Ajatuksia Atorox-novelleista

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-raatiin. 23 ehdokasnovellin lukeminen oli kiinnostavaa ja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Käyn tässä lävitse yleisen tason huomioitani.

Yksi ehdokaslistan silmiinpistävimmistä piirteistä oli uuskumman ja kauhun vahva edustus: hieman yli puolet novelleista kuului jompaankumpaan kategoriaan. Kyberpunk ja muut lähitulevaisuuden dystopiat olivat myös selvästi esillä. Varsinaista fantasiaa joukossa oli vain yhden tarinan verran, scifi-novelleja kourallinen. Tähän varmasti vaikuttivat osaltaan viime vuonna julkaistujen antologioiden teemat, mutta kokonaiskuva oli silti vinoutunut. Onko kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä tosiaan näin vahvasti kallellaan kauhun ja kummallisen suuntaan?

Osin tämä pisti silmään siksi, että nimenomaan uuskumma- ja kauhuehdokkaita vaivasi tietynlainen kerronnallinen varovaisuus: moni niistä keskittyi kuvaamaan päähenkilön ja jonkin arkitodellisuuteen huonosti sopivan välistä kohtaamista. Usein kohdattu asia jäi epämääräiseksi sekä luonteeltaan että maailmanrakennukseltaan eikä tapahtumien vaikutusta päähenkilön elämään juurikaan käsitelty. Sen sijaan novelli loppui kohtaamisen päättyessä.

Lopputuloksena oli muodollisesti päteviä, mutta sisällöltään melko tyhjiä novelleja, jotka päättyivät siihen, mistä todella kiinnostava tarina olisi vasta alkanut. Miten päähenkilö jatkoi elämäänsä? Antoivatko tapahtumat hänelle uutta vai veivätkö jotakin mennessään? Alkoiko kumma vaikuttaa maailmassa muutenkin? Pelkkään oudon kohtaamiseen keskittyvät tarina tarvitsisivat todella väkevän pohjaidean, jotta niillä olisi voimaa jäädä kummittelemaan lukijan mieleen: kuolema tai pakeneminen eivät yleensä ole erityisen kiinnostavia käänteitä, hahmon tai maailman muuttuminen tai kasvaminen ovat.

Vastapainoksi ehdokasnovellien joukossa oli myös nippu hienosti rakennettuja ja idealtaan vahvoja tekstejä. Niistä irtosi omaperäisiä visioita, kiinnostavia maailmoja, sopivan vinksahtanutta kummaa ja tiivistunnelmaista kauhua. Alagenrestä riippumatta onnistuneimpia tarinoita yhdisti peruskaavaa rikkovan rakenteen ohella se, että niissä spekulatiivisuus oli keskimääräistä kouriintuntuvampaa: kirjoittajat olivat selkeästi työstäneet aihettaan, perehtyneet siihen tai pohjanneet tarinansa omaan asiantuntemukseensa. Näistä aineksista syntyi hienoja lukukokemuksia, joista parhaimmat puolustaisivat paikkaansa myös kansainvälisissä kokoelmissa.

Erityisesti mieleeni jäivät (mainittuna siinä järjestyksessä, jossa ne olivat ehdokaslistalla) Emma Keski-Kuhan Mansikkakakku, Jenny Kangasvuon Musta otsa, Pirja Hyyryläisen Muoamo ja Terhi Tarkiaisen Muistot putoilevat meistä. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että näitä tarinoita ja muita suosikkejani yhdisti se, että ne olivat kirjoituskilpailujen – etupäässä Portin – voittajia. Tällaisia novelleja oli kaikista ehdokkaista vajaa kolmannes. Kolme tarinaa oli ilmestynyt erilaisissa kirjoitusharrastajien julkaisuissa ja loput olivat peräisin eri antologioista. Runsaasta edustuksestaan huolimatta ensimmäinen antologianovelli oli omalla listallani vasta kuudentena eikä niitä juuri enempään kärkikymmenikköönkään kiilannut.

(EDIT: tekstin alkuperäisessä versiossa edeltävässä lauseessa viitattiin antologianovellien sijaan Osuuskumma-novelleihin, koska epähuomiossa oletin joidenkin kokoelmien julkaisijan novellien kirjoittajien perusteella. Tarkoitukseni ei ollut esittää, että olisi olemassa jokin erityinen Osuuskumma-novellin tyyppi, vaan niputin novelleja yhteen olettamani julkaisijan pohjalta.)

Pohdittuani syitä tähän päädyin siihen, että kirjoituskilpailujen kautta esille nousseet novellit olivat ehdokkaista kunnianhimoisimpia ja tuntuivat ylipäätään valmiimmilta. Kenties näitä tarinoita oli työstetty enemmän, kenties kilpailut olivat seuloneet joukostaan vahvimmat, kenties niiden toimitusvaiheeseen oli panostettu enemmän. Oli syy mikä tahansa, oma äänestyslistani oli itselleni vahva muistutus siitä, että kirjoituskilpailujen voittajia kannattaa pitää silmällä.

Erityisesti jäin miettimään julkaisua edeltävän toimitusvaiheen merkitystä novellien onnistumiselle, sillä muutama tarina olisi selvästi hyötynyt päättäväisemmästä editoinnista. Novellin toimittaja ei ole pelkkä oikolukija, vaan voi auttaa myös tarinan rakenteen ja kielen hiomisessa. Toisinaan tarinan rakennetta voidaan muokata paljonkin, osioita poistaa, siirtää tai kirjoittaa uudestaan. Tämä vaatii toimitustyötä tekevältä aikaa, silmää ja rohkeutta, mutta onnistuminen ei ole kiinni vain toimittajasta. Kirjoittajan suhtautumisellakin on suuri merkitys. Parhaimmillaan toimitustyö on dialogia, joka antaa paljon molemmille osapuolille. Osa ehdokkaana olevista novelleista herätti kysymyksen, pitäisikö tämän vaiheen merkitystä nostaa enemmän esille kirjoittajayhteisöissä ja -kursseilla.

Atorox-kilpailun ehdokasasettelua on toisinaan kritisoitu siitä, että vapaa äänestys jättää tilaa kaikenlaiselle kampanjoinnille. Muutaman novellin kohdalla jäi eittämättä miettimään, kuuluivatko ne samalle viivalle muiden ehdokkaiden kanssa. Kokonaisuutena lista oli kuitenkin ansiokas läpileikkaus kotimaisista spefi-novelleista. Nämä lukemalla saa hyvän kuvan siitä, mitä Suomessa on viime vuonna kirjoitettu, ja parhaimmisto on totisesti tutustumisen arvoisia.

Lopuksi haluan avoimuuden nimissä mainita, että toimitin itse yhden ehdokasnovelleista ja tunnen ehdokkaana olevista kirjoittajista henkilökohtaisesti kaksi. Yllä olevat kommenttini eivät heijastele kumpaakaan suhdetta mitenkään.

Kirja-arvostelu: The Long Way to a Small, Angry Planet

Kun saman kirjan lukee kahdesti vuoden sisällä, paljon on osunut kohdalleen. Becky Chambersin esikoisromaani The Long Way to a Small, Angry Planet rakentuu onnistuneen hahmokaartin ja kiehtovan maailman varaan. Sen ratkaiseva koukku on kuitenkin tuore, poikkeuksellinen tunnelma. Harva kirja on yhtä sympaattinen, viisas, samaistuttava, liikuttava ja lämminhenkinen.

Pohjimmiltaan kyseessä on löydetty perhe -tyyppinen tarina. Sen alussa Rosemary-niminen nuori nainen saapuu Wayfarer-avaruusalukselle. Kyseessä on vaatimaton, mutta tärkeää työtä tekevä pieni alus, joka puhkoo reikiä avaruuteen ja rakentaa siten pysyviä madonreikäväyliä tähtienvälistä matkailua varten. Rosemary on värvätty alukselle huolehtimaan paperitöistä ja kirjanpidosta, mutta heti ensimmäisillä sivuilla käy ilmi, että hän on hakenut paikkaa paetakseen omaa menneisyyttään.

Alusta asuttaa kirjava miehistö: vakaa ja hyväntahtoinen kapteeni Ashby, liskomaista aandrisk-kansaa edustava pilotti Sissix, teknikot Kizzy ja Jenks, aluksen polttoaineena käytettäviä levätankkeja hoitava juro ja sosiaalisesti kömpelö Corbin, kuusiraajainen grum Dr Chef, joka toimii nimensä mukaisesti sekä kokkina että lääkärinä, aluksen toiminnoista vastaava tekoäly Lovelace, ja navigaattori Ohan, joka pystyy mielessään lymyävän viruksen ansiosta hahmottamaan aikaa ja moniulotteista avaruutta lähes intuitiivisesti.

Kirjan tapahtumat seuraavat Wayfarerin lähes standardivuoden mittaista työkeikkaa kohti galaksin keskustaa. Itse päämäärä ei ole juonen kannalta erityisen oleellinen, vaan keskiössä ovat matkan aikana kohdattavat paikan ja henkilöt, vaaratilanteet ja kommellukset. Kohtaamisten myötä hahmojen taustat alkavat vähitellen avautua, heidän keskinäiset suhteensa kehittyvät ja muutama salaisuuskin paljastuu.

Spekulatiivisen fiktion valtavirrasta poiketen Wayfarerin miehistön salaisuudet eivät ole synkkiä tekoja tai aikomuksia, vaan erilaisia ja erikokoisia henkilökohtaisia tragedioita. Useimmiten kyse on hahmojen oman identiteetin, toiveiden tai elämäntavan, ja ympäröivän yhteiskunnan odotusten välisestä ristiriidasta. Miehistön salaisuuksien lisäksi samoja teemoja käsitellään myös matkan aikana kohdattavien henkilöiden kautta. Monet tilanteista ovat niin perustavanlaatuisia, ettei niiden käsittelemisessä ole kyse ongelmien ratkaisemisesta, vaan hyväksynnän ja tuen saamisesta.

Tämä onkin yksi tärkeimpiä syitä, miksi The Long Way to a Small, Angry Planet on niin hurmaava kirja. Suurta osaa sen hahmoista yhdistää ulkopuolisuus – he ovat menettäneet tai eivät koskaan löytäneetkään omaa paikkaansa maailmasta. Heillä jokaisella on omat arpensa, epävarmuutensa ja vahvuutensa. Wayrarerin matkan aikana heistä muotoutuu uudenlainen perhe, joka tunnistaa ja hyväksyy toistensa tarpeet, heikkoudet ja salaisuudet.

Chambers käsittelee hahmojensa kautta hyvin laajaa kirjoa erilaisia aiheita. Hän puhuu läheisyydestä, perheestä, lapsista ja lasten kasvatuksesta, kosketuksesta, seksuaalisuudesta ja tunteiden peittämisestä ja esittämisestä. Siitä, kuinka ympäristö ja virtuaalisuus vaikuttavat mahdollisuuteen omaksua itselleen sopivia identiteettejä. Kasvamisesta ja siitä, kuinka eri vaiheissa elämää kohtaa ja tarvitsee erilaisia kontakteja. Sodasta ja väkivallan seurauksista, niin fyysisistä kuin henkisistäkin.

Chambersin lähestymistapa on humaani ja lempeän haastava. Hän ei saarnaa tai esitä totuuksia siitä, miten asioiden tulisi olla. Sen sijaan hän käyttää scifi-ympäristöä havainnollistaakseen sitä, miten oudoilta meidän tapamme ja oletuksemme voivat vaikuttaa, mikäli niitä katsotaan toisenlaisesta näkökulmasta. Chambers ei aina kohtele hahmojaan hellästi, mutta aina myötätuntoisesti ja anteeksiantavasti. The Long Way to a Small, Angry Planet onkin tunnelmaltaan poikkeuksellisen lohdullinen teos.

Kaikki tämä heijastuu myös kirjan maailmankaikkeudessa. Siitä ei edes yritetä antaa kaikenkattavaa, objektiivista kuvaa, vaan se näyttäytyy lukijalle hahmojen ja kohdattujen paikkojen muodostamina fragmentteina. Niitä yhteensitova voima ei ole yhtenäinen maailmanselitys, vaan omapintaisuus. Tämä maailmankaikkeus on ennen muuta kokoelma erilaisia tapoja ajatella, kokea ja elää. Vastaavasti ihmiset eivät ole oletusarvo tai valtarotu, vaan pelkkä sivuhuomio galaksin historiassa ja valtapolitiikassa. Näin muukalaisrodut tarjoavat mahdollisuuden heijastella ihmislajin outoja neurooseja ja pakkomielteitä. Heidän elämäntavoistaan, näkemyksistään ja historiastaan tulee konkreettisia esimerkkejä siitä, miten elämän perustavanlaatuiset tekijät voisi kokea ja järjestää myös toisin.

Lopputuloksena on niin vahva ja raikas kokonaisuus, että tätä kirjaa tekisi mieli suositella varauksetta kaikille. Sen suurin kompastuskivi on kuitenkin helppo nimetä. Mikäli kaipaa tarinoiltaan toimintaa, mysteerejä tai maailmantuhoa uhmaavia sankaritekoja, The Long Way to a Small, Angry Planet jättää todennäköisesti kylmäksi. Se keskittyy hahmoihinsa, näiden väliseen dynamiikkaan ja kasvukipuihin. Maailmankaikkeus on suuri ja omien lakiensa mukaan toimivia, ei muutettava tai pelastettava. Mikäli tällainen lähestymistapa ei puhuttele, tarina tuntuu todennäköisesti siltä, ettei siinä tapahdu mitään.

Muuten The Long Way to a Small, Angry Planetia on helppo suositella ja suorastaan tyrkyttää. Se on taitavasti kirjoitettu, hienosti rytmitetty ja harvinaisen liikuttava ja lämminhenkinen kirja. Harva tieteis- tai fantasiaseikkailu on tällaista hyvän mielen kirjallisuutta.

Ajatuksia The Expanse -sarjasta

The Expanse on ollut yksi viime vuosien kehutuimpia scifi-kirjasarjoja. Uusia osia on ilmestynyt tasaisesti kerran vuodessa ja Syfyn ilmeisen onnistunut tv-sovitus (joka on itseltäni vielä tyystin näkemättä) on tuonut tullessaan uusia faneja. Sain juuri luettua sarjan neljännen osan Cibola Burnin loppuun ja ajattelin, että yksittäisen kirja-arvostelun sijaan tässä olisi hyvä tilaisuus tiivistää ajatuksiani koko saagasta tähän mennessä.

Viimeistään tässä vaiheessa alkaa näyttää siltä, että kaikkien The Expanse -kirjojen perusasetelma ja -rakenne ovat samanlaisia. Tapahtumat sysää liikkeelle muukalaisteknologian uusi ilmenemismuoto, jota ihmiset yrittävät joko ymmärtää tai hallita. Pyrkimykset kasvavat nopeasti valta- tai omaisuuskamppailuksi, josta muodostuu kunkin kirjan ydinkonflikti. Sen rinnalla kulkevat yksittäisten hahmojen tarinakaaret, jotka avaavat muukalaisteknologian ja ihmisten ahneuden vaikutuksia inhimillisemmällä tasolla. Lopulta teknologiaan liittyvä mysteeri selviää ja samalla The Expansen maailmankaikkeudesta paljastuu jotakin uutta, joka pohjustaa jälleen seuraavan kirjan asetelmia.

Kaavamainen rakenne voi kuulostaa pahalta, mutta kuten Harry Potteritkin osoittavat, oikein käytettynä se voi olla hyvin toimiva kerrontakeino. Myös The Expanse onnistuu tässä varsin hyvin. Toistuvuutta hyödynnetään niin korkealla ylätasolla, ettei se lukitse kirjojen hahmoja tai juonikuvioita kerta toisensa jälkeen samoille poluille. Samalla se tuo lukijalle luottamusta siihen, että tarina on koukeroistaan huolimatta etenevässä johonkin. Kun tähän yhdistetään siisti, sujuva teksti, jouhevasti rakennetut kohtaukset ja uskottava dialogi, on helppo ymmärtää, miksi sarjan kirjat ovat vetävää, mukaansa tempaavaa luettavaa.

The Expansen viihdyttävyyteen on toinenkin syy. Vaikka sarjassa käsitelläänkin yksittäisten hahmojen kautta mm. ulkopuolisuutta, uskontoa ja perhe-elämää, sen perusestetiikka on lainattu suoraan Hollywoodin toimintarämistelyistä. Ongelmien ja ongelmanratkaisun ytimessä ovat teknologia, isot pyssyt ja avaruusalukset ja miehisyyden esittämiseen keskittyvä äijäily. Hahmot kyräilevät, hyväilevät aseitaan ja lisäävät jännitteitä repliikeillä, joiden tarkoituksena on osoittaa vastapuolelle, että tämän vastaavilla uhkauksilla ei ollut mitään vaikutusta. Kirjojen loppupuolella pullistelu tapaa paisua toimintakohtauksiksi, jotka ovat hyvin kirjoitettuja, mutta paikoin tuskastuttavan pitkiä.

Sarja asettuu siis osaksi viihdeteollisuuden teknologia- ja väkivaltavetoista jatkumoa. Tämä tekee siitä helposti lähestyttävän, mutta on samalla myös kirjasarjan merkittävin potentiaalinen kompastuskivi: mikäli tällainen kuvasto ei viehätä, kirjatkin voivat jäädä hyvin etäisiksi. Toisaalta The Expanse on toiminta-scifiksi epätavallisen älykästä. Sen teknologiset ja sosiaaliset ratkaisut ovat hyvin perusteltuja eikä se ole sokea sotimisen ja valtataistelujen inhimillisille seurauksille. Hetkittäin sarja myös uskaltautuu kritisoimaan omaa kuvastoaan, vaikkei se koskaan äidykään erityisen kantaaottavaksi. Kaikki tämä tasapainottaa väkivaltakohtauksia siinä määrin, että myös vähemmän sotaista scifiä etsivät voivat huomata pitävänsä kirjoista. Omalla kohdallani on käynyt juuri näin.

Erityisesti minua viehättää The Expansen maailma. Ihmiskunnan tulevaisuus on kartoitettu yksityiskohtaisesti ja poikkeuksellisen uskottavasti. Avaruusteknologia on mahdollistanut oman aurinkokuntamme sisällä kulkemiseen ja Marsin, asteroidivyöhykkeen ja tiettyjen kuiden asuttamiseen. Tämä on tehty fysiikan lait, ihmiskehon rajoitukset ja kunkin taivaankappaleen olosuhteet huomioon ottaen, avaruuden valtavia etäisyyksiä unohtamatta. Runsaat yksityiskohdat teknisistä, lääketieteellisistä ja sosiaalisista sopeutumiskeinoista havainnollistavat tätä hienosti ja luovat kirjoihin epätavallisen vahvan läsnäolon tunnun. Avaruusmatkailua on harvoin esitetty näin uskottavasti.

Muukalaisteknologian osalta maailma on rakennettu yhtä huolellisesti. Sitä ei lähdetä selittämään auki, vaan sen luonne ja mahdollisuudet avautuvat askel kerrallaan suuren tarinakaaren edetessä. Tästä muodostuukin yksi kirjasarjan tärkeimmistä koukuista. Sattumanvaraiselta vaikuttava teknologia alkaa vähitellen käydä järkeen ja samalla sen luojat muuttuvat yhä kiinnostavammiksi. Loogisuus ja ymmärrettävyys eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjoittajat olisivat joutuneet tinkimään teknologian vieraudesta. The Expansessa ihmiskunta on suurten, käsittämättömien asioiden äärellä eikä vastauksia saada helposti tai nopeasti. Arvostan tätä suuresti.

Aivan samaa ei valitettavasti voi sanoa sarjan hahmokaartista eikä varsinkaan sen päähenkilöistä. Heillä ei ole oikeastaan minkäänlaista persoonallisuutta, vaan heidän tärkein määrittävä piirteensä on se, että he ovat erittäin kykeneviä omalla alallaan. Nelikon tavat reagoida tapahtumiin vaihtelevat hieman, mutta pohjimmiltaan he kaikki ovat viileitä, etäisiä ja taidoiltaan poikkeuksellisia henkilöitä. Rocinanten miehistön jäsenet ei vielä neljän kirjan jälkeenkään tunnu erityisen eläviltä hahmoilta, vaan pikemminkin kerronnan välineiltä. He ovat kirjoittajien ikkuna maailmaan ja sen tapahtumiin, eivät vahvoja tai kehittyviä henkilöitä.

Tämä on hieman kummallista, sillä muuten kirjoissa on useita onnistuneita, mielenkiintoisesti kirjoitettuja hahmoja, jotka ovat taustoiltaan ja rooleiltaan kiitettävän monipuolisia. Heidän osuuksiaan on kiinnostavaa lukea ja näkökulman vaihtumisen huomaa selvästi. Neljän kirjan jälkeen alkaa tosin pistää silmään se, että käytännössä kaikki hahmot ovat sotilaita, poliitikkoja, insinöörejä tai tieteilijöitä. Humanistisemmasta näkökulmasta maailmaa tarkastelevia merkittäviä hahmoja on ollut toistaiseksi yksi. Mikäli tämä jatkuu sarjan edetessä, hahmokaarti voi alkaa tuntua hieman yksipuoliselta.

Pitkien kirjasarjojen kohdalla joutuu jokaisen osan jälkeen miettimään, vieläkö kiinnostus riittää seuraavaan osaan tarttumiseen. Vaikka Cibola Burn oli sarjan toistaiseksi lattein osa, omalla kohdallani vastaus on The Expansen suhteen yhä selkeästi myönteinen. Olen utelias näkemään, mitä kaikkea tämä maailma pitää vielä sisällään. Mikäli sarja alkaa keskittyä entistä enemmän ihmisten keskinäisiin välienselvittelyihin maailmanrakennuksen ja siihen liittyvien arvoitusten sijaan, mielipiteeni voi muuttua. Viidenteen osaan tartun kuitenkin epäröimättä (kunhan lukupinoni on hieman madaltunut).

The Expanse -kirjat tuskin tulevat nousemaan tieteiskirjallisuuden klassikoiden joukkoon. Viihdyttävää ja helppolukuista avaruusscifiä etsiville niitä on kuitenkin helppo suositella. Tarinat etenevät jouhevasti, maailma on mukavan kouriintuntuva ja tasapaino suuren taustatarinan ja yksittäisten hahmojen omien juonten suhteen on kohdallaan.

Kirja-arvostelu: Prey of Gods

Kaksi homoseksuaalisuuteensa heräävä opiskelijanuorukaista. Kovassa nosteessa oleva poliitikko, joka haaveilee yhteiskunnallisen uran sijaan drag-tähteydestä. Kroonisen sairauden aiheuttamien kipujen kanssa taisteleva pop-tähti. Kynsihoitolassa rikkaita mielistelevä kostonjanoinen puolijumala. Slummien kasvatti, joka on huomattavasti kiinnostuneempi naapuruston oudosta miehestä kuin olisi soveliasta. Uusi hallusinogeeninen huume, jonka herättää käyttäjissään näkyjen lisäksi epätavallisia voimia. Tietoisuuteen heräävä tekoäly. Etelä-Afrikan suurkaupungin elämää 2060-luvulla piinaavat dig dik -antilooppien laumat.

Suurin osa science fictionista on vilpittömästi genre-kirjallisuutta. Jo ennen kirjaan tarttumista on suurin piirtein selvää, millaisia hahmoja, teemoja ja juonenkäänteitä se tulee sisältämään. Tässä ei ole mitään väärää, vaan tietty ennakoitavuus on osa lajityyppien viehätystä. Toisinaan on kuitenkin virkistävää lukea jotakin, joka ravistelee ennakko-odotuksia – ainakin joiltakin osin.

Nicky Draydenin The Prey of Godsin lähtökohdat ovat tältä osin kunnossa. Kirjan hahmogalleria on monipuolinen, värikäs ja yhtä aikaa sekä lennokas että perusinhimillisten ongelmien kanssa kipuileva. Päähenkilöitä on helppo ymmärtää ja heidän elämäntilanteisiinsa luontevaa tempautua, joten The Prey of Gods vie nopeasti mennessään.

Draydenin ennakkoluulottomuus ei rajoitu pelkästään hahmoihin, vaan hän myös käsittelee heitä mukavan anarkistisella otteella. Eri hahmojen tarinat käsittelevät hyvin erilaisia teemoja ja monet juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kokeneenkin lukijan. Teksti on tiivistä ja nopeatempoista (joskin suuresti karsastamassani preesens-muodossa) ja tapahtumat etenevät rivakasti. Lopputuloksena on myönteisen riehakas ja persoonallinen maailma, johon on ilo tutustua, vaikka sen metafysiikka jääkin lopulta aika epämääräiseksi.

Värikkäästä hahmokaartistaan huolimatta The Prey of Gods ei kuitenkaan kokonaisuutena harhaudu kovin kauas scifin genre-oletuksista. Vaikka yksittäiset juonenkäänteet pystyvätkin toistuvasti yllättämään, itse tarinakaari noudattelee hyvin tuttua supersankarimätkeen kaavaa. Tämä on lopulta The Prey of Godsin suurin puute. Sen loppuhuipennus tuntuu enemmän loppulässähdykseltä, kun alkupuolella lupaavasti kehitellyt teemat palautuvat perinteiseen asetelmaan: pahista mätetään ja itsestä etsitään voimaa viimeisten vaikeuksien kukistamiseen. Tämä on toimivaa, mutta jättää lunastamatta osan kirjan muiden ainesten asettamista odotuksista.

Tarinan vetovoimaa nakertaa omalta osaltaan myös juonen ja hahmojen irrallisuus. Päähenkilöiden motiivit ja tavoitteet eivät monessakaan kohdassa liity juonenkäänteisiin, vaan he ajelehtivat tapahtumien mukana ikään kuin tahtomattaan. Tämän seurauksena lukija ei toisaalta ole erityisen kiinnostunut kaikista tarinan vaiheista ja toisaalta jää kaipaamaan lisää lihaa osin keskeneräisiksi jääneiden teemojen ympärille. Tarinassa on monia sivuhahmoja ja yksityiskohtia, joista jää nyt hieman perustelematon jälkimaku.

Puutteistaan huolimatta The Prey of Gods on mukava lukukokemus. Siinä on riittävästi särmää, pilkettä ja persoonallisuutta, että ongelmat on valmis antamaan anteeksi. Pysyväksi kirjahyllyn asukiksi tästä ei ainakaan omalla kohdallani ole, mutta kevyehköä viihde-scifiä etsivälle sitä on helppo suositella.

Naisscifistien valtakausi

Science fictionia pidetään usein miehisenä kirjallisuudenlajina, vaikka Ursula Le Guinin, Octavia E. Butlerin, Doris Lessingin ja Sheri S. Tepperin kaltaiset mestarilliset kirjoittajat ovatkin jo pitkään haastaneet tätä mielikuvaa. Viime vuosien kiehtovimpien ja kehutuimpien scifi-kirjojen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että meneillään on naisten kirjoittaman science fictionin kultakausi. Alla neljä kirjailijaa, jotka ovat kukin laajentaneet tieteiskirjallisuuden kenttää ja kirjoittaneet 2010-luvun kiinnostavimpia scifiteoksia.

Pyrin esittelemään ainakin osan mainituista kirjoista tässä blogissa tarkemminkin, kunhan aika sen sallii.

Becky Chambers

Chamberin debyyttikirja A Long Way to a Small, Angry Planet on hämmentävä teos. Se on yhtä aikaa uranuurtaja, hyvin poliittinen ja erittäin hurmaavaa hyvän mielen kirjallisuutta.

Asetelma on tuttu: pienen avaruusaluksen miehistö lähtee matkalle galaksin poikki suorittamaan saamaansa tehtävää. Edessä ei kuitenkaan ole eeppisiä avaruustaisteluja, poliittista valtapeliä tai maailmankaikkeuden pelastamista, vaan miehistön jäsenten unelmia, pelkoja ja ristiriitoja sekä kohtaamisia ja paikkoja, jotka heijastelevat näitä eri tavoin. Chambers käyttää avaruus-scifin työkalupakkia kirjoittaakseen mm. perhesuhteista, seksuaalisuudesta ja rakkaudesta. Minkään aiheen kohdalla hän ei saarnaa, vaan purkaa kulttuurimme odotuksia ja rakenteita hienovaraisten esimerkkien kautta. Lopputuloksena on erittäin viehättävä kirja, joka jättää jälkeensä harvinaisen positiivisen väreen.

Itsenäinen, samaan maailmankaikkeuteen sijoittuva jatko-osa A Closed and Common Orbit jatkaa samoilla linjoilla. Se ei ehkä ole aivan yhtä raikas teos kuin edeltäjänsä, mutta ehdottomasti myös lukemisen arvoinen.

Laajempi arvostelu Chambersin esikoisesta täällä.

Ann Leckie

Leckien kirjailijanura alkoi heti täysosumalla, kun hänen ensimmäinen kirjansa Ancillary Justice voitti suurin piirtein kaikki merkittävä scifi-kirjallisuuden palkinnot. Sen aloittama Imperial Radch -trilogia hyödyntää Iain M. Banksin tieteiskirjallisuudelle raivaamia polkuja poikkeuksellisen onnistuneesti.

Puitteiltaan Ancillary Justice jatko-osineen on silkkaa avaruusoopperaa. Tapahtumien keskiössä on  galaksinlaajuinen valtakunta, joka kamppailee oman tulevaisuutensa ja identiteettinsä kanssa, asetelmat ovat suurisuuntaisia ja poliittisen juonittelun ja sotimisen sävyttämiä, ja päähenkilökin on yhteen kehoon kahlittu sota-aluksen tekoäly. Eeppistä avaruusscifiä etsivä ei siis joudu pettymään, mutta Leckie sekoittaa palettiinsa myös hienovaraisempia sävyjä. Epätavallinen päähenkilö havainnoi ihmisyyttä ja ihmiskuntaa sopivan etäännytetysti, mahtipontisuuden vastapainona on hienosti kirjoitettuja pienimuotoisempia ja henkilökohtaisempia kohtauksia, ja kielelliset ratkaisut haastavat sukupuoliin ja niiden esittämiseen liittyviä oletuksia. Vaikka Leckie on selvästi Banksinsa lukenut, hän ei jää niiden vangiksi, vaan vie keinoja ja teemoja rohkeasti ja toimivasti omaan suuntaansa.

Leckien tuorein romaani Provenance sijoittuu samaan maailmankaikkeuteen kuin tämä ensimmäinen trilogiakin. Itse en ole ehtinyt sitä vielä lukemaan, mutta viidakkorumpu kertoo sen jatkavan samalla, väkevällä linjalla.

Nnedi Okorafor

Nnedi Okorafor on nigerialaistaustainen kirjailija, joka tuo syntyperästään vaikutteita ja teemoja tarinoihinsa. Lopputuloksena on vahva, raikas kertojanääni.

Nnedi Okorafor on julkaissut jo yli kymmenen vuoden ajan, mutta tämän aiheen tiimoilta haluan nostaa esille erityisesti hänen kaksi tuoretta pienoisromaaniaan. Binti ja Binti 2: Home seuraavat samannimisen päähenkilön taivalta verrattain alkukantaisista kotioloistaan galaksin arvostetuimpaan opinahjoon. Primitiivisten kulttuurien ja uskomisten kohtaamisista erittäin kehittyneen teknologian kanssa on kirjoitettu ennenkin, mutta Okorafor saa ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden tuntemuksiin vahvoja, omaperäisiä sävyjä. Kun kulttuurien erot ovat riittävän suuria, päähenkilö kokee helpommaksi toimia täysin vieraan rodun kuin kehittyneemmän teknologian parissa kasvaneiden kanssa. Tämän lisäksi arvostin Binti-tarinoissa tapaa, jolla hänen kansansa maanläheisyyttä käsiteltiin.


Catherynne M. Valente

Vuoden 2016 Finnconin kunniavieras Catherynne M. Valente on tullut tunnetuksi ennen kaikkea satuja ja kansantarinoita rohkeasti hyödyntävänä ja haastavana kirjailijana. Hänen tuore Radiance -romaaninsa on kuitenkin huikea, persoonallinen scifi-teos.

Radiancen maailmalle ei ole vertailukohtaa. Se yhdistelee Hollywoodin kultakauden glamouria, Jules Vernen ja H. G. Wellsin tieteisvisioita ja pulp-tarinoiden elementtejä hahmokaartiin, joka on velkaa vähintäänkin film noirélle ja Ed Woodille. Kun näitä kaikkia höystetään Valenten omaperäisen mielikuvituksen luomuksilla, lopputuloksena on vaihtoehtohistoriaa, jossa koko aurinkokuntamme on asutettu jo 1900-luvun alkupuolella. Dekkaria, murhamysteeriä ja melankolista romantiikkaa yhdistelevä tarina vie lukijaa planeetalta ja kuulta toiselle eikä tajunnan tasokaan pysy aivan vakiona.

Valenten kieli on aina ollut kaunista ja ennakkoluulotonta, mutta Radiancen kohdalla hän tuntuu päästäneen itsensä täysin valloilleen. Erityisesti tapa, jolla hän epätyypillisen rakenteen ja välilukujen avulla ahtaa yhden kirjan sivuille valtaisan yksityiskohtia maailmastaan, tuntuu hetkittäin suorastaan noituudelta.