Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-raatiin.
23 ehdokasnovellin lukeminen oli kiinnostavaa ja antoi paljon ajattelemisen
aihetta. Käyn tässä lävitse yleisen tason huomioitani.
Yksi ehdokaslistan silmiinpistävimmistä piirteistä oli
uuskumman ja kauhun vahva edustus: hieman yli puolet novelleista kuului
jompaankumpaan kategoriaan. Kyberpunk ja muut lähitulevaisuuden dystopiat
olivat myös selvästi esillä. Varsinaista fantasiaa joukossa oli vain yhden
tarinan verran, scifi-novelleja kourallinen. Tähän varmasti vaikuttivat
osaltaan viime vuonna julkaistujen antologioiden teemat, mutta kokonaiskuva oli
silti vinoutunut. Onko kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä tosiaan näin
vahvasti kallellaan kauhun ja kummallisen suuntaan?
Osin tämä pisti silmään siksi, että nimenomaan uuskumma- ja
kauhuehdokkaita vaivasi tietynlainen kerronnallinen varovaisuus: moni niistä
keskittyi kuvaamaan päähenkilön ja jonkin arkitodellisuuteen huonosti sopivan
välistä kohtaamista. Usein kohdattu asia jäi epämääräiseksi sekä luonteeltaan
että maailmanrakennukseltaan eikä tapahtumien vaikutusta päähenkilön elämään
juurikaan käsitelty. Sen sijaan novelli loppui kohtaamisen päättyessä.
Lopputuloksena oli muodollisesti päteviä, mutta sisällöltään
melko tyhjiä novelleja, jotka päättyivät siihen, mistä todella kiinnostava
tarina olisi vasta alkanut. Miten päähenkilö jatkoi elämäänsä? Antoivatko
tapahtumat hänelle uutta vai veivätkö jotakin mennessään? Alkoiko kumma
vaikuttaa maailmassa muutenkin? Pelkkään oudon kohtaamiseen keskittyvät tarina
tarvitsisivat todella väkevän pohjaidean, jotta niillä olisi voimaa jäädä
kummittelemaan lukijan mieleen: kuolema tai pakeneminen eivät yleensä ole
erityisen kiinnostavia käänteitä, hahmon tai maailman muuttuminen tai
kasvaminen ovat.
Vastapainoksi ehdokasnovellien joukossa oli myös nippu
hienosti rakennettuja ja idealtaan vahvoja tekstejä. Niistä irtosi omaperäisiä
visioita, kiinnostavia maailmoja, sopivan vinksahtanutta kummaa ja
tiivistunnelmaista kauhua. Alagenrestä riippumatta onnistuneimpia tarinoita
yhdisti peruskaavaa rikkovan rakenteen ohella se, että niissä spekulatiivisuus
oli keskimääräistä kouriintuntuvampaa: kirjoittajat olivat selkeästi työstäneet
aihettaan, perehtyneet siihen tai pohjanneet tarinansa omaan
asiantuntemukseensa. Näistä aineksista syntyi hienoja lukukokemuksia, joista
parhaimmat puolustaisivat paikkaansa myös kansainvälisissä kokoelmissa.
Erityisesti mieleeni jäivät (mainittuna siinä järjestyksessä,
jossa ne olivat ehdokaslistalla) Emma Keski-Kuhan Mansikkakakku, Jenny
Kangasvuon Musta otsa, Pirja Hyyryläisen Muoamo ja Terhi Tarkiaisen Muistot
putoilevat meistä. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että näitä
tarinoita ja muita suosikkejani yhdisti se, että ne olivat kirjoituskilpailujen
– etupäässä Portin – voittajia. Tällaisia novelleja oli kaikista ehdokkaista
vajaa kolmannes. Kolme tarinaa oli ilmestynyt erilaisissa kirjoitusharrastajien
julkaisuissa ja loput olivat peräisin eri antologioista. Runsaasta
edustuksestaan huolimatta ensimmäinen antologianovelli oli omalla listallani
vasta kuudentena eikä niitä juuri enempään kärkikymmenikköönkään kiilannut.
(EDIT: tekstin alkuperäisessä versiossa edeltävässä lauseessa viitattiin antologianovellien sijaan Osuuskumma-novelleihin, koska epähuomiossa oletin joidenkin kokoelmien julkaisijan novellien kirjoittajien perusteella. Tarkoitukseni ei ollut esittää, että olisi olemassa jokin erityinen Osuuskumma-novellin tyyppi, vaan niputin novelleja yhteen olettamani julkaisijan pohjalta.)
(EDIT: tekstin alkuperäisessä versiossa edeltävässä lauseessa viitattiin antologianovellien sijaan Osuuskumma-novelleihin, koska epähuomiossa oletin joidenkin kokoelmien julkaisijan novellien kirjoittajien perusteella. Tarkoitukseni ei ollut esittää, että olisi olemassa jokin erityinen Osuuskumma-novellin tyyppi, vaan niputin novelleja yhteen olettamani julkaisijan pohjalta.)
Pohdittuani syitä tähän päädyin siihen, että
kirjoituskilpailujen kautta esille nousseet novellit olivat ehdokkaista
kunnianhimoisimpia ja tuntuivat ylipäätään valmiimmilta. Kenties näitä
tarinoita oli työstetty enemmän, kenties kilpailut olivat seuloneet joukostaan
vahvimmat, kenties niiden toimitusvaiheeseen oli panostettu enemmän. Oli syy
mikä tahansa, oma äänestyslistani oli itselleni vahva muistutus siitä, että
kirjoituskilpailujen voittajia kannattaa pitää silmällä.
Erityisesti jäin miettimään julkaisua edeltävän
toimitusvaiheen merkitystä novellien onnistumiselle, sillä muutama tarina olisi
selvästi hyötynyt päättäväisemmästä editoinnista. Novellin toimittaja ei ole
pelkkä oikolukija, vaan voi auttaa myös tarinan rakenteen ja kielen hiomisessa.
Toisinaan tarinan rakennetta voidaan muokata paljonkin, osioita poistaa, siirtää
tai kirjoittaa uudestaan. Tämä vaatii toimitustyötä tekevältä aikaa, silmää ja
rohkeutta, mutta onnistuminen ei ole kiinni vain toimittajasta. Kirjoittajan
suhtautumisellakin on suuri merkitys. Parhaimmillaan toimitustyö on dialogia,
joka antaa paljon molemmille osapuolille. Osa ehdokkaana olevista novelleista
herätti kysymyksen, pitäisikö tämän vaiheen merkitystä nostaa enemmän esille
kirjoittajayhteisöissä ja -kursseilla.
Atorox-kilpailun ehdokasasettelua on toisinaan kritisoitu
siitä, että vapaa äänestys jättää tilaa kaikenlaiselle kampanjoinnille.
Muutaman novellin kohdalla jäi eittämättä miettimään, kuuluivatko ne samalle
viivalle muiden ehdokkaiden kanssa. Kokonaisuutena lista oli kuitenkin ansiokas
läpileikkaus kotimaisista spefi-novelleista. Nämä lukemalla saa hyvän kuvan
siitä, mitä Suomessa on viime vuonna kirjoitettu, ja parhaimmisto on totisesti
tutustumisen arvoisia.
Lopuksi haluan avoimuuden nimissä mainita, että toimitin
itse yhden ehdokasnovelleista ja tunnen ehdokkaana olevista kirjoittajista
henkilökohtaisesti kaksi. Yllä olevat kommenttini eivät heijastele kumpaakaan
suhdetta mitenkään.