Ajatuksia Atorox-novelleista

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-raatiin. 23 ehdokasnovellin lukeminen oli kiinnostavaa ja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Käyn tässä lävitse yleisen tason huomioitani.

Yksi ehdokaslistan silmiinpistävimmistä piirteistä oli uuskumman ja kauhun vahva edustus: hieman yli puolet novelleista kuului jompaankumpaan kategoriaan. Kyberpunk ja muut lähitulevaisuuden dystopiat olivat myös selvästi esillä. Varsinaista fantasiaa joukossa oli vain yhden tarinan verran, scifi-novelleja kourallinen. Tähän varmasti vaikuttivat osaltaan viime vuonna julkaistujen antologioiden teemat, mutta kokonaiskuva oli silti vinoutunut. Onko kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä tosiaan näin vahvasti kallellaan kauhun ja kummallisen suuntaan?

Osin tämä pisti silmään siksi, että nimenomaan uuskumma- ja kauhuehdokkaita vaivasi tietynlainen kerronnallinen varovaisuus: moni niistä keskittyi kuvaamaan päähenkilön ja jonkin arkitodellisuuteen huonosti sopivan välistä kohtaamista. Usein kohdattu asia jäi epämääräiseksi sekä luonteeltaan että maailmanrakennukseltaan eikä tapahtumien vaikutusta päähenkilön elämään juurikaan käsitelty. Sen sijaan novelli loppui kohtaamisen päättyessä.

Lopputuloksena oli muodollisesti päteviä, mutta sisällöltään melko tyhjiä novelleja, jotka päättyivät siihen, mistä todella kiinnostava tarina olisi vasta alkanut. Miten päähenkilö jatkoi elämäänsä? Antoivatko tapahtumat hänelle uutta vai veivätkö jotakin mennessään? Alkoiko kumma vaikuttaa maailmassa muutenkin? Pelkkään oudon kohtaamiseen keskittyvät tarina tarvitsisivat todella väkevän pohjaidean, jotta niillä olisi voimaa jäädä kummittelemaan lukijan mieleen: kuolema tai pakeneminen eivät yleensä ole erityisen kiinnostavia käänteitä, hahmon tai maailman muuttuminen tai kasvaminen ovat.

Vastapainoksi ehdokasnovellien joukossa oli myös nippu hienosti rakennettuja ja idealtaan vahvoja tekstejä. Niistä irtosi omaperäisiä visioita, kiinnostavia maailmoja, sopivan vinksahtanutta kummaa ja tiivistunnelmaista kauhua. Alagenrestä riippumatta onnistuneimpia tarinoita yhdisti peruskaavaa rikkovan rakenteen ohella se, että niissä spekulatiivisuus oli keskimääräistä kouriintuntuvampaa: kirjoittajat olivat selkeästi työstäneet aihettaan, perehtyneet siihen tai pohjanneet tarinansa omaan asiantuntemukseensa. Näistä aineksista syntyi hienoja lukukokemuksia, joista parhaimmat puolustaisivat paikkaansa myös kansainvälisissä kokoelmissa.

Erityisesti mieleeni jäivät (mainittuna siinä järjestyksessä, jossa ne olivat ehdokaslistalla) Emma Keski-Kuhan Mansikkakakku, Jenny Kangasvuon Musta otsa, Pirja Hyyryläisen Muoamo ja Terhi Tarkiaisen Muistot putoilevat meistä. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että näitä tarinoita ja muita suosikkejani yhdisti se, että ne olivat kirjoituskilpailujen – etupäässä Portin – voittajia. Tällaisia novelleja oli kaikista ehdokkaista vajaa kolmannes. Kolme tarinaa oli ilmestynyt erilaisissa kirjoitusharrastajien julkaisuissa ja loput olivat peräisin eri antologioista. Runsaasta edustuksestaan huolimatta ensimmäinen antologianovelli oli omalla listallani vasta kuudentena eikä niitä juuri enempään kärkikymmenikköönkään kiilannut.

(EDIT: tekstin alkuperäisessä versiossa edeltävässä lauseessa viitattiin antologianovellien sijaan Osuuskumma-novelleihin, koska epähuomiossa oletin joidenkin kokoelmien julkaisijan novellien kirjoittajien perusteella. Tarkoitukseni ei ollut esittää, että olisi olemassa jokin erityinen Osuuskumma-novellin tyyppi, vaan niputin novelleja yhteen olettamani julkaisijan pohjalta.)

Pohdittuani syitä tähän päädyin siihen, että kirjoituskilpailujen kautta esille nousseet novellit olivat ehdokkaista kunnianhimoisimpia ja tuntuivat ylipäätään valmiimmilta. Kenties näitä tarinoita oli työstetty enemmän, kenties kilpailut olivat seuloneet joukostaan vahvimmat, kenties niiden toimitusvaiheeseen oli panostettu enemmän. Oli syy mikä tahansa, oma äänestyslistani oli itselleni vahva muistutus siitä, että kirjoituskilpailujen voittajia kannattaa pitää silmällä.

Erityisesti jäin miettimään julkaisua edeltävän toimitusvaiheen merkitystä novellien onnistumiselle, sillä muutama tarina olisi selvästi hyötynyt päättäväisemmästä editoinnista. Novellin toimittaja ei ole pelkkä oikolukija, vaan voi auttaa myös tarinan rakenteen ja kielen hiomisessa. Toisinaan tarinan rakennetta voidaan muokata paljonkin, osioita poistaa, siirtää tai kirjoittaa uudestaan. Tämä vaatii toimitustyötä tekevältä aikaa, silmää ja rohkeutta, mutta onnistuminen ei ole kiinni vain toimittajasta. Kirjoittajan suhtautumisellakin on suuri merkitys. Parhaimmillaan toimitustyö on dialogia, joka antaa paljon molemmille osapuolille. Osa ehdokkaana olevista novelleista herätti kysymyksen, pitäisikö tämän vaiheen merkitystä nostaa enemmän esille kirjoittajayhteisöissä ja -kursseilla.

Atorox-kilpailun ehdokasasettelua on toisinaan kritisoitu siitä, että vapaa äänestys jättää tilaa kaikenlaiselle kampanjoinnille. Muutaman novellin kohdalla jäi eittämättä miettimään, kuuluivatko ne samalle viivalle muiden ehdokkaiden kanssa. Kokonaisuutena lista oli kuitenkin ansiokas läpileikkaus kotimaisista spefi-novelleista. Nämä lukemalla saa hyvän kuvan siitä, mitä Suomessa on viime vuonna kirjoitettu, ja parhaimmisto on totisesti tutustumisen arvoisia.

Lopuksi haluan avoimuuden nimissä mainita, että toimitin itse yhden ehdokasnovelleista ja tunnen ehdokkaana olevista kirjoittajista henkilökohtaisesti kaksi. Yllä olevat kommenttini eivät heijastele kumpaakaan suhdetta mitenkään.

Microscope: maailmanrakennusta spefi-kirjoittajille

Maailmanrakennus on olennainen osa spekulatiivista fiktiota, oli kyse sitten yksittäisistä elementeistä arkisessa maailmassa tai kokonaisesta uudesta todellisuudesta. Itselleni se on yksi scifin ja fantasian tärkeimmistä koukuista. Niinpä uteliaisuuteni heräsikin heti, kun törmäsin Microscopeen (viralliset kotisivut), joka lupasi tarjota uudenlaisen työkalun maailmanrakennukseen. Pelillistettyssä tarinankerrontasessiossa syntyy nopeasti laajoja historiankaaria, dramaattisia kohtauksia ja yllättäviä ideoita.

Microscopen pelaamiseen tarvitaan vain sääntökirja, kynä ja arkistokortteja tai vastaavia muistiinpanovälineitä. Säännöt saa helpoiten hankittua PDF-muodossa Lame Magen omasta verkkokaupasta. Yksi pelikerta kestää 2-4 tuntia ja peli toimii 2-5 osallistujalla, joskin parhaimmillaan se on 3-4 hengen voimin. Tällöin erilaisia ideoita on riittävästi, mutta omaa vuoroaan ei tarvitse odotella liian kauan.

Uuden maailman luominen alkaa yhteisellä puitteiden määrittelemisellä. Ensin tarinalle valitaan kantava teema, kuten muinaisen valtakunnan nousu ja tuho tai ihmiskunnan pako kuihtuvalta Maapallolta kohti tähtiä, ja sovitaan yhteinen tulkinta siitä. Tämän pohjalta määritellään alku- ja loppupisteet sille ajanjaksolle, jota pelissä halutaan tarkastella. Nämä voivat olla satojen tai jopa tuhansien vuosien päässä toisistaan, mutta ne auttavat luomaan maailmalle yhteiset puitteet.

“Kokoonnumme pelaamaan Microscopea neljän hengen voimin. Tuoreiden eksoplaneettalöytöjen innostamina päätämme kertoa, kuinka Trappist-1:n asukkaat asuttavat aurinkokuntansa. Määrittelemme aikakauden alkupisteeksi ensimmäisen yhteyden planeetan ulkopuolelle ja loppupisteeksi ensimmäisen yhteyden aurinkokunnan ulkopuolelle.”

Seuraavaksi määritellään historiankirjoituksen paletti: millaiset asiat kuuluvat siihen ja millaiset eivät. Jokainen pelaaja saa määritellä asian, joka kuuluu tai ei kuulu tähän maailmaan. Tarkoitus on valita asioita, joiden läsnä olo tai puuttuminen ovat yllättäviä valitussa ympäristössä. Tällaisia esimerkkejä voisivat olla vaikkapa höyrykäyttöiset avaruusalukset tai avaruusalusten puuttuminen kokonaan avaruusoopperasta. Lopuksi jokainen pelaaja saa lisätä yhden aikakauden tai tapahtuman historian aikajanalle.

“Olemme kiinnostuneempia lisäämään maailmaamme asioita kuin kieltämään niitä. Haluamme mukaan mm. elämää useammalla kuin yhdellä planeetalla, okkultismia ja revontuliin pohjautuvan ennustusmenetelmän. Tästä ei ole tulossa aivan tavanomaista avaruudenvalloitus-scifiä. Lopuksi yksi pelaajista kieltää avaruusalukset. Meidän on luotava muita tapoja kuljettaa Trappist-1:n asukkaita planeetalta toiselle.”

Microscopen pienistä lapuista syntyy kokonainen aurinkokunta historioineen.

Alkuvalmistelujen jälkeen maailmaa rakennetaan kiertävissä vuoroissa. Kukin pelaajista määrittelee vuorollaan maailmasta yhden asian, johon seuraavaksi keskitytään. Sen puitteissa kaikki luovat luoda maailmaan uuden aikakauden, syventävät olemassa olevaa aikakautta tapahtumalla tai avaavat jonkin tapahtuman yksityiskohtia kohtauksella. Kun kierros vaihtuu ja seuraava pelaaja pääsee määrittelemään seuraavan teeman, hän voi myös poimia jonkin maailmaan lisätyistä asioista perinnöksi, jonka seuraukset näkyvät maailmassa läpi sen historian.

Säännöt ovat yksinkertaiset: lisäykset eivät saa olla ristiriidassa jo määriteltyjen asioiden kanssa, mitään alkuvaiheessa kiellettyä asiaa ei saa käyttää ja kaiken täytyy liittyä tavalla tai toisella kyseisen kierroksen polttopisteessä olevaan aiheeseen. Historiaa ei luoda lineaarisesti, vaan uusia aikakausia ja tapahtumia voi lisätä mihin tahansa sopivaan väliin. Kukaan ei omista maailmassa mitään, vaan kaikki saavat tehdä mukaan tuoduilla aiheilla mitä haluavat. Jokaisesta uudesta ideasta voi siis lopulta kuoriutua jotakin aivan muuta kuin niiden alkuperäinen esittäjä ajatteli.

Aikakaudet ja tapahtumat yksinkertaisesti kuvaillaan ja lisätään osaksi aikalinjaa. Kohtausten kohdalla niiden aloittaja määrittelee kysymyksen, johon kohtauksella haetaan vastausta, esimerkiksi “miksi kuningas päätti pettää kansansa?”, ja kuvailee lyhyesti lähtöasetelman. Tämän jälkeen jokainen pelaaja valitsee tai luo kohtaukseen oman näkökulmahenkilönsä ja ryhmä hakee esitettyyn kysymykseen vastausta dialogin ja kuvailun avulla. Kohtaus päättyy, kun vastaus on saatu selville.

“Maailmamme saa heti aluksi yllättävän käänteen, kun ensimmäiseksi polttopisteeksi määritellään avaruusvalaat ja historiaan lisätään aikakausi, jolloin ensimmäinen avaruusvalas Alis on ainoa keino liikkua aurinkokunnan sisällä. Kierroksen päättyessä Alis valitaan ensimmäiseksi perinnöksi ja avaruusvalaista yksi maailmamme kantavista voimista. Pian niiden seuraksi putkahtaa avaruusvalaiden kanssa symbioottisessa suhteessa eläviä olentoja, jotka elävät sitä lyhyemmän ajan, mitä enemmän ne tietävät.”

“Pelin edetessä maailmamme kehittyy nopeasti ja sinne syntyy yllättäviä, kiehtovia syy-seuraus -suhteita. On astraalimatkailijoita, joiden pioneerit teloitetaan tabujen rikkomisesta. Planeetta, joka muuttuu jatkuvasti terramuokkauksen aiheuttaman nopeatempoisen evoluution kourissa. Avaruusvalaiden kanssa symbioottisessa suhteessa elävien olentojen keskuudessa suosioon nouseva Unohduksen kultti, joka syntyy vastareaktiona näiden jatkuvasti lyhenevälle elinkaarelle. Historian loppuvaiheessa avaruusvalaiden ohjaama valtava auringonpurkaus pyyhkii teknologian ja korkean sivistyksen lähes kaikilta planeetoilta ja valaiden vaellus muodostaa ensimmäisen yhteyden aurinkokunnan ulkopuolelle.”

Vapaamuotoiselta vaikuttavasta rakenteestaan huolimatta Microscope onnistuu pitämään pelaajat kurissa ja tukemaan jatkuvasti etenevän maailman luomista. Tässä auttavat se, että jokaiselle tapahtumalle on määriteltävä selkeä seuraus, ja jokaiseen lisäykseen liitettävä merkintä siitä, onko sillä myönteinen vai kielteinen sävy. Koska useimmat historian käänteet ovat perusluonteeltaan varsin ambivalentteja, nämä vaatimukset selkeyttävät yhteistä tulkintaa ja tekevät kaikista lisäyksistä tarinallisempia.

Microscopea on vaikea määritellä tyhjentävästi. Sen kutsuminen peliksi on hieman harhaanjohtavaa, koska sillä ei ole selkeää tavoitetta tai voittajia. Pohjimmiltaan kyse on yhteisestä, sääntöjen ohjaamasta tarinankerronnasta. Sen epätyypillinen luonne ei kuitenkaan ole ongelma, sillä säännöt ovat hyvin loogiset ja nopeasti omaksuttavat. Englanninkielisellä sääntökirjalla on pituutta muutama kymmenen sivua, mutta se selittyy perusteellisilla, pelin luonnetta hienosti havainnollistavilla esimerkeillä.

Spekulatiivisen fiktion kirjoittamisesta kiinnostuneille Microscope onkin tutustumisen arvoinen työkalu. Pelikerroilta ei todennäköisesti synny mitään täysin valmista, mutta se on oivallinen tapa verrytellä omaa luovuuttaan, herätellä uusia ideoita ja haastaa omia ennakko-oletuksiaan. Yhteinen maailmanrakennus on myös yksinkertaisesti niin hauskaa, että Microscopea voi suositella jo senkin perusteella.

Tue kotimaista kirjailijaa!

Pitkän linjan fantasiakirjailija Ilkka Auer muistuttaa Facebook-päivityksessään, kuinka tärkeää on jakaa tietoa suosikkikirjoistaan ja -kirjailijoistaan. Etenkin, jos sattuu arvostamaan fantasian ja science fictionin kaltaisia marginaalisempia lajityyppejä.

Auerin päivitys kokonaisuudessaan (teksti lainattu luvan kanssa):

"Hyvät ystävät. Jos tunnette kirjailijoita ja he kertovat töistään - tuovat vaikkapa uuden kirjansa kansikuvan, julkistamisen tms tietoonne samalla somekanavalla kuin te olette - jakakaa tietoa. Kritisoikaa, kehukaa, kertokaa lukukokemuksistanne, ihan mitä vaan. Mutta antakaa 10 sekuntia aikaanne ja painakaa sitä "jaa" nappia.

Kirjailijat elävät kirjojen myynnillä. Onko se täysin vieras konsepti? Se on loppujen lopuksi aika simppeliä.

Kirjailijan työ on erilaista kuin "päivätyö". Kuvitelkaapa kohdallanne seuraava tilanne. Esimiehenne tulee luoksenne joku päivä ja sanoo, että palkanmaksu katkeaa nyt. Homma muuttuu niin, että teet puoli vuotta työtä ja katsotaan sitten kuinka sujui. Jos sujui hyvin, saat palkan, mutta jos huonosti niin tee se uudestaan ja katsotaan sitten puolen vuoden päästä taas tilanne. Näin se toimii kirjailijan kohdalla.

Yksi myyty kirja tuo kirjailijan taskuun parin maitolitran verran rahaa. Mutta kirjoja ei osteta, jos niistä ei tiedetä ja "marginaaligenren" (esim fantasia, kauhu, sci-fi) mainostamiseen eivät edes suuremmat kustantajat panosta ollenkaan. Tietyistä syistä suuri osa näistä kirjoista ei koskaan päädy edes kirjakaupan hyllyyn. Niistä ei kirjoiteta lehtiinkään. Ne jäävät kokonaan huomioitta. Liian moni hyvä kirja vaietaan kuoliaaksi ja kirjailija työttömäksi. Tämä pitää paikkansa erityisesti itsenäisesti julkaisevien indie-kirjailijoiden kohdalla.

Mutta teillä on mahdollisuus vaikuttaa ja tukea - edes teoreettisesti. Se ei maksa mitään, ei edes vie paljon aikaa. Uutisten tms. jakaminen on ihan yhtä helppoa kuin peukuttaminen ja kehujen / positiivisen kommentin kanssa satakertaisesti hyödyllisempää. Ainakin teoriassa. Ei se ota jos ei annakaan, mutta ei se ainakaan satu. Jos sattuu, niin mars lääkäriin!

Somen hyvä puoli on verkostoituminen. Jos sata jakaa infon muutamalle sadalle seuraajalleen jne - tiedätte, mitä tarkoitan. Sama systeemi kuin zombimaailmanlopun kohdalla. Eräänä päivänä yksi saa infektion ja ylihuomenna koko maailma on täynnä zombeja.

SUPPORT YOUR LOCAL AUTHOR!"

Tämä on yksi niistä syistä, miksi myös Muissa maailmoissa -blogi on olemassa. Fantasian ja science fictionin maailmassa tapahtuu paljon hienoja asioita. Niistä kertominen on yksi parhaista tavoista edistää rakkaiden lajityyppien asemaa ja tulevaisuutta.

Kirja-arvostelu: Viimeinen valtakunta

Jalava teki suomalaisille fantasiaharrastajille merkittävän palveluksen, kun se alkoi julkaista Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-sarjaa suomeksi. Trilogia on yksi viime vuosien parhaista eeppisen fantasian sarjoista ja erinomainen esimerkki siitä, miten maailmanrakennus, huolellisesti suunnitellut taikajärjestelmät ja tarina parhaimmillaan tukevat toisiaan. Sarjan ensimmäinen osa Viimeinen valtakunta pohjustaa tätä kaikkea, mutta on ennen kaikkea viihdyttävä, mukaansatempaava seikkailukertomus.

Usvasyntyisen maailma on synkkä. Sitä hallitsevat tulivuorten jatkuvasti ilmoille sylkevät tuhkasateet, jotka tukahduttavat kasvit ja muuttavat kaiken harmaaksi ja tuhriutuneeksi. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtiajakautunut aatelisiin, joiden elämän täyttävät tanssiaiset ja ylellisyys, ja piestyihin, nälkiintyneisiin skaa-orjiin, joiden elämällä ei ole käytännössä mitään arvoa. Öisin maailman valtaavat usvat, joiden seassa vaeltavia hirviöitä ihmiset pelkäävät hyvästä syystä.

Tällaisessa maailmassa orvon, teini-ikäisen skaa-tytön asema on parhaimmillaankin väkivallan, epävarmuuden ja pelon määrittelemä. Tarinan päähenkilö Vin yrittää selviytyä varaskoplan apulaisena. Hänen tärkein valttikorttinsa on Onni – kyky hienovaraisesti vaikuttaa lähellä olevien ihmisten tunteisiin. Sen avulla hän on onnistunut tekemään itsestään riittävän hyödyllisen, mutta tarpeeksi huomaamattomana pysyäkseen hengissä. Tilanne alkaa muuttua, kun kopla yrittää liian kunnianhimoista huijausta ja kiinnittää vaikutusvaltaisempien tahojen huomion. Vinin pelastukseksi koituu toinen varasjoukko, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut hänen epätavallisista voimistaan ja tietävän niistä paljon enemmän kuin Vin itse.

Uutta koplaa johtaa tarinan toinen päähenkilö Kelsier – maineikas selviytyjä, joka on tiettävästi ainoa pahamaineiselta vankityöleiriltä hengissä paennut. Koettelemustensa myötä hänestä on tullut Usvasyntyinen, yliluonnollisten voimien mestari, ja hän on alkanut unelmoida mahdottomasta: valtakuntaa lähes jumalallisella mahdillaan hallitsevan Lordihallitsijan kukistamisesta. Onnistuakseen tässä hänen on löydettävä tapa kaataa hallitsijan mahtia tukevat aateliset, sotavoimien ohella järjestystä ylläpitävät velvoittajat ja epäinhmilliset Teräsinkvisiittorit, jotka tuntuvat näkevän kaiken huolimatta silmiensä lävitse isketyistä valtavista nauloista.

Näistä asetelmista lähtee liikkeelle tarina, joka lämpenee hieman hitaasti, mutta liikkeelle päästyään kietoo lukijan pauloihinsa. Pohjimmiltaan kyseessä on puhdasverinen fantasiaseikkailu, mutta Sandersonin keino- ja tunnevalikoima on laajempi kuin useimmilla fantasiakirjoittajilla. Pahan valtakunnan vastustamista höystetään kasvu- ja veijaritarinoiden koukuilla, monipuolisella hahmogallerialla, juonittelulla, romantiikalla, uskonnollisuuden tarkastelulla ja välikevennyksillä. Kelsier on hahmona hetkittäin hieman rasittava, mutta muuten tämä kaikki tarjoillaan erinomaisesti rytmitettynä ja vilpittömällä innolla, josta on vaikea olla pitämättä. Loppuhuipennuksessa odottavan juonenkäänteen jälkeen on tuskallista jäädä odottelemaan sarjan seuraavaa osaa.

Yksi Usvasyntyinen-triologian kantavista voimista on sen hienosti suunniteltu metafysiikka. Erityisesti allomantiaksi kutsuttu taikajärjestelmä on elegantti luomus. Allomantikot nielevät ja polttavat aineenvaihdunnassaan metalleja saadakseen yliluonnollisia voimia. Metallin tyyppi määrittelee, millaisia kykyjä siitä saa: tina vahvistaa käyttäjänsä aisteja, rauta antaa kyvyn vetää metallisia kohteita magneettisesti ja pronssi mahdollistaa lähistöllä olevan allomantian aistimisen. Kahdeksan perusmetallia on jaettu henkisiin ja fyysisiin, sisäisiin ja ulkoisiin, ja vetäviin ja työntäviin loogisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Fantasiakirjallisuudesta on vaikea löytää toista yhtä intuitiivista ja täsmällisesti jäsennettyä taikasysteemiä.

Useimmat allomantikot pystyvät polttamaan vain yhtä allomantian kahdeksasta perusmetallista, mutta jo se riittää tekemään heistä hyvin vaikutusvaltaisia tavallisiin ihmisiin verrattuna. Usvasyntyiset kykenevät hyödyntämään näiden kahdeksan metallin lisäksi myös kahta ylempää allomanttista metallia. Sen ansiosta he ovat erittäin mahtavia, kirjaimellisesti yli-inhimillisiin suorituksiin kykeneviä ja Viimeisen valtakunnan valtapelin kulmakiviä. Mukavana lisänä usvasyntyisten kyvyt mahdollistavat akrobaattisen koreografian hallitsemat toimintakohtaukset, joiden rinnalla useimpien supersankarileffojen mäiske on vaatimatonta puuhastelua.

Ikään kuin allomantia ei riittäisi yhden kirjasarjan tarpeisiin, Usvasyntyisen metafysiikkaan kuuluvat myös tuhkasateiden hallitseman maailman ankea luonne, öisin nousevat usvat ja niissä hiiviskelevät olennot sekä toinen, allomantian rinnalle vähitellen avautuva taikajärjestelmä. Tämä ei ole pelkkää tunnelmointia, vaan kaikki nämä elementit kytkeytyvät trilogian tarinaan tavoilla, joista Viimeisessä valtakunnassa saadaan vasta vihjeitä.

Sandersonin teksti on erittäin sujuvaa. Kuvaukset eläviä ja ytimekkäitä, tapahtumat etenevät hyvällä rytmillä ja hahmoihin saadaan eloa pienillä yksityiskohdilla. Erityisesti arvostan sitä, että toimintakohtauksia ei ole venytetty liiaksi. Päähenkilöiden lennokkaiden kykyjen ansiosta niissä on käänteitä, akrobatiaa ja fyysisyyttä, mutta sopivasti annosteltuna. Samaa ei ole aina voinut sanoa Sandersonin muista kirjoista. Käännös ei valitettavasti tee aivan täyttä oikeutta alkuperäistekstille. Vakavia ongelmia siinä ei ole, mutta muutamat oudot sanavalinnat ja englanninkielisiksi jääneet lauserakenteet pistävät armotta silmään.

Tähän mennessä lienee jo käynyt selväksi, että Viimeinen valtakunta on kerrassaan mainio fantasiakirja. Täysin varauksettomasti sitäkään ei kuitenkaan voi ylistää, sillä kirjan naiskuva on harmillisen konservatiivinen. Vin on kyvykäs, särmikäs päähenkilö, jonka vahvuutta teinityttömäiset piirteet eivät pysty nakertamaan, mutta siihen se sitten jääkin. Muuten Viimeinen valtakunta on mieshahmojen juhlaa, niin aktiivisten toimijoiden kuin yhteiskunnallisten valta-asetelmienkin suhteen. Vinin lisäksi tarinassa on käytännössä vain kaksi nimettyä naishahmoa, jotka on molemmat kuvattu jokseenkin stereotyyppisesti. Itse asiassa kirja läpäisee Bechdelin testin vain nipin napin, käytännössä yhden kohtauksen ansiosta.

Tämä on tyypillistä Sandersonille. Stormlight Archivessa, hänen toisessa suuressa fantasiasarjassa, tilanne on jonkin verran parempi, mutta muuten hänen kirjoissaan toistuu sama kaava. Sanderson kirjoittaa hyviä naishahmoja eikä epäröi tehdä heistä päähenkilöitä, mutta kirjojen asetelmat ovat silti melko miehistä voimafantasiaa. Ne ovat lajityypissään erinomaisia ja maailmanrakennukseltaan mestarillisia, mutta tietty sukupuoliroolien konservatiivisuus varmasti häiritsee osaa lukijoista.

Lisäksi on syytä mainita, että Viimeisessä valtakunnassa viitataan melko usein valtakunnassa vallitsevaan raiskauskulttuuriin. Tällä ei mässäillä, se kyseenalaistetaan vahvasti myös tarinan puitteissa eikä mukana ole ainuttakaan raiskauskohtausta, mutta teemana se nousee esille säännöllisesti. Kerronnan kannalta raiskauskulttuuri on yksinkertainen, joskin huomattavan alleviivaava keino havainnollistaa Lordihallitsijan valtakunnan epätasa-arvoisuutta ja skaa-orjien halveksivaa kohtelua. Se ei ole ainoa käytössä oleva keino, mutta selkeästi häiritsevin.

Viimeistä valtakuntaa on helppo suositella, edellä mainituin varauksin. Mukaansatempaava tarina, hyvä hahmokaarti ja taidokkaasti rakennettu maailma ovat fantasiassa vahva yhdistelmä. Lisäksi Sanderson tasapainottelee hienosti synkän maailmansa, siihen sopivien juonenkäänteiden ja kepeämmän, positiivisemman kerronnan välillä. Lennokasta fantasiaviihdettä etsiville Usvasyntyisen ensimmäinen osa on erinomainen valinta.

PS: Lopuksi täytyy vielä kiittää Jalavaa siitä, että Usvasyntyinen julkaistiin valkopohjaisen, eteeristen kuvioiden hallitseman kannen kanssa. Sandersonin kirjojen tavaramerkiksi muodostunut kansityyli on todella hieno ja huomattavasti persoonallisempi kuin kansainvälisissä painoksissa käytettävä perusfantasiataide.

Arvostelukappale: oma

Kirja-arvostelu: Käärmeiden kaupunki

Suomenkielisessä fantasiassa ei juuri ole kirjoitettu perinteisiä eeppisiä, vahvasti romantisoituja järkäleromaaneja. Katri Alatalon lähes 700-sivuiseksi eepokseksi venynyt Käärmeiden kaupunki aukookin tässä mielessä uusia uria kotimaisille fantasiakirjoittajille. Teoksena se on epätasainen kokonaisuus, jossa monet hyvät ideat ja ainekset jäävät harmillisen keskenkasvuisiksi.

Fantasiakirjallisuuden perinteitä kunnioittaen kirja alkaa prologilla, joka esittelee tärkeimmät hahmot ja teemat. Jo tässä vaiheessa yhden hahmon luonteesta ja tarinan suhteesta omiin yliluonnollisiin elementteihinsä herää kysymyksiä, jotka vain vahvistuvat myöhemmin. Tavallaan prologi onkin Käärmeiden kaupungin hätkähdyttävin osuus, jonka tapahtumat petaavat odotuksia, joita itse tarina ei täysin lunasta.

Varsinaiset tapahtumat alkavat vyöryä, kun kilpailevan kaupungin armeija hyökkää mystikkopappiensa tukemana päähenkilöiden kotikaupunkiin ja vie sen asukkaat mukanaan orjiksi. Tästä seuraa selviämiskamppailu, joka kasvaa nopeasti pakokeinon etsimiseksi ja vapaustaisteluksi. Asetelma ei ole erityisen omaperäinen, mutta siihen on helppo eläytyä ja kirjan charmantti maailma tuo siihen oman säväyksensä.

Kustantajan mainosteksti kuvaa Käärmeiden kaupunkia aavikkofantasiaksi, mikä on erittäin perusteltua. Kirjan maailma on vahvasti romantisoitu versio tuhannen ja yhden yön tarinoiden aavikkoseikkailuista, joita on höystetty fantasiaelementeillä. Tuloksena on erittäin tunnistettava, mutta silti riittävän raikkaalta tuntuva maailma, johon seikkailut, mysteerit, rakkaus ja juonittelut sopivat luontevasti. Käärmeiden kaupunki hyödyntää kaikkea tätä ihailtavan vilpittömästi. Ainoastaan muutamat seksin ripaukset tuntuvat hieman tarpeettomilta. Ne eivät juurikaan edistä tarinaa ja niihin suhtaudutaan tekstissä sen verran häveliäästi, että lukija jää lähinnä ihmettelemään, mitä niiden on tarkoitus tarjota kirjalle.

Itse tarinaa kudotaan kolmen näkökulmahenkilön ja kolmen erilaisen yliluonnollisen kyvyn voimalla. Ninette on kuninkaantytär, joka osaa puhua käärmeille ja ystävystyä näiden kanssa. Savenvalajan opissa kasvanut Arry on muodonmuuttaja ja Sulwaen opiskelee velhoksi hallitakseen perinteisempää taikuutta. Kaikki kolme hahmoa ovat selkeästi erilaisia ja kamppailevat erilaisten tilanteiden ja ongelmien parissa, joten usean näkökulmahenkilön käyttäminen on hyvin perusteltua.

Hahmoista ei kuitenkaan saada irti niin paljon kuin olisi voinut olla mahdollista. Vaikka tarinan perusasetelman on suhteellisen selkeä, hahmojen omia motiiveja ei missään vaiheessa kehitetä eikä avata riittävästi, jotta lukija voisi täysin ymmärtää heidän reaktioitaan ja ratkaisujaan. Erityisen hankalaa tämä on Arryn kohdalla, josta kehkeytyy tarinan myötä suorastaan vastenmielinen hahmo. Kun hänellä ei tunnu olevan mitään päähänpistoja kummempaa motiivia teoilleen, ne alkavat parhaimmillaankin vaikuttaa ilkeydeltä, pahimmillaan hyväksikäyttöltä.

Päähenkilöiden motiivien epämääräisyys nakertaa myös itse tarinan vetovoimaa. Käärmeiden kaupungissa on kaikki tarvittavat ainekset dramaattiseen, romanttiseen fantasiaseikkailuun, mutta kun hahmojen motiivit jäävät etäisiksi, tarinan mukaan on vaikea tempautua. Tätä ruokkii omalta osaltaan myös se, että hahmot kokevat vain harvoin mitään todellisia vastoinkäymisiä tai haasteita. Alkukahinoiden jälkeen kaikki tuntuu tapahtuvan juuri päähenkilöiden toiveiden mukaisesti, minkä vuoksi kunnon jännitettä ei pääse syntymään. Asetelma ja mysteerit ovat riittävän kiinnostavia pitämään lukijan mukanaan loppuun saakka, mutta lukukokemus jää valitettavan ulkokohtaiseksi.

Myös kolmen päähenkilön tarjoama mahdollisuus tarkastella kirjan maailmaa useammasta eri näkökulmasta jää osin hyödyntämättä. Vaikka hahmot ovat hyvin erilaisia ja erilaisissa asemissa, he pyörivät lopulta niin samoissa ympyröissä, että kokonaisuudesta paljastuu vain pieni sirpale. Tämä on harmillista, sillä aavikkomaailma ja sen metafysiikka vaikuttivat siltä, että niihin olisi mielellään tutustunut monipuolisemminkin.

Kaikkein erikoisin piirre Käärmeiden kaupungissa on sen oudon vaikea suhde fantasiaelementteihinsä. Jokaisella päähenkilöllä on oma yliluonnollinen kykynsä, jotka vaikuttavat kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana hyvin kiinnostavilta. Tarinan edetessä ne eivät kuitenkaan kasva tai kehity, vaan muuttuvat joko taakoiksi tai epämiellyttävien mielitekojen välineiksi. Kirjan lopussa lukijaa odottaakin hämmennys. Mitä Käärmeiden kaupunki yrittää sanoa sillä, miten se käsittelee vahvasti romantisoidun maailmansa yliluonnollista puolta? Epätavallisiin kykyihin tutustuminen ja niiden kasvaminen ovat merkittävä osa monen fantasiatarinan viehätysvoimaa.

Käärmeiden kaupunki ei missään tapauksessa ole huono kirja. Sen maailmassa ja asetelmassa on edellytyksiä moneen ja tapahtumat vyöryvät hyvällä rytmillä, täyttäen lähes 700-sivuisen mittansa kohtuullisen hyvin. Monet yksittäiset kohtaukset ovat tunnelmallisia ja mieleenpainuvia ja kahteen kolmesta päähenkilöstä on helppo samaistua. Mikäli hahmojen tietty köykäisyys ei häiritse, tarjolla on mainio ja paikkaansa puolustava romanttinen seikkailukertomus.

Itselleni kirja tuntuu kuitenkin hieman hukatulta tilaisuudelta. Oivaltava maailmanrakennus ja kiinnostavat hahmot ovat minulle erittäin tärkeä osa fantasian viehätysvoimaa eikä Käärmeiden kaupunki onnistu kummassakaan erityisen hyvin. Molemmilla osa-alueilla on kiinnostavia aineksia, mutta niiden jalostaminen aidosti vangiksevaksi kokonaisuudeksi jää puolitiehen.

Arvostelukappale: kirjasto

Kirja-arvostelu: The Goblin Emperor

Fantasiakirjallisuus on täynnä suuria sankareita, synkkiä ihmiskohtaloita, mahtavia vihollisia vastaan käytäviä sotia ja salakavalia juonia, jotka uhkaavat kokonaisten maailmojen tulevaisuutta. Mahtipontiset puitteet ja dramaattiset juonenkäänteet ovat eittämättä osa lajityypin viehätystä. Katherine Addisonin The Goblin Emperor on kuitenkin oiva esimerkki siitä, että fantasiaa voi lähestyä myös toisin.

Tarina lähtee liikkeelle esimerkillisen ripeästi: lukijaa ei vaivata prologeilla tai pitkillä pohjustuksilla, vaan käydään suoraan asiaan. Tarinan päähenkilö on edesmenneelle keisarinnalle syntynyt puoliverinen Maia, joka on kasvanut kaukana hovista julman huoltajan kurimuksen alla. Hän huomaa yllätyksekseen olevansa yhtäkkiä valtakunnan perimysjärjestyksen kärjessä, kun hänen keisarillinen isänsä ja kaikki sisaruksensa kuolevat onnettomuudessa. Maia pyyhkäistään pääkaupunkiin, istutetaan keskelle sekasortoista ja valtakamppailujen täyttämää hovia ja kruunataan keisariksi.

Tästä(kin) lähtökohdasta olisi tietysti helppo lähteä kertomaan suurista sodista tai heräävästä muinaisesta pahuudesta, mutta The Goblin Emperorin tarina on huomattavasti maanläheisempi ja sen vuoksi viehättävämpi. Maialla ei ole minkäänlaisia eväitä tai kokemusta uuden tehtävänsä hoitamiseen. Kirja keskittyykin hänen hallituskautensa ensimmäisiin kuukausiin, joiden aikana hän yrittää opetella keisariksi odotusten, epäilysten, vanhakantaisten tapojen ja hovin juonien puristuksessa. Tästä muotoutuu sympaattinen kasvutarina, jossa hallinnolliset tehtävät tuntuvat yllättävänkin mielenkiintoisilta ja vaikeuksien keskellä on riittävästi valonpilkahduksia pitämään tunnelman etupäässä positiivisena.

Tällaisesta tarinasta ei tulisi mitään, jollei päähenkilöstä olisi helppo pitää. Maia on epähienostunut, sosiaalisesti kömpelö, sivistymätön, hovin tapoja tai henkilöitä tuntematon, vailla ystäviä tai liittolaisia ja omaksi epäonnekseen tuskallisen tietoinen kaikesta tästä, joten häneen ja hänen tuskailuihinsa on erittäin helppo samaistua. Määrätietoista ja rohkeaa päähenkilöä kaipaaville etenkin kirjan alkupuoli voi tosin olla jopa tuskallinen kokemus.

Maia on myös vilpitön, ystävällinen ja myötätuntoinen – kaikki ominaisuuksia, joiden toistuvasti muistutetaan sopivan keisarille kovin huonosti. Vähitellen Maia kuitenkin rakentaa niistä oman vahvuutensa. Hän irtautuu isänsä määräysvaltaan perustuneesta hallintotavasta ja alkaa luoda omanlaistaan hovia ja keisarin roolia.

Menneisyyden painolastista pyristeleminen ja jäykkien, sovinnaisten tapojen haastaminen ovatkin The Goblin Emperorin hallitsevia teemoja. Oikeastaan koko tarina on hienovaraista kapinaa perinteistä miehistä, heteronormatiivista maailmankuvaa vastaan. Maia hahmona haastaa vahvasti miehekkään hallitsijan arkkityyppiä. Maailmanrakennuksen puolella ryhdytään vähitellen mm. parantamaan naisten asemaa erittäin patriarkaalisessa hovissa ja nostamaan esille seksuaalisia vähemmistöjä. Askeleet eivät ole erityisen dramaattisia tai kantaaottavia, joten tämä on lähinnä hienovarainen vivahde, mutta teema on silti ilmeinen.

Tietty varovaisuus leimaa The Goblin Emperoria tekstiä ylipäätään. Kerronta on soljuvaa ja helppolukuista, mutta usein harmillisen tasapaksua. Addison kuvaa hyvin paikkoja ja tapahtumia, mutta ei onnistu luomaan lämpöä tai tunnelmaa hahmojen välille tai lataamaan kohtauksiin tunnetta. Mitään näistä ei kirjasta varsinaisesti puutu, mutta monet käänteet jättävät jälkeensä sellaisen maun, että niistä olisi voinut saada irti enemmänkin.

Toinen valituksenaihe liittyy nimiin ja termistöön. Addison on luonut hoviaan varten oman arvonimien ja puhuttelutapojen verkostonsa, jonka käsitteet taipuvat kohteen sukupuolen mukaan. Kun tähän yhdistetään pitkä litania melko samantapaisia nimiä, joista vain harvalla on tarinassa niin suuri rooli, että ne jäisivät välittömästi mieleen, käsissä on melkoinen nimi- ja termiviidakko. Ainakin tällaisen hieman nimisokean lukijan oli paikoin vaikea hahmottaa, kenestä puhutaan tai mistä henkilöstä ylipäätään on kyse.

Muuten Addison on rakentanut maailmansa selkeiden, joskin melko kevyiden fantasiaelementtien varaan. Lopputuloksena on käyttökelpoinen, mutta ei erityisen jännittävä tai mieleenpainuva maailma. Sen irrallisuutta kuvaa hyvin se, että fantasiaelementtien riisuminen ei olisi muuttanut itse tarinaa juurikaan. Niiden avulla on maustettu tiettyjä asetelmia ja luotu ympäristö, jossa tarinaa voidaan kuljettaa ilman historiallisen kontekstin painolastia, mutta kovin oivaltavaa kirjan spekulatiivisuus ei tässä mielessä ole.

Ongelmistaan huolimatta The Goblin Emperor on viehättävä kirja, joka vetoaa ennen kaikkea samaistuttavan, hyväntahtoisen ja myötätuntoisen päähenkilönsä ansiosta. Tavallaan hahmokeskeisessä tarinassa on samankaltaista viehätystä kuin Patrick Rothfussin Tuulen nimessä, mutta maanläheisemmin, positiivisemmin ja vähemmän todistelevasti toteutettuna. Mestariteos The Goblin Emperor ei tasapaksuutensa vuoksi ole, mutta helposti lähestyttävää ja hyväntuulista luettavaa kaipaaville sitä on silti helppo suositella.

Arvostelukappale: oma