Kirjan tapahtumat pyörivät kahden kylän ja kahden päähenkilön ympärillä. Suolakarin Freydis on kylänsä Karhun morsian: nainen, jonka vastuulla on kylän ja ihmisten kohtaloita hallitsevan myyttisen Karhun lepyttäminen uhrien ja loitsujen avulla. Läheisessä Surmankylässä asuva Aslaug tekee samaa, mutta salassa. Heidän päällikkönsä on kieltänyt Karhulle uhraamisen ja kumartaa sen sijaan uusia, veriuhreja odottavia jumalia. Tätä juopaa heijastelee kylien välille revennyt kuilu, joka erottaa niiden asukkaat ja kohtalot toisistaan.
Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, tarinan keskiössä on päähenkilöiden rooli Karhun morsiamena ja sen ympärille kiertyvät salaisuudet. Se ohjaa heidän kasvuaan, asemaansa kylässä, avioitumistaan ja lasten saamista. Karhun morsian onkin nimenomaan naisten tarina. Miehet lähtevät aika ajoin kauppa- ja ryöstöretkille, mutta kirjan näkökulma pysyy päähenkilöiden luona kylissä ja niiden liepeillä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että päähenkilöt olisivat miehisen maailman kahleissa. Karhun morsiamen naiset ovat vahvoja, vaikutusvaltaisia ja kykeneviä muovaamaan omaa elämäänsä.
Tarinan voima on sen väkevässä tunnelmassa, hahmoissa ja maailmassa. Itse juonenkäänteet käyvät hetkittäin jopa melodramaattisiksi, mikä voi häiritä joitakin lukijoita. Erityisesti tämä pistää silmään loppuhuipennuksessa, jossa palataan varsin kuluneisiin keinoihin. Tämä ei latista kirjaa, mutta jokin persoonallisempi käänne olisi tehnyt loppuratkaisusta vaikuttavamman. Muuten tiivistä ja jäntevästi etenevää kerrontaa täytyy arvostaa. Lukijaa kuljetetaan onnistuneesti teemasta ja käänteestä toiseen, ja jännitteet korvautuvat sujuvasti uusilla. Vähitellen kirjan nimikin paljastuu huomattavasti moniulotteisemmaksi kuin miltä ensimmäisillä sivuilla vaikutti.
Kolikon kääntöpuolena tarina on kiertynyt niin tiiviisti Freydisin ja Aslaugin ympärille, että muille hahmoille jää kovin vähän tilaa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta sivuhenkilöt jäävätkin pelkiksi funktioiksi. He ovat olemassa täyttääkseen tarinassa tietyn roolin, eivät itsenäisinä, elävältä tuntuvina hahmoina. Tämän vuoksi pari juonenkäännettä jää vähän merkityksettömiksi eikä kummastakaan kyläyhteisöstä – niiden toiminnasta ja sisäisestä dynamiikasta – piirry oikeastaan minkäänlaista kuvaa. Kirjan tarina etenee niin tiiviisti, ettei tämä varsinaisesti haittaa lukukokemusta, mutta tällainen toisissa maailmoissa viihtyvä lukija olisi arvostanut vahvempaa paikan tunnelmaa.
Maailmanrakennuksessaan kirja onnistuu erityisen hienosti esittäessään rautakautisen ihmisen paikan maailmassa. Kaiken keskipisteenä on oma kylä ja sen välittömät lähialueet. Lähimmät naapurikylätkin ovat jo vieraita savuja ja vain hyvin harvan kokemus maailmasta ulottuu horisontin taakse. Kaukomaista puhutaan vain harvakseltaan ja vielä harvemmat ovat niillä koskaan käyneet.
Tässä maailmassa ihmiset eivät ole ympäristönsä valtiaita. Kyliä ympäröi jylhä ja pitkälti kesyttämätön luonto, jonka olosuhteita on kunnioitettava. Talviset jäät, myrskyiset vedet tai tuntematon tauti voivat vielä ihmisen yhtä helposti kuin ryöstöretkelle tulevat naapuritkin. Lisäksi ihmisten on muistettava heidän kohtaloitaan hallitsevat voimat: Karhu ja jumalat, jotka molemmat odottavat uhreja ja lepyttelyä. Näiltä tahoilta voi pyytää apua, mutta ne vastaavat oman mielensä mukaan. Myös kirjan taikuus pääsääntöisesti heijastelee tätä. Loitsut ovat tietäjämäisiä pyyntöjä ihmisten kohtaloita hallitseville voimille, eivät kädenkäänteessä tehtäviä muutoksia todellisuuteen.
Yksi asia kirjan maailmassa kuitenkin loistaa poissaolollaan. Rautakautinen maailmankuva oli täynnä haltijoita, tonttuja ja muita ihmisille vieraita olentoja, mutta Karhun morsiamessa mytologinen ulottuvuus rajoittuu Karhuun ja jumaliin. Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Karhun kumartaminen on tarinassa niin keskeinen teema, että muiden uskomusolentojen läsnäolo olisi voinut puurouttaa tarinaa, mutta ehkä mukaan olisi mahtunut joitakin viitteitä selkeyden kärsimättä. Vastaavasti Karhun kutsuminen lähes aina Karhuksi tuntuu hieman laiskalta. Kansanperinne on täynnä hienoja kiertoilmauksia, joiden avulla vältettiin kutsumasta mahtavaa olentoa sen omalla nimellä.
Muuten Katja Törmäsen sanankäytölle on annettava erityiskiitos. Hän on löytänyt hyvän tasapainon nykykirjallisuuden suosiman tiiviin ilmaisun ja polveilevamman, korulauseisen kielen väliltä. Lauseissa on hieno poljento, ne eivät pelkää hieman runollisempaan rekisteriin piipahtamista ja käytetty sanasto ja kuvakieli sopivat kuvattuun aikakauteen erinomaisesti. Loitsurunojen kalevalamittaa mukailevassa säkeissä näkyy jossain määrin, ettei Törmänen ole täysin sinut kyseisen runomitan kanssa, mutta muuten näitä lauseita on ilo lukea.
Kaiken kaikkiaan Karhun morsian on yksi antoisimpia lukemiani kotimaisia fantasiaromaaneja. Se punoo tunnistettavista, ihmisenkokoisista ongelmista ja pohjoista historiaa onnistuneesta hyödyntävän maailman ympärille tiivistunnelmaisen, jouhevasti etenevän tarinan. Muutamat melodraaman puolelle menevät juonenkäänteet saattavat olla kantona kaskessa osalle lukijoista, mutta muuten Karhun morsianta on helppo suositella. Palaisin tähän maailmaan hyvin mielelläni vielä toistamiseenkin.
Arvostelukappale: oma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti