Kaksi homoseksuaalisuuteensa heräävä opiskelijanuorukaista. Kovassa nosteessa oleva poliitikko, joka haaveilee yhteiskunnallisen uran sijaan drag-tähteydestä. Kroonisen sairauden aiheuttamien kipujen kanssa taisteleva pop-tähti. Kynsihoitolassa rikkaita mielistelevä kostonjanoinen puolijumala. Slummien kasvatti, joka on huomattavasti kiinnostuneempi naapuruston oudosta miehestä kuin olisi soveliasta. Uusi hallusinogeeninen huume, jonka herättää käyttäjissään näkyjen lisäksi epätavallisia voimia. Tietoisuuteen heräävä tekoäly. Etelä-Afrikan suurkaupungin elämää 2060-luvulla piinaavat dig dik -antilooppien laumat.
Suurin osa science fictionista on vilpittömästi genre-kirjallisuutta. Jo ennen kirjaan tarttumista on suurin piirtein selvää, millaisia hahmoja, teemoja ja juonenkäänteitä se tulee sisältämään. Tässä ei ole mitään väärää, vaan tietty ennakoitavuus on osa lajityyppien viehätystä. Toisinaan on kuitenkin virkistävää lukea jotakin, joka ravistelee ennakko-odotuksia – ainakin joiltakin osin.
Nicky Draydenin The Prey of Godsin lähtökohdat ovat tältä osin kunnossa. Kirjan hahmogalleria on monipuolinen, värikäs ja yhtä aikaa sekä lennokas että perusinhimillisten ongelmien kanssa kipuileva. Päähenkilöitä on helppo ymmärtää ja heidän elämäntilanteisiinsa luontevaa tempautua, joten The Prey of Gods vie nopeasti mennessään.
Draydenin ennakkoluulottomuus ei rajoitu pelkästään hahmoihin, vaan hän myös käsittelee heitä mukavan anarkistisella otteella. Eri hahmojen tarinat käsittelevät hyvin erilaisia teemoja ja monet juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kokeneenkin lukijan. Teksti on tiivistä ja nopeatempoista (joskin suuresti karsastamassani preesens-muodossa) ja tapahtumat etenevät rivakasti. Lopputuloksena on myönteisen riehakas ja persoonallinen maailma, johon on ilo tutustua, vaikka sen metafysiikka jääkin lopulta aika epämääräiseksi.
Värikkäästä hahmokaartistaan huolimatta The Prey of Gods ei kuitenkaan kokonaisuutena harhaudu kovin kauas scifin genre-oletuksista. Vaikka yksittäiset juonenkäänteet pystyvätkin toistuvasti yllättämään, itse tarinakaari noudattelee hyvin tuttua supersankarimätkeen kaavaa. Tämä on lopulta The Prey of Godsin suurin puute. Sen loppuhuipennus tuntuu enemmän loppulässähdykseltä, kun alkupuolella lupaavasti kehitellyt teemat palautuvat perinteiseen asetelmaan: pahista mätetään ja itsestä etsitään voimaa viimeisten vaikeuksien kukistamiseen. Tämä on toimivaa, mutta jättää lunastamatta osan kirjan muiden ainesten asettamista odotuksista.
Tarinan vetovoimaa nakertaa omalta osaltaan myös juonen ja hahmojen irrallisuus. Päähenkilöiden motiivit ja tavoitteet eivät monessakaan kohdassa liity juonenkäänteisiin, vaan he ajelehtivat tapahtumien mukana ikään kuin tahtomattaan. Tämän seurauksena lukija ei toisaalta ole erityisen kiinnostunut kaikista tarinan vaiheista ja toisaalta jää kaipaamaan lisää lihaa osin keskeneräisiksi jääneiden teemojen ympärille. Tarinassa on monia sivuhahmoja ja yksityiskohtia, joista jää nyt hieman perustelematon jälkimaku.
Puutteistaan huolimatta The Prey of Gods on mukava lukukokemus. Siinä on riittävästi särmää, pilkettä ja persoonallisuutta, että ongelmat on valmis antamaan anteeksi. Pysyväksi kirjahyllyn asukiksi tästä ei ainakaan omalla kohdallani ole, mutta kevyehköä viihde-scifiä etsivälle sitä on helppo suositella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti