Ajatuksia Atorox-novelleista

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-raatiin. 23 ehdokasnovellin lukeminen oli kiinnostavaa ja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Käyn tässä lävitse yleisen tason huomioitani.

Yksi ehdokaslistan silmiinpistävimmistä piirteistä oli uuskumman ja kauhun vahva edustus: hieman yli puolet novelleista kuului jompaankumpaan kategoriaan. Kyberpunk ja muut lähitulevaisuuden dystopiat olivat myös selvästi esillä. Varsinaista fantasiaa joukossa oli vain yhden tarinan verran, scifi-novelleja kourallinen. Tähän varmasti vaikuttivat osaltaan viime vuonna julkaistujen antologioiden teemat, mutta kokonaiskuva oli silti vinoutunut. Onko kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä tosiaan näin vahvasti kallellaan kauhun ja kummallisen suuntaan?

Osin tämä pisti silmään siksi, että nimenomaan uuskumma- ja kauhuehdokkaita vaivasi tietynlainen kerronnallinen varovaisuus: moni niistä keskittyi kuvaamaan päähenkilön ja jonkin arkitodellisuuteen huonosti sopivan välistä kohtaamista. Usein kohdattu asia jäi epämääräiseksi sekä luonteeltaan että maailmanrakennukseltaan eikä tapahtumien vaikutusta päähenkilön elämään juurikaan käsitelty. Sen sijaan novelli loppui kohtaamisen päättyessä.

Lopputuloksena oli muodollisesti päteviä, mutta sisällöltään melko tyhjiä novelleja, jotka päättyivät siihen, mistä todella kiinnostava tarina olisi vasta alkanut. Miten päähenkilö jatkoi elämäänsä? Antoivatko tapahtumat hänelle uutta vai veivätkö jotakin mennessään? Alkoiko kumma vaikuttaa maailmassa muutenkin? Pelkkään oudon kohtaamiseen keskittyvät tarina tarvitsisivat todella väkevän pohjaidean, jotta niillä olisi voimaa jäädä kummittelemaan lukijan mieleen: kuolema tai pakeneminen eivät yleensä ole erityisen kiinnostavia käänteitä, hahmon tai maailman muuttuminen tai kasvaminen ovat.

Vastapainoksi ehdokasnovellien joukossa oli myös nippu hienosti rakennettuja ja idealtaan vahvoja tekstejä. Niistä irtosi omaperäisiä visioita, kiinnostavia maailmoja, sopivan vinksahtanutta kummaa ja tiivistunnelmaista kauhua. Alagenrestä riippumatta onnistuneimpia tarinoita yhdisti peruskaavaa rikkovan rakenteen ohella se, että niissä spekulatiivisuus oli keskimääräistä kouriintuntuvampaa: kirjoittajat olivat selkeästi työstäneet aihettaan, perehtyneet siihen tai pohjanneet tarinansa omaan asiantuntemukseensa. Näistä aineksista syntyi hienoja lukukokemuksia, joista parhaimmat puolustaisivat paikkaansa myös kansainvälisissä kokoelmissa.

Erityisesti mieleeni jäivät (mainittuna siinä järjestyksessä, jossa ne olivat ehdokaslistalla) Emma Keski-Kuhan Mansikkakakku, Jenny Kangasvuon Musta otsa, Pirja Hyyryläisen Muoamo ja Terhi Tarkiaisen Muistot putoilevat meistä. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että näitä tarinoita ja muita suosikkejani yhdisti se, että ne olivat kirjoituskilpailujen – etupäässä Portin – voittajia. Tällaisia novelleja oli kaikista ehdokkaista vajaa kolmannes. Kolme tarinaa oli ilmestynyt erilaisissa kirjoitusharrastajien julkaisuissa ja loput olivat peräisin eri antologioista. Runsaasta edustuksestaan huolimatta ensimmäinen antologianovelli oli omalla listallani vasta kuudentena eikä niitä juuri enempään kärkikymmenikköönkään kiilannut.

(EDIT: tekstin alkuperäisessä versiossa edeltävässä lauseessa viitattiin antologianovellien sijaan Osuuskumma-novelleihin, koska epähuomiossa oletin joidenkin kokoelmien julkaisijan novellien kirjoittajien perusteella. Tarkoitukseni ei ollut esittää, että olisi olemassa jokin erityinen Osuuskumma-novellin tyyppi, vaan niputin novelleja yhteen olettamani julkaisijan pohjalta.)

Pohdittuani syitä tähän päädyin siihen, että kirjoituskilpailujen kautta esille nousseet novellit olivat ehdokkaista kunnianhimoisimpia ja tuntuivat ylipäätään valmiimmilta. Kenties näitä tarinoita oli työstetty enemmän, kenties kilpailut olivat seuloneet joukostaan vahvimmat, kenties niiden toimitusvaiheeseen oli panostettu enemmän. Oli syy mikä tahansa, oma äänestyslistani oli itselleni vahva muistutus siitä, että kirjoituskilpailujen voittajia kannattaa pitää silmällä.

Erityisesti jäin miettimään julkaisua edeltävän toimitusvaiheen merkitystä novellien onnistumiselle, sillä muutama tarina olisi selvästi hyötynyt päättäväisemmästä editoinnista. Novellin toimittaja ei ole pelkkä oikolukija, vaan voi auttaa myös tarinan rakenteen ja kielen hiomisessa. Toisinaan tarinan rakennetta voidaan muokata paljonkin, osioita poistaa, siirtää tai kirjoittaa uudestaan. Tämä vaatii toimitustyötä tekevältä aikaa, silmää ja rohkeutta, mutta onnistuminen ei ole kiinni vain toimittajasta. Kirjoittajan suhtautumisellakin on suuri merkitys. Parhaimmillaan toimitustyö on dialogia, joka antaa paljon molemmille osapuolille. Osa ehdokkaana olevista novelleista herätti kysymyksen, pitäisikö tämän vaiheen merkitystä nostaa enemmän esille kirjoittajayhteisöissä ja -kursseilla.

Atorox-kilpailun ehdokasasettelua on toisinaan kritisoitu siitä, että vapaa äänestys jättää tilaa kaikenlaiselle kampanjoinnille. Muutaman novellin kohdalla jäi eittämättä miettimään, kuuluivatko ne samalle viivalle muiden ehdokkaiden kanssa. Kokonaisuutena lista oli kuitenkin ansiokas läpileikkaus kotimaisista spefi-novelleista. Nämä lukemalla saa hyvän kuvan siitä, mitä Suomessa on viime vuonna kirjoitettu, ja parhaimmisto on totisesti tutustumisen arvoisia.

Lopuksi haluan avoimuuden nimissä mainita, että toimitin itse yhden ehdokasnovelleista ja tunnen ehdokkaana olevista kirjoittajista henkilökohtaisesti kaksi. Yllä olevat kommenttini eivät heijastele kumpaakaan suhdetta mitenkään.

Microscope: maailmanrakennusta spefi-kirjoittajille

Maailmanrakennus on olennainen osa spekulatiivista fiktiota, oli kyse sitten yksittäisistä elementeistä arkisessa maailmassa tai kokonaisesta uudesta todellisuudesta. Itselleni se on yksi scifin ja fantasian tärkeimmistä koukuista. Niinpä uteliaisuuteni heräsikin heti, kun törmäsin Microscopeen (viralliset kotisivut), joka lupasi tarjota uudenlaisen työkalun maailmanrakennukseen. Pelillistettyssä tarinankerrontasessiossa syntyy nopeasti laajoja historiankaaria, dramaattisia kohtauksia ja yllättäviä ideoita.

Microscopen pelaamiseen tarvitaan vain sääntökirja, kynä ja arkistokortteja tai vastaavia muistiinpanovälineitä. Säännöt saa helpoiten hankittua PDF-muodossa Lame Magen omasta verkkokaupasta. Yksi pelikerta kestää 2-4 tuntia ja peli toimii 2-5 osallistujalla, joskin parhaimmillaan se on 3-4 hengen voimin. Tällöin erilaisia ideoita on riittävästi, mutta omaa vuoroaan ei tarvitse odotella liian kauan.

Uuden maailman luominen alkaa yhteisellä puitteiden määrittelemisellä. Ensin tarinalle valitaan kantava teema, kuten muinaisen valtakunnan nousu ja tuho tai ihmiskunnan pako kuihtuvalta Maapallolta kohti tähtiä, ja sovitaan yhteinen tulkinta siitä. Tämän pohjalta määritellään alku- ja loppupisteet sille ajanjaksolle, jota pelissä halutaan tarkastella. Nämä voivat olla satojen tai jopa tuhansien vuosien päässä toisistaan, mutta ne auttavat luomaan maailmalle yhteiset puitteet.

“Kokoonnumme pelaamaan Microscopea neljän hengen voimin. Tuoreiden eksoplaneettalöytöjen innostamina päätämme kertoa, kuinka Trappist-1:n asukkaat asuttavat aurinkokuntansa. Määrittelemme aikakauden alkupisteeksi ensimmäisen yhteyden planeetan ulkopuolelle ja loppupisteeksi ensimmäisen yhteyden aurinkokunnan ulkopuolelle.”

Seuraavaksi määritellään historiankirjoituksen paletti: millaiset asiat kuuluvat siihen ja millaiset eivät. Jokainen pelaaja saa määritellä asian, joka kuuluu tai ei kuulu tähän maailmaan. Tarkoitus on valita asioita, joiden läsnä olo tai puuttuminen ovat yllättäviä valitussa ympäristössä. Tällaisia esimerkkejä voisivat olla vaikkapa höyrykäyttöiset avaruusalukset tai avaruusalusten puuttuminen kokonaan avaruusoopperasta. Lopuksi jokainen pelaaja saa lisätä yhden aikakauden tai tapahtuman historian aikajanalle.

“Olemme kiinnostuneempia lisäämään maailmaamme asioita kuin kieltämään niitä. Haluamme mukaan mm. elämää useammalla kuin yhdellä planeetalla, okkultismia ja revontuliin pohjautuvan ennustusmenetelmän. Tästä ei ole tulossa aivan tavanomaista avaruudenvalloitus-scifiä. Lopuksi yksi pelaajista kieltää avaruusalukset. Meidän on luotava muita tapoja kuljettaa Trappist-1:n asukkaita planeetalta toiselle.”

Microscopen pienistä lapuista syntyy kokonainen aurinkokunta historioineen.

Alkuvalmistelujen jälkeen maailmaa rakennetaan kiertävissä vuoroissa. Kukin pelaajista määrittelee vuorollaan maailmasta yhden asian, johon seuraavaksi keskitytään. Sen puitteissa kaikki luovat luoda maailmaan uuden aikakauden, syventävät olemassa olevaa aikakautta tapahtumalla tai avaavat jonkin tapahtuman yksityiskohtia kohtauksella. Kun kierros vaihtuu ja seuraava pelaaja pääsee määrittelemään seuraavan teeman, hän voi myös poimia jonkin maailmaan lisätyistä asioista perinnöksi, jonka seuraukset näkyvät maailmassa läpi sen historian.

Säännöt ovat yksinkertaiset: lisäykset eivät saa olla ristiriidassa jo määriteltyjen asioiden kanssa, mitään alkuvaiheessa kiellettyä asiaa ei saa käyttää ja kaiken täytyy liittyä tavalla tai toisella kyseisen kierroksen polttopisteessä olevaan aiheeseen. Historiaa ei luoda lineaarisesti, vaan uusia aikakausia ja tapahtumia voi lisätä mihin tahansa sopivaan väliin. Kukaan ei omista maailmassa mitään, vaan kaikki saavat tehdä mukaan tuoduilla aiheilla mitä haluavat. Jokaisesta uudesta ideasta voi siis lopulta kuoriutua jotakin aivan muuta kuin niiden alkuperäinen esittäjä ajatteli.

Aikakaudet ja tapahtumat yksinkertaisesti kuvaillaan ja lisätään osaksi aikalinjaa. Kohtausten kohdalla niiden aloittaja määrittelee kysymyksen, johon kohtauksella haetaan vastausta, esimerkiksi “miksi kuningas päätti pettää kansansa?”, ja kuvailee lyhyesti lähtöasetelman. Tämän jälkeen jokainen pelaaja valitsee tai luo kohtaukseen oman näkökulmahenkilönsä ja ryhmä hakee esitettyyn kysymykseen vastausta dialogin ja kuvailun avulla. Kohtaus päättyy, kun vastaus on saatu selville.

“Maailmamme saa heti aluksi yllättävän käänteen, kun ensimmäiseksi polttopisteeksi määritellään avaruusvalaat ja historiaan lisätään aikakausi, jolloin ensimmäinen avaruusvalas Alis on ainoa keino liikkua aurinkokunnan sisällä. Kierroksen päättyessä Alis valitaan ensimmäiseksi perinnöksi ja avaruusvalaista yksi maailmamme kantavista voimista. Pian niiden seuraksi putkahtaa avaruusvalaiden kanssa symbioottisessa suhteessa eläviä olentoja, jotka elävät sitä lyhyemmän ajan, mitä enemmän ne tietävät.”

“Pelin edetessä maailmamme kehittyy nopeasti ja sinne syntyy yllättäviä, kiehtovia syy-seuraus -suhteita. On astraalimatkailijoita, joiden pioneerit teloitetaan tabujen rikkomisesta. Planeetta, joka muuttuu jatkuvasti terramuokkauksen aiheuttaman nopeatempoisen evoluution kourissa. Avaruusvalaiden kanssa symbioottisessa suhteessa elävien olentojen keskuudessa suosioon nouseva Unohduksen kultti, joka syntyy vastareaktiona näiden jatkuvasti lyhenevälle elinkaarelle. Historian loppuvaiheessa avaruusvalaiden ohjaama valtava auringonpurkaus pyyhkii teknologian ja korkean sivistyksen lähes kaikilta planeetoilta ja valaiden vaellus muodostaa ensimmäisen yhteyden aurinkokunnan ulkopuolelle.”

Vapaamuotoiselta vaikuttavasta rakenteestaan huolimatta Microscope onnistuu pitämään pelaajat kurissa ja tukemaan jatkuvasti etenevän maailman luomista. Tässä auttavat se, että jokaiselle tapahtumalle on määriteltävä selkeä seuraus, ja jokaiseen lisäykseen liitettävä merkintä siitä, onko sillä myönteinen vai kielteinen sävy. Koska useimmat historian käänteet ovat perusluonteeltaan varsin ambivalentteja, nämä vaatimukset selkeyttävät yhteistä tulkintaa ja tekevät kaikista lisäyksistä tarinallisempia.

Microscopea on vaikea määritellä tyhjentävästi. Sen kutsuminen peliksi on hieman harhaanjohtavaa, koska sillä ei ole selkeää tavoitetta tai voittajia. Pohjimmiltaan kyse on yhteisestä, sääntöjen ohjaamasta tarinankerronnasta. Sen epätyypillinen luonne ei kuitenkaan ole ongelma, sillä säännöt ovat hyvin loogiset ja nopeasti omaksuttavat. Englanninkielisellä sääntökirjalla on pituutta muutama kymmenen sivua, mutta se selittyy perusteellisilla, pelin luonnetta hienosti havainnollistavilla esimerkeillä.

Spekulatiivisen fiktion kirjoittamisesta kiinnostuneille Microscope onkin tutustumisen arvoinen työkalu. Pelikerroilta ei todennäköisesti synny mitään täysin valmista, mutta se on oivallinen tapa verrytellä omaa luovuuttaan, herätellä uusia ideoita ja haastaa omia ennakko-oletuksiaan. Yhteinen maailmanrakennus on myös yksinkertaisesti niin hauskaa, että Microscopea voi suositella jo senkin perusteella.

Tue kotimaista kirjailijaa!

Pitkän linjan fantasiakirjailija Ilkka Auer muistuttaa Facebook-päivityksessään, kuinka tärkeää on jakaa tietoa suosikkikirjoistaan ja -kirjailijoistaan. Etenkin, jos sattuu arvostamaan fantasian ja science fictionin kaltaisia marginaalisempia lajityyppejä.

