Ajatuksia Atorox-novelleista

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-raatiin. 23 ehdokasnovellin lukeminen oli kiinnostavaa ja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Käyn tässä lävitse yleisen tason huomioitani.

Yksi ehdokaslistan silmiinpistävimmistä piirteistä oli uuskumman ja kauhun vahva edustus: hieman yli puolet novelleista kuului jompaankumpaan kategoriaan. Kyberpunk ja muut lähitulevaisuuden dystopiat olivat myös selvästi esillä. Varsinaista fantasiaa joukossa oli vain yhden tarinan verran, scifi-novelleja kourallinen. Tähän varmasti vaikuttivat osaltaan viime vuonna julkaistujen antologioiden teemat, mutta kokonaiskuva oli silti vinoutunut. Onko kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä tosiaan näin vahvasti kallellaan kauhun ja kummallisen suuntaan?

Osin tämä pisti silmään siksi, että nimenomaan uuskumma- ja kauhuehdokkaita vaivasi tietynlainen kerronnallinen varovaisuus: moni niistä keskittyi kuvaamaan päähenkilön ja jonkin arkitodellisuuteen huonosti sopivan välistä kohtaamista. Usein kohdattu asia jäi epämääräiseksi sekä luonteeltaan että maailmanrakennukseltaan eikä tapahtumien vaikutusta päähenkilön elämään juurikaan käsitelty. Sen sijaan novelli loppui kohtaamisen päättyessä.

Lopputuloksena oli muodollisesti päteviä, mutta sisällöltään melko tyhjiä novelleja, jotka päättyivät siihen, mistä todella kiinnostava tarina olisi vasta alkanut. Miten päähenkilö jatkoi elämäänsä? Antoivatko tapahtumat hänelle uutta vai veivätkö jotakin mennessään? Alkoiko kumma vaikuttaa maailmassa muutenkin? Pelkkään oudon kohtaamiseen keskittyvät tarina tarvitsisivat todella väkevän pohjaidean, jotta niillä olisi voimaa jäädä kummittelemaan lukijan mieleen: kuolema tai pakeneminen eivät yleensä ole erityisen kiinnostavia käänteitä, hahmon tai maailman muuttuminen tai kasvaminen ovat.

Vastapainoksi ehdokasnovellien joukossa oli myös nippu hienosti rakennettuja ja idealtaan vahvoja tekstejä. Niistä irtosi omaperäisiä visioita, kiinnostavia maailmoja, sopivan vinksahtanutta kummaa ja tiivistunnelmaista kauhua. Alagenrestä riippumatta onnistuneimpia tarinoita yhdisti peruskaavaa rikkovan rakenteen ohella se, että niissä spekulatiivisuus oli keskimääräistä kouriintuntuvampaa: kirjoittajat olivat selkeästi työstäneet aihettaan, perehtyneet siihen tai pohjanneet tarinansa omaan asiantuntemukseensa. Näistä aineksista syntyi hienoja lukukokemuksia, joista parhaimmat puolustaisivat paikkaansa myös kansainvälisissä kokoelmissa.

Erityisesti mieleeni jäivät (mainittuna siinä järjestyksessä, jossa ne olivat ehdokaslistalla) Emma Keski-Kuhan Mansikkakakku, Jenny Kangasvuon Musta otsa, Pirja Hyyryläisen Muoamo ja Terhi Tarkiaisen Muistot putoilevat meistä. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että näitä tarinoita ja muita suosikkejani yhdisti se, että ne olivat kirjoituskilpailujen – etupäässä Portin – voittajia. Tällaisia novelleja oli kaikista ehdokkaista vajaa kolmannes. Kolme tarinaa oli ilmestynyt erilaisissa kirjoitusharrastajien julkaisuissa ja loput olivat peräisin eri antologioista. Runsaasta edustuksestaan huolimatta ensimmäinen antologianovelli oli omalla listallani vasta kuudentena eikä niitä juuri enempään kärkikymmenikköönkään kiilannut.

(EDIT: tekstin alkuperäisessä versiossa edeltävässä lauseessa viitattiin antologianovellien sijaan Osuuskumma-novelleihin, koska epähuomiossa oletin joidenkin kokoelmien julkaisijan novellien kirjoittajien perusteella. Tarkoitukseni ei ollut esittää, että olisi olemassa jokin erityinen Osuuskumma-novellin tyyppi, vaan niputin novelleja yhteen olettamani julkaisijan pohjalta.)

Pohdittuani syitä tähän päädyin siihen, että kirjoituskilpailujen kautta esille nousseet novellit olivat ehdokkaista kunnianhimoisimpia ja tuntuivat ylipäätään valmiimmilta. Kenties näitä tarinoita oli työstetty enemmän, kenties kilpailut olivat seuloneet joukostaan vahvimmat, kenties niiden toimitusvaiheeseen oli panostettu enemmän. Oli syy mikä tahansa, oma äänestyslistani oli itselleni vahva muistutus siitä, että kirjoituskilpailujen voittajia kannattaa pitää silmällä.

Erityisesti jäin miettimään julkaisua edeltävän toimitusvaiheen merkitystä novellien onnistumiselle, sillä muutama tarina olisi selvästi hyötynyt päättäväisemmästä editoinnista. Novellin toimittaja ei ole pelkkä oikolukija, vaan voi auttaa myös tarinan rakenteen ja kielen hiomisessa. Toisinaan tarinan rakennetta voidaan muokata paljonkin, osioita poistaa, siirtää tai kirjoittaa uudestaan. Tämä vaatii toimitustyötä tekevältä aikaa, silmää ja rohkeutta, mutta onnistuminen ei ole kiinni vain toimittajasta. Kirjoittajan suhtautumisellakin on suuri merkitys. Parhaimmillaan toimitustyö on dialogia, joka antaa paljon molemmille osapuolille. Osa ehdokkaana olevista novelleista herätti kysymyksen, pitäisikö tämän vaiheen merkitystä nostaa enemmän esille kirjoittajayhteisöissä ja -kursseilla.

Atorox-kilpailun ehdokasasettelua on toisinaan kritisoitu siitä, että vapaa äänestys jättää tilaa kaikenlaiselle kampanjoinnille. Muutaman novellin kohdalla jäi eittämättä miettimään, kuuluivatko ne samalle viivalle muiden ehdokkaiden kanssa. Kokonaisuutena lista oli kuitenkin ansiokas läpileikkaus kotimaisista spefi-novelleista. Nämä lukemalla saa hyvän kuvan siitä, mitä Suomessa on viime vuonna kirjoitettu, ja parhaimmisto on totisesti tutustumisen arvoisia.

Lopuksi haluan avoimuuden nimissä mainita, että toimitin itse yhden ehdokasnovelleista ja tunnen ehdokkaana olevista kirjoittajista henkilökohtaisesti kaksi. Yllä olevat kommenttini eivät heijastele kumpaakaan suhdetta mitenkään.

Kirja-arvostelu: Taikuri ja taskuvaras

Maailmalla vaihtoehtoista historiaa on kirjoitettu jo pitkään ja jos jonkinlaisista aiheista ja aikakausista. Suomen historiassa on kuitenkin vielä monia vaiheita, joita on käsitelty korkeintaan satunnaisissa novelleissa, jos lainkaan. Kun kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä on vielä kallellaan kumman ja kauhun suuntaan, kartoittamattomia alueita riittää. Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras pyrkii omalta osaltaan paikkaamaan tilannetta sijoittamalla lennokkaan steampunk-seikkailunsa 1800-luvun lopun Helsinkiin.

Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Vilhelmiina Holm, tuttavallisemmin Mina, joka on vanhempiensa kuoleman jälkeen elättänyt itsensä kerjäämällä ja varastelemalla. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän varastaa oudon esineen komealta, nuorelta mieheltä, joka ilmestyy hänen majapaikkaansa vaatimaan omaisuuttaan takaisin. Tomiksi itsensä esittelevä mies kertoo olevansa taikuri ja päätyy värväämään Minan talonväkeensä apulaiseksi. Talousaskareiden lisäksi Minan tehtäviin kuuluu hyvin ärtyisän, pyörätuolissa istuvan Professorin avustaminen ja ulkoiluttaminen.

Uudessa kodissa Minalle selviää pian, että Tom on yhtä lailla keksijä kuin taikuri. Hänen esityksensä perustuvat sorminäppäryyden lisäksi mekaanisiin luomuksiin, joiden toiminta on etupäässä selitettävissä sähkön, hammasrattaiden ja muiden keskintöjen avulla, mutta jotka ovat samalla selvästi edellä tekniikan muuta kehitystä. Huikein Tomin luomuksista on keinotekoinen mies, joka opettelee vähitellen ihmisenä olemista.

Kirjan alkupuoli keskittyy Minan tutustumiseen uuteen ympäristöönsä ja sen ihmisiin. Tomin, Professorin ja keinotekoisen Sotamiehen lisäksi talonväkeen kuuluvat kokki Matilda ja tämän poika, sekalaisia hommia hoiteleva Joel. Hahmokatraan keskinäinen dynamiikka on luontevaa ja hyväntuulista, mutta enimmäkseen jännitteetöntä. Alkuihmetyksen jälkeen tarina meinaakin jäädä hetkeksi polkemaan paikoilleen, kun tapahtumat eivät varsinaisesti etene mihinkään.

Omalta osaltaan tähän vaikuttaa päähenkilö Mina, joka on lopulta kirjan heikoin lenkki. Hän on lähtökohtiensa, haaveidensa ja tavoitteidensa puolesta perin samastuttava hahmo. Samalla hän on kuitenkin myös aivan liian täydellinen tuntuakseen uskottavalta. Hän on kaunis, hurmaava, nokkela, luonteva esiintyjä, erinomainen varas ja ymmärtää uskomattomatkin asiat täysin ongelmitta. Huonoja puolia hänellä ei lievää rämäpäisyyttä ja mustasukkaista mielikuvitusta lukuun ottamatta ole. Useimmissa juonenkäänteissä hänen kyvykkyytensä on onneksi luontevaa, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Mina sujahtaa täydellisesti Tomin taikuuden ja esitysten maailmaan, hänen erinomaisuutensa alkaa käydä vähän väsyttäväksi.

Onneksi Mina on riittävän sympaattinen hahmo, ettei hän ehdi käydä raivostuttavaksi ennen kuin tarinan pyörät alkavat pyöriä suuremmilla kierroksilla. Siinä vaiheessa hänen ylivertaisuutensa on helppo työntää sivuun ja heittäytyä kertomuksen vietäväksi. Taikuri ja taskuvaras kutoo yhteen seikkailua, romantiikkaa, salaisuuksia, ihmissuhteita ja juonittelua vilpittömällä innolla ja etupäässä onnistuneesti. Sen asetelmat eivät ehkä näytä erityisen omaperäisiltä, mutta lukijan kannattaa sysätä kyynisyytensä syrjään jo senkin vuoksi, että kuten Tomin illuusioissa, tässä tarinassakaan kaikki ei ole aivan sitä, miltä se aluksi näyttää.

Haluankin nostaa Anniina Mikamalle hattua siitä, miten hienosti tarinan monet salaisuudet ja yllätykset on rakennettu. Niitä pohjustetaan riittävästi, jotta ne tuntuvat uskottavilta ja tarkkasilmäinen lukija voi aavistella niitä jo etukäteen, mutta niiden paljastuminen ei saa päähenkilöitä vaikuttamaan typeryksiltä. Tämä on mukavaa vaihtelua kirjoihin, joissa paljastuksia pudotellaan täysin puun takaa tai lukija turhautuu siihen, etteivät sankarit ymmärrä jotakin hyvin itsestäänselvää asiaa.

Tarinan sijoittaminen 1800-luvun lopun Helsinkiin toimii hämmästyttävän hyvin. Tähän epäilemättä vaikuttaa oleellisesti se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälti omaan, eristettyyn ympäristöönsä, josta tehdään vain satunnaisia vierailuja historiallisiin maisemiin. Toisaalta nämä siirtymät tuntuvat luontevilta eikä steampunk-elementteistä ole tehty niin fantastisia tai ylenpalttisia, että ristiriita niiden ja historiallisen kaupungin välillä olisi liian räikeä. On joka tapauksessa hienoa nähdä, että suomalaiset kirjoittajat sijoittavat tarinansa suomalaiseen ympäristöön sen sijaan, että tarina olisi viety johonkin vaihtoehtohistorioista tutumpaan eurooppalaiseen suurkaupunkiin.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että historiallinen miljöö on tarinan kannalta lopulta varsin epäoleellinen. Taikuri ja taskuvaras on pohjimmiltaan vahvasti romantisoitu seikkailukertomus, johon tutut paikannimet antavat vain pienen lisämausteen. Jollei trilogian myöhemmistä osista paljastu jotakin kiinteämpää yhteyttä oikeaan historiaan, saman tarinan olisi voinut kertoa myös täysin fiktiivisessä maailmassa kokonaisuuden kärsimättä.

Tekstin tasolla kirjassa olisi vielä hieman kohennettavaa. Vaikka lauseet sinänsä soljuvat sujuvasti, ne ovat hieman kliinisiä ja tasarytmillisiä. Dialogissa hahmot kuulostavat kukin itseltään, mutta kaikilla on taipumusta päätyä varsin syvämietteisiin lausuntoihin niin nopeasti, ettei se aina tunnu luontevalta. Toisaalta kohtaukset on jäsennetty erinomaisesti ja lukija pysyy helposti perässä myös vauhdikkaammissa käänteissä.

Taikuri ja taskuvaras on niitä kirjoja, jotka takakansi saa vaikuttamaan höttöisemmiltä kuin ne ovatkaan. Anniina Mikama on luonut vauhdikkaan, romanttisen seikkailukertomuksen, jonka juonenkäänteissä piileskelee useampikin yllätys. Jäänkin odottamaan sarjan seuraavaa osaa positiivisin mielin, sillä tälle trilogialle on ehdottomasti paikkansa kotimaisen nuortenfantasian saralla.

Kirja-arvostelu: Karhun morsian

Tämän kevään kotimaisiin fantasiauutuuksiin kuuluva Katja Törmäsen Karhun morsian voitti Liken ja Tähtivaeltajan järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun. On ilo todeta, että se on voittonsa ansainnut. Kyseessä on raikas, tunnelmallinen ja jäntevästi etenevä romaani, jonka maailma tuoksuu maalta ja rautakautiselta pohjolalta.

Kirjan tapahtumat pyörivät kahden kylän ja kahden päähenkilön ympärillä. Suolakarin Freydis on kylänsä Karhun morsian: nainen, jonka vastuulla on kylän ja ihmisten kohtaloita hallitsevan myyttisen Karhun lepyttäminen uhrien ja loitsujen avulla. Läheisessä Surmankylässä asuva Aslaug tekee samaa, mutta salassa. Heidän päällikkönsä on kieltänyt Karhulle uhraamisen ja kumartaa sen sijaan uusia, veriuhreja odottavia jumalia. Tätä juopaa heijastelee kylien välille revennyt kuilu, joka erottaa niiden asukkaat ja kohtalot toisistaan.

Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, tarinan keskiössä on päähenkilöiden rooli Karhun morsiamena ja sen ympärille kiertyvät salaisuudet. Se ohjaa heidän kasvuaan, asemaansa kylässä, avioitumistaan ja lasten saamista. Karhun morsian onkin nimenomaan naisten tarina. Miehet lähtevät aika ajoin kauppa- ja ryöstöretkille, mutta kirjan näkökulma pysyy päähenkilöiden luona kylissä ja niiden liepeillä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että päähenkilöt olisivat miehisen maailman kahleissa. Karhun morsiamen naiset ovat vahvoja, vaikutusvaltaisia ja kykeneviä muovaamaan omaa elämäänsä.

Tarinan voima on sen väkevässä tunnelmassa, hahmoissa ja maailmassa. Itse juonenkäänteet käyvät hetkittäin jopa melodramaattisiksi, mikä voi häiritä joitakin lukijoita. Erityisesti tämä pistää silmään loppuhuipennuksessa, jossa palataan varsin kuluneisiin keinoihin. Tämä ei latista kirjaa, mutta jokin persoonallisempi käänne olisi tehnyt loppuratkaisusta vaikuttavamman. Muuten tiivistä ja jäntevästi etenevää kerrontaa täytyy arvostaa. Lukijaa kuljetetaan onnistuneesti teemasta ja käänteestä toiseen, ja jännitteet korvautuvat sujuvasti uusilla. Vähitellen kirjan nimikin paljastuu huomattavasti moniulotteisemmaksi kuin miltä ensimmäisillä sivuilