silmään.

Tähän mennessä lienee jo käynyt selväksi, että Viimeinen valtakunta on kerrassaan mainio fantasiakirja. Täysin varauksettomasti sitäkään ei kuitenkaan voi ylistää, sillä kirjan naiskuva on harmillisen konservatiivinen. Vin on kyvykäs, särmikäs päähenkilö, jonka vahvuutta teinityttömäiset piirteet eivät pysty nakertamaan, mutta siihen se sitten jääkin. Muuten Viimeinen valtakunta on mieshahmojen juhlaa, niin aktiivisten toimijoiden kuin yhteiskunnallisten valta-asetelmienkin suhteen. Vinin lisäksi tarinassa on käytännössä vain kaksi nimettyä naishahmoa, jotka on molemmat kuvattu jokseenkin stereotyyppisesti. Itse asiassa kirja läpäisee Bechdelin testin vain nipin napin, käytännössä yhden kohtauksen ansiosta.

Tämä on tyypillistä Sandersonille. Stormlight Archivessa, hänen toisessa suuressa fantasiasarjassa, tilanne on jonkin verran parempi, mutta muuten hänen kirjoissaan toistuu sama kaava. Sanderson kirjoittaa hyviä naishahmoja eikä epäröi tehdä heistä päähenkilöitä, mutta kirjojen asetelmat ovat silti melko miehistä voimafantasiaa. Ne ovat lajityypissään erinomaisia ja maailmanrakennukseltaan mestarillisia, mutta tietty sukupuoliroolien konservatiivisuus varmasti häiritsee osaa lukijoista.

Lisäksi on syytä mainita, että Viimeisessä valtakunnassa viitataan melko usein valtakunnassa vallitsevaan raiskauskulttuuriin. Tällä ei mässäillä, se kyseenalaistetaan vahvasti myös tarinan puitteissa eikä mukana ole ainuttakaan raiskauskohtausta, mutta teemana se nousee esille säännöllisesti. Kerronnan kannalta raiskauskulttuuri on yksinkertainen, joskin huomattavan alleviivaava keino havainnollistaa Lordihallitsijan valtakunnan epätasa-arvoisuutta ja skaa-orjien halveksivaa kohtelua. Se ei ole ainoa käytössä oleva keino, mutta selkeästi häiritsevin.

Viimeistä valtakuntaa on helppo suositella, edellä mainituin varauksin. Mukaansatempaava tarina, hyvä hahmokaarti ja taidokkaasti rakennettu maailma ovat fantasiassa vahva yhdistelmä. Lisäksi Sanderson tasapainottelee hienosti synkän maailmansa, siihen sopivien juonenkäänteiden ja kepeämmän, positiivisemman kerronnan välillä. Lennokasta fantasiaviihdettä etsiville Usvasyntyisen ensimmäinen osa on erinomainen valinta.

PS: Lopuksi täytyy vielä kiittää Jalavaa siitä, että Usvasyntyinen julkaistiin valkopohjaisen, eteeristen kuvioiden hallitseman kannen kanssa. Sandersonin kirjojen tavaramerkiksi muodostunut kansityyli on todella hieno ja huomattavasti persoonallisempi kuin kansainvälisissä painoksissa käytettävä perusfantasiataide.

Arvostelukappale: oma

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ajatuksia Atorox-novelleista

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-raatiin. 23 ehdokasnovellin lukeminen oli kiinnostavaa ja antoi paljon ajattel...