Auerin päivitys kokonaisuudessaan (teksti lainattu luvan kanssa):

"Hyvät ystävät. Jos tunnette kirjailijoita ja he kertovat töistään - tuovat vaikkapa uuden kirjansa kansikuvan, julkistamisen tms tietoonne samalla somekanavalla kuin te olette - jakakaa tietoa. Kritisoikaa, kehukaa, kertokaa lukukokemuksistanne, ihan mitä vaan. Mutta antakaa 10 sekuntia aikaanne ja painakaa sitä "jaa" nappia.

Kirjailijat elävät kirjojen myynnillä. Onko se täysin vieras konsepti? Se on loppujen lopuksi aika simppeliä.

Kirjailijan työ on erilaista kuin "päivätyö". Kuvitelkaapa kohdallanne seuraava tilanne. Esimiehenne tulee luoksenne joku päivä ja sanoo, että palkanmaksu katkeaa nyt. Homma muuttuu niin, että teet puoli vuotta työtä ja katsotaan sitten kuinka sujui. Jos sujui hyvin, saat palkan, mutta jos huonosti niin tee se uudestaan ja katsotaan sitten puolen vuoden päästä taas tilanne. Näin se toimii kirjailijan kohdalla.

Yksi myyty kirja tuo kirjailijan taskuun parin maitolitran verran rahaa. Mutta kirjoja ei osteta, jos niistä ei tiedetä ja "marginaaligenren" (esim fantasia, kauhu, sci-fi) mainostamiseen eivät edes suuremmat kustantajat panosta ollenkaan. Tietyistä syistä suuri osa näistä kirjoista ei koskaan päädy edes kirjakaupan hyllyyn. Niistä ei kirjoiteta lehtiinkään. Ne jäävät kokonaan huomioitta. Liian moni hyvä kirja vaietaan kuoliaaksi ja kirjailija työttömäksi. Tämä pitää paikkansa erityisesti itsenäisesti julkaisevien indie-kirjailijoiden kohdalla.

Mutta teillä on mahdollisuus vaikuttaa ja tukea - edes teoreettisesti. Se ei maksa mitään, ei edes vie paljon aikaa. Uutisten tms. jakaminen on ihan yhtä helppoa kuin peukuttaminen ja kehujen / positiivisen kommentin kanssa satakertaisesti hyödyllisempää. Ainakin teoriassa. Ei se ota jos ei annakaan, mutta ei se ainakaan satu. Jos sattuu, niin mars lääkäriin!

Somen hyvä puoli on verkostoituminen. Jos sata jakaa infon muutamalle sadalle seuraajalleen jne - tiedätte, mitä tarkoitan. Sama systeemi kuin zombimaailmanlopun kohdalla. Eräänä päivänä yksi saa infektion ja ylihuomenna koko maailma on täynnä zombeja.

SUPPORT YOUR LOCAL AUTHOR!"

Tämä on yksi niistä syistä, miksi myös Muissa maailmoissa -blogi on olemassa. Fantasian ja science fictionin maailmassa tapahtuu paljon hienoja asioita. Niistä kertominen on yksi parhaista tavoista edistää rakkaiden lajityyppien asemaa ja tulevaisuutta.

Lisää pienoisromaaneja!

Minun täytyy tunnustaa, etten ole mikään ylin lyhytproosan ystävä. Kaltaiselleni lukijalle, joka arvostaa erityisesti maailmanrakennusta ja ajan kanssa kehiteltyjä hahmoja, novellit tuntuvat usein kovin köykäisiltä. Luen ja työstän novelleja mielelläni, mutta saan niistä harvemmin sellaisia elämyksiä, jotka minua lukijana erityisesti kiehtovat.

Yksi tapa syventää novellien kerrontaa on novellisarja, jossa samoista hahmoista ja/tai maailmasta kirjoitetaan useampia tarinoita. Andrzej Sapkowskin ensimmäiset Noituri-kokoelmat ovat erinomainen esimerkki siitä, miten hyvin tämä voi parhaimmillaan toimia. Yksittäiset tarinat ovat tiiviitä, yhden teeman ympärille rakennettuja kokonaisuuksia, mutta eri novelleissa voidaan esitellä maailman eri puolia ja kehittää hahmoja eteenpäin.

Toinen mahdollisuus kerronnan laajentamiseen ovat julkaisutoiminnassa usein hieman laitapuolen asemaan jääneet pienoisromaanit. Rajanveto eripituisten tekstien välillä on epämääräistä ja usein heikkopäistäkin puuhaa. Tässä tapauksessa kutsun pienoisromaaneiksi tekstejä, jotka asettuvat sanamäärältään jonnekin novellin ja romaanin välimaastoon ja ovat hahmogallerialtaan ja aikatasoiltaan novelleja runsaampia.

Olen hiljattain havahtunut pienoisromaanien mahdollisuuksiin muutaman erittäin antoisan esimerkin myötä. Nnedi Okoraforin oivallisista Binti-pienoisromaaneista kirjoitin jo aiemmin käsitellessäni viime vuosien mielenkiintoisimpia naisscifistejä. Martha Wellsin Murderbot Diaries -sarjaa olisi hyvin voinut myös käsitellä samassa tekstissä. Antisosiaalisen, itsetunto-ongelmista kärsivän tappokoneen vaiheita seuraavista tarinoista on julkaistu vasta ensimmäinen, All Systems Red, mutta sarjaa uskaltaa suositella jo pelkästään sen perusteella. Persoonallisen ja yllättävänkin samaistuttavan päähenkilön ympärille on punottu viihdyttävä ja jouhevasti eteenpäin kulkeva seikkailukertomus, joka lupaa myös maailmaltaan paljon.

Brandon Sanderson tunnetaan ennen kaikkea huomattavasti pidemmistä fantasiaeepoksistaan, mutta The Emperor's Soul -pienoisromaani on hänen parhaita tarinoitaan. Se on hieno, tiivis kokonaisuus, joka punoutuu omaperäisen, kiinalaistyyppisillä sineteillä maailmaa muokkaavan väärentäjähahmon ympärille. Tarinan keskiössä oleva taikajärjestelmä on kiehtova, mutta sitä olisi todennäköisesti ollut vaikea laajentaa kokonaisen romaanin tai romaanisarjan mittoihin. Pienoisromaanin puitteissa se sitä vastoin toimii erinomaisesti.

Näiden tuttavuuksien perusteella haluaisin lukea enemmänkin pienoisromaanin muotoon kirjoitettuja fantasia- ja scifitarinoita. Niiden hahmoihin ja maailmoihin mahtuu enemmän sävyjä kuin novelleihin, mutta parin tunnin rupeamina ne sopivat vielä hyvin luettaviksi yhdeltä istumalta. Tämä on hyvää vastalääkettä välillä mammuttimaisiin mittoihin paisuville romaaneille (erityisesti, kun tämän hetken lukuprojektinani on Sandersonin tuore 1300-sivuinen The Oathbringer).

Ekirjojen myötä pienoisromaaneille on tarjolla erinomaisesti niiden puitteisiin sopiva julkaisukanava. Sähköisenä niitä on yhtä luontevaa hankkia teekupin kaveriksi kuin elokuviakin. Englanninkielisillä markkinoilla tätä on jonkin verran hyödynnettykin, mutta kotimaisiin vaihtoehtoihin en ole törmännyt. Jos lukijoilla on tiedossa tutustumisen arvoisia suomenkielisiä scifi- tai fantasiapienoisromaaneja, otan vinkkejä hyvin mielelläni vastaan!

Ajatuksia The Expanse -sarjasta

The Expanse on ollut yksi viime vuosien kehutuimpia scifi-kirjasarjoja. Uusia osia on ilmestynyt tasaisesti kerran vuodessa ja Syfyn ilmeisen onnistunut tv-sovitus (joka on itseltäni vielä tyystin näkemättä) on tuonut tullessaan uusia faneja. Sain juuri luettua sarjan neljännen osan Cibola Burnin loppuun ja ajattelin, että yksittäisen kirja-arvostelun sijaan tässä olisi hyvä tilaisuus tiivistää ajatuksiani koko saagasta tähän mennessä.

Viimeistään tässä vaiheessa alkaa näyttää siltä, että kaikkien The Expanse -kirjojen perusasetelma ja -rakenne ovat samanlaisia. Tapahtumat sysää liikkeelle muukalaisteknologian uusi ilmenemismuoto, jota ihmiset yrittävät joko ymmärtää tai hallita. Pyrkimykset kasvavat nopeasti valta- tai omaisuuskamppailuksi, josta muodostuu kunkin kirjan ydinkonflikti. Sen rinnalla kulkevat yksittäisten hahmojen tarinakaaret, jotka avaavat muukalaisteknologian ja ihmisten ahneuden vaikutuksia inhimillisemmällä tasolla. Lopulta teknologiaan liittyvä mysteeri selviää ja samalla The Expansen maailmankaikkeudesta paljastuu jotakin uutta, joka pohjustaa jälleen seuraavan kirjan asetelmia.

Kaavamainen rakenne voi kuulostaa pahalta, mutta kuten Harry Potteritkin osoittavat, oikein käytettynä se voi olla hyvin toimiva kerrontakeino. Myös The Expanse onnistuu tässä varsin hyvin. Toistuvuutta hyödynnetään niin korkealla ylätasolla, ettei se lukitse kirjojen hahmoja tai juonikuvioita kerta toisensa jälkeen samoille poluille. Samalla se tuo lukijalle luottamusta siihen, että tarina on koukeroistaan huolimatta etenevässä johonkin. Kun tähän yhdistetään siisti, sujuva teksti, jouhevasti rakennetut kohtaukset ja uskottava dialogi, on helppo ymmärtää, miksi sarjan kirjat ovat vetävää, mukaansa tempaavaa luettavaa.

The Expansen viihdyttävyyteen on toinenkin syy. Vaikka sarjassa käsitelläänkin yksittäisten hahmojen kautta mm. ulkopuolisuutta, uskontoa ja perhe-elämää, sen perusestetiikka on lainattu suoraan Hollywoodin toimintarämistelyistä. Ongelmien ja ongelmanratkaisun ytimessä ovat teknologia, isot pyssyt ja avaruusalukset ja miehisyyden esittämiseen keskittyvä äijäily. Hahmot kyräilevät, hyväilevät aseitaan ja lisäävät jännitteitä repliikeillä, joiden tarkoituksena on osoittaa vastapuolelle, että tämän vastaavilla uhkauksilla ei ollut mitään vaikutusta. Kirjojen loppupuolella pullistelu tapaa paisua toimintakohtauksiksi, jotka ovat hyvin kirjoitettuja, mutta paikoin tuskastuttavan pitkiä.

Sarja asettuu siis osaksi viihdeteollisuuden teknologia- ja väkivaltavetoista jatkumoa. Tämä tekee siitä helposti lähestyttävän, mutta on samalla myös kirjasarjan merkittävin potentiaalinen kompastuskivi: mikäli tällainen kuvasto ei viehätä, kirjatkin voivat jäädä hyvin etäisiksi. Toisaalta The Expanse on toiminta-scifiksi epätavallisen älykästä. Sen teknologiset ja sosiaaliset ratkaisut ovat hyvin perusteltuja eikä se ole sokea sotimisen ja valtataistelujen inhimillisille seurauksille. Hetkittäin sarja myös uskaltautuu kritisoimaan omaa kuvastoaan, vaikkei se koskaan äidykään erityisen kantaaottavaksi. Kaikki tämä tasapainottaa väkivaltakohtauksia siinä määrin, että myös vähemmän sotaista scifiä etsivät voivat huomata pitävänsä kirjoista. Omalla kohdallani on käynyt juuri näin.

Erityisesti minua viehättää The Expansen maailma. Ihmiskunnan tulevaisuus on kartoitettu yksityiskohtaisesti ja poikkeuksellisen uskottavasti. Avaruusteknologia on mahdollistanut oman aurinkokuntamme sisällä kulkemiseen ja Marsin, asteroidivyöhykkeen ja tiettyjen kuiden asuttamiseen. Tämä on tehty fysiikan lait, ihmiskehon rajoitukset ja kunkin taivaankappaleen olosuhteet huomioon ottaen, avaruuden valtavia etäisyyksiä unohtamatta. Runsaat yksityiskohdat teknisistä, lääketieteellisistä ja sosiaalisista sopeutumiskeinoista havainnollistavat tätä hienosti ja luovat kirjoihin epätavallisen vahvan läsnäolon tunnun. Avaruusmatkailua on harvoin esitetty näin uskottavasti.

Muukalaisteknologian osalta maailma on rakennettu yhtä huolellisesti. Sitä ei lähdetä selittämään auki, vaan sen luonne ja mahdollisuudet avautuvat askel kerrallaan suuren tarinakaaren edetessä. Tästä muodostuukin yksi kirjasarjan tärkeimmistä koukuista. Sattumanvaraiselta vaikuttava teknologia alkaa vähitellen käydä järkeen ja samalla sen luojat muuttuvat yhä kiinnostavammiksi. Loogisuus ja ymmärrettävyys eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjoittajat olisivat joutuneet tinkimään teknologian vieraudesta. The Expansessa ihmiskunta on suurten, käsittämättömien asioiden äärellä eikä vastauksia saada helposti tai nopeasti. Arvostan tätä suuresti.

Aivan samaa ei valitettavasti voi sanoa sarjan hahmokaartista eikä varsinkaan sen päähenkilöistä. Heillä ei ole oikeastaan minkäänlaista persoonallisuutta, vaan heidän tärkein määrittävä piirteensä on se, että he ovat erittäin kykeneviä omalla alallaan. Nelikon tavat reagoida tapahtumiin vaihtelevat hieman, mutta pohjimmiltaan he kaikki ovat viileitä, etäisiä ja taidoiltaan poikkeuksellisia henkilöitä. Rocinanten miehistön jäsenet ei vielä neljän kirjan jälkeenkään tunnu erityisen eläviltä hahmoilta, vaan pikemminkin kerronnan välineiltä. He ovat kirjoittajien ikkuna maailmaan ja sen tapahtumiin, eivät vahvoja tai kehittyviä henkilöitä.

Tämä on hieman kummallista, sillä muuten kirjoissa on useita onnistuneita, mielenkiintoisesti kirjoitettuja hahmoja, jotka ovat taustoiltaan ja rooleiltaan kiitettävän monipuolisia. Heidän osuuksiaan on kiinnostavaa lukea ja näkökulman vaihtumisen huomaa selvästi. Neljän kirjan jälkeen alkaa tosin pistää silmään se, että käytännössä kaikki hahmot ovat sotilaita, poliitikkoja, insinöörejä tai tieteilijöitä. Humanistisemmasta näkökulmasta maailmaa tarkastelevia merkittäviä hahmoja on ollut toistaiseksi yksi. Mikäli tämä jatkuu sarjan edetessä, hahmokaarti voi alkaa tuntua hieman yksipuoliselta.

Pitkien kirjasarjojen kohdalla joutuu jokaisen osan jälkeen miettimään, vieläkö kiinnostus riittää seuraavaan osaan tarttumiseen. Vaikka Cibola Burn oli sarjan toistaiseksi lattein osa, omalla kohdallani vastaus on The Expansen suhteen yhä selkeästi myönteinen. Olen utelias näkemään, mitä kaikkea tämä maailma pitää vielä sisällään. Mikäli sarja alkaa keskittyä entistä enemmän ihmisten keskinäisiin välienselvittelyihin maailmanrakennuksen ja siihen liittyvien arvoitusten sijaan, mielipiteeni voi muuttua. Viidenteen osaan tartun kuitenkin epäröimättä (kunhan lukupinoni on hieman madaltunut).

The Expanse -kirjat tuskin tulevat nousemaan tieteiskirjallisuuden klassikoiden joukkoon. Viihdyttävää ja helppolukuista avaruusscifiä etsiville niitä on kuitenkin helppo suositella. Tarinat etenevät jouhevasti, maailma on mukavan kouriintuntuva ja tasapaino suuren taustatarinan ja yksittäisten hahmojen omien juonten suhteen on kohdallaan.