sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Kirja-arvostelu: The Bear and the Nightingale

Olen aina pitänyt kansanperinteeseen perustuvista fantasiakirjoista. Ne tapaavat vielä lukijansa maailmoihin, joissa ihmiset eivät tunne ja hallitse kaikkea, vaan kertomuksista kumpuavat olennot ja taikuus toimivat omien lainalaisuuksiensa mukaan. Parhaimmillaan tuloksena on tarinoita, joiden maanmakuinen tunnelma poikkeaa täysin sankarillisemmista fantasiamaailmoista. Katherine Ardenin esikoisromaani The Bear and the Nightingale on tästä erinomainen esimerkki.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat venäläisten kansantarinoiden maailmaan. Sen päähenkilönä on pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi varttuva Vasilisa, joka elää perheensä kanssa syrjäisessä kartanossa jossakin Moskovasta pohjoiseen. Isänsä, siskonsa, veljiensä, kasvattajansa ja äitipuolensa lisäksi Vasilisan elämää värittävät kartanon ja lähiympäristön henget ja muut olennot, jotka hän useimmista ihmisistä poiketen näkee ja joiden kanssa hän osaa myös keskustella.

Selvännäköisyys ei ole tässä maailmassa mikään siunaus tai toivottu taito, vaan se tekee Vasilisasta kyläläisten silmissä kummajaisen ja noitalapsen. Hänen yhteytensä näkymättömään maailmaan käy vuosi vuodelta yhä kiinteämmäksi samalla, kun kiihkomielinen saarnamies vetää muuta yhteisöä voimallisesti kristinuskon valtapiiriin. Tämä ristiriita tekee Vasilisasta rajankävijän kahden hyvin erilaisen maailman välillä. Kirjan kantaviksi teemoiksi nousevatkin oman kohtalonsa hallitseminen ja tasapaino ihmisten ja henkiolentojen maailman välillä.

Tarinan aikana siirrytään taidokkaasti tunnelmasta toiseen. Näkymättömien olentojen höystämästä kasvukertomuksesta kuoriutuu kirjan puolivälin tienoilla väkevä, tunnelmallinen kauhutarina, joka tuo kouriintuntuvasti esille Venäjän talven ja kansanperinteen olentojen armottomuuden. Loppua kohti tästä irtaudutaan ja siirrytään dramaattisemman huipennuksen pyörteisiin. Varsin fantastiseksi käyvä loppuratkaisu ei välttämättä ole kaikkien lukijoiden mieleen. Se olisikin voinut helposti lässäyttää koko tarinan, mutta Arden pystyy pitämään kokonaisuuden hyppysissään kaikkein hurjimmissakin käänteissä. Tähän eivät ole kaikki kansanperinnettä hyödyntäneet kirjoittajat kyenneet.

Ardenin onnistuminen perustuu siihen, että hän käsittelee lähdemateriaaliaan kunnioituksella. Hän ei yritä tehdä uskomusolennoistaan söpöjä tai länsimaisia, vaan antaa niiden olla juuri niin juroja, julmia ja vaikeasti lähestyttäviä kuin niiden kuuluukin. Samalla hän tulee peilanneeksi niiden kautta myös ihmisyyttä: vähäpuheisia, juurevia henkiolentoja kohtaan tuntee usein paljon enemmän sympatiaa kuin voimansa tunnossa olevia, kapeakatseista (ja virheellistä) totuuttaan julistavia ihmisiä.

Samalla kunnioituksella rakennetaan myös kirjan maailman historiallista puolta. Keskiaikaisen venäläisen yhteiskunnan olosuhteet, tavat, rakenteet ja uskomukset on kuvattu kaunistelematta tai romantisoimatta. Lopputuloksena on poikkeuksellisen vahva läsnäolon tuntu, jossa ihmisten valtapiirin ulkopuolelle jäävä maailma – luonto ja näkymättömät henget – näyttäytyy pelottavana ja vieraana.

Kaikki tämä rakentuu Ardenin taidokkaan tekstin varaan. Hänen kertovat lauseensa ovat selkeitä ja soljuvia, mutta hän ei epäröi käyttää polveilevampaa, koreilevampaa kieltä, kun tunnelma sitä vaatii. Erityisesti arvostan kirjan kohtausten rytmitystä: niihin saadaan rakennettua yksityiskohtia ja tunnelmapaloja, mutta missään ei viivytä liian pitkään. Tapahtumat etenevät ja rakentuvat sujuvasti, minkä ansiosta neljäänsataan sivuun on saatu mahdutettua yllättävänkin monipolvinen tarina. Tässä mielessä Ardenin tyyli muistuttaakin paljon Catherynne Valentea, joskin kielellä ja sanoilla kikkailua on vähemmän.

Vaikka Ardenin tiivis kerronta on vaikuttava saavutus, siihen liittyy kuitenkin myös tärkein kritiikin aiheeni. Vasilisan ohella kirjan aikana käytetään myös verrattain suurta määrää muita näkökulmahahmoja, joista suurinta osaa hyödynnetään vain satunnaisesti. Tämä tuntuu hieman kömpelöltä ja saa miettimään, eikö samoja asioita olisi voitu kertoa myös toisesta näkökulmasta.

Tätä vaikutelmaa vahvistaa entisestään se, että osa näistä hahmoista ja kohtauksista on tarinan kannalta jokseenkin epäoleellisia. Niillä on todennäköisesti pohjustettu samaan maailmaan sijoittuvan jatko-osan tapahtumia, mutta koska The Bear and the Nightingale näyttäytyy aivan viimeisiä sivujaan lukuun ottamatta ensisijaisesti itsenäisenä romaanina, ne tuntuvat tässä yhteydessä perustelemattomilta. Kovin merkittävästi tämä ei kirjan ansioita kuitenkaan rampauta.

The Bear and the Nightingale on vaikuttava esikoisteos. Se rakentaa venäläisen kulttuurin ja kansanperinteen pohjalta tunnelmallisen, maan- ja verenmakuisen maailman, jossa näkymätön maailma elää luontevasti ihmisten asumusten ja kaupunkien rinnalla. Vasilisa on onnistunut, sopivalla tavalla ristiriitainen päähenkilö, jonka tarina kerrotaan hienosti hiottujen, tiivistunnelmaisten kohtausten kautta. Katherine Ardenin seuraava romaani lienee pakkohankinta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ajatuksia Atorox-novelleista

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-raatiin. 23 ehdokasnovellin lukeminen oli kiinnostavaa ja antoi paljon ajattel...