Kirja-arvostelu: Nevermoor – Morriganin koetukset

Sanotaan, ettei kirjaa pitäisi arvioida kannen perusteella. Nevermoor-sarjan avausosa Morriganin koetukset on hyvä esimerkki siitä, ettei kirjoja pitäisi arvioida myöskään ensimmäisen kolmanneksen perusteella. Yskähdellen käyntiin lähtevästä tarinasta kuoriutuu vähitellen viihdyttävä, jatkoa herkullisesti petaava fantasiaseikkailu.

Kirjan avausasetelma on lupaava. Morrigan Korppi on pian yksitoista vuotta täyttävä tyttö, joka tunnetaan kirottuna lapsena: kaikki valtakunnassa koetut vastoinkäymiset luetaan hänen syykseen, oli siihen perusteita tai ei. Tulevaisuudelta hänellä ei myöskään ole paljon odotettavaa, sillä kaikki kirotut lapset kuolevat täyttäessään yksitoista. Poliitikon uraa tekevälle isälleen Morrigan on pelkkä taakka, joten hänestä on kasvanut yksinäinen, ulkopuolinen ja pisteliäällä huumorintajulla varustettu tyttö.

Kirjan perin dystooppisessa maailmassa lapset pääsevät kouluttautumaan arvostettuihin ammatteihin vain, jos jokin koulu tai muu tukija esittää hänelle tarjouksen ja ryhtyy hänen suojelijakseen. Morriganin elämä saa yllättävän käänteen, kun hänelle tarjotaan useampaakin tällaista sopimusta. Tytölle, jolla ei pitäisi olla minkäänlaista tulevaisuutta, tilanne on käsittämätön. Muutaman juonenkäänteen jälkeen Morrigan päätyy salaiseen Nevermoorin kaupunkiin, jonka taianomainen, eklektinen tunnelma on aivan toista kuin hänen kuivan byrokraattisen kotimaansa.

Valitettavasti Nevermoor ei hurmaa lukijaansa niin tehokkaasti kuin se haluaisi. Kun Morrigan pyyhkäistään nopeasti ympäristöstä toiseen, sivuilta vyörytetään hengästyttävällä tahdilla hahmoja, tilanteita ja yksityiskohtia, jotka ovat toinen toistaan vängempiä, yllättävämpiä ja kummallisempia. Näiden pitäisi luoda vaikutelma maagisesta, kiehtovasta maailmasta, jossa kohtaavat Liisan Ihmemaa, Willy Wonkan mielikuvitus ja Harry Potterin taikuus. Nevermoorista puuttuu kuitenkin yhtenäinen metafysiikka, joka antaisi outouksille yhteisen selityksen ja saisi ne siten tuntumaan johdonmukaisilta osilta kokonaisuutta eikä vain nipulta irrallisia kummallisuuksia. Lopputuloksena on sieluton karnevaali, joka on erinomainen esimerkki siitä, mikä merkitys onnistuneella maailmanrakennuksella on.

Tilannetta ei auta se, että Morriganin opas ja suojelija, kapteeni Jupiter Pohjoinen, on samaa sarjaa maailman kanssa. Hän on huoleton, leiskuva, itseriittoinen ja kyvytön vastaamaan mihinkään kysymyksiin. Lopputuloksena on hahmo, joka yrittää niin kovasti olla omalaatuinen ja piittaamaton odotusten suhteen, että hänestä jää jäljelle pelkkä kuori. Jupiterin puolustukseksi on sanottava, että ainakin hänen tyylinsä pysyy samana läpi koko kirjan, mutta se ei juurikaan vähennä hänen rasittavuuttaan.

Muutenkin Nevermoorin hahmoista jää käteen aika vähän. He ovat etupäässä yhden erityispiirteen määrittämiä hahmotelmia, joilta puuttuu särmää tai luonnetta, johon tarttua. Tätä vaikutelmaa vahvistaa entisestään se, että useimmat hahmot ovat rooleiltaan niin stereotyyppisiä, että heihin on vaikea suhtautua vakavasti. Esimerkiksi Morriganin pahin kilpailija on juuri sellainen suosittu, hyvännäköinen, itseriittoinen nirppanokka, joita vastaavat tarinat ovat pullollaan.

Puisevuudestaan huolimatta hahmokaarti on kuitenkin sikäli toimiva, ettei Townsend käsittelee heitä johdonmukaisesti eikä anna heidän lipsua rooleistaan. Tämä auttaa pitämään kasassa kirjan tärkeimmän osan, eli varsinaisen tarinan. Vähitellen massasta alkaa nousta esille pari mielenkiintoisempaa hahmoa, jotka lupailevat hyvää sarjan seuraavien osien kannalta. Toivon mukaan itse Morrigankin saa ajan kanssa hieman enemmän lihaa luidensa ympärille. Hänessä on jo särmää ja omat kriisinsä, jotka syventävät häntä kohtuullisesti, mutta ainakin tässä avausosassa häneltä puuttuu myönteinen, innostava puolensa. Se auttaisi tuomaan häneen lisää sävyjä.

Vaikuttaa siis siltä, että seuraavissa osissa hahmot ovat vahvempia kuin tässä avausosassa. Jotakin muutakin taikaa Nevermoorissa on. Kun kirja rauhoittuu hieman eikä enää yritä häikäistä lukijaansa esittelemällä jokaisella sivulla jonkin uuden hassunhauskan yksityiskohdan, tarina nappaa mukaansa ja alkaa askel kerrallaan lunastaa alkuasetelmassa annettuja lupauksia.

Jupiter Pohjoisen opastamana Morrigan alkaa kuudensadan muun lapsen kanssa käydä läpi koetuksia, jotka on läpäistävä ansaitakseen legendaarisen Meineikkaan seuran jäsenyyden. Samalla hän tutustuu uuteen kotikaupunkiinsa, sen tapoihin ja asukkaisiin, ja yrittää löytää oman paikkansa maailmassa. Vaikka tarinan ainekset ovat perin stereotyyppiset, Jessica Townsend punoo niistä seikkailun, jonka juonenkäänteet onnistuvat yllättämään useammankin kerran.

Erittäin tärkeässä asemassa tässä on kirjan taustatarina, joka on lopulta sen tärkein koukku. Tai ainakin se, mitä siitä tämän avausosan puitteissa paljastetaan. Tarinassa on riittävästi kierrettä, jotta se nousee keskimääräisten fantasia-asetelmien yläpuolelle eikä lukija voi lopun paljastusten jälkeen olla lainkaan varma siitä, mihin suuntaan Morriganin seikkailut seuraavissa osissa vievät. Tämä on omiaan herättämään uteliaisuutta sarjan jatkon suhteen.

Lopulta Morriganin koetukset jättää taakseen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Se on epätasainen kirja, joka etenkin alkupuolellaan kärsii epäjohdonmukaisesta maailmanrakennuksestaan. Loppua kohti se kuitenkin onnistuu kohoamaan ongelmiensa yläpuolelle ja jättämään lukijansa kutkuttavaan tilanteeseen odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Nevermooriin tutustumista kun tuskin jättää tähän yhteen kirjaan.

Lopuksi on valitettavasti todettava, että Morriganin koetusten suomenkielistä laitosta rasittaa osin epäonnistunut käännös. Fantasiamaailmoiden omien sanojen kääntäminen on aina mutkikasta ja tällä kertaa siinä ei ole täysin onnistuttu. Erityisesti itseäni häiritsi wunder – yksi maailman avainkäsitteistä – joka on kääntynyt meinioksi, ja sen johdannaiset. Nämä käännökset eivät tavoita alkuperäisten sanojen tunnelmaa, mikä nakertaa omalta osaltaan suomenkielisen laitoksen maailmaa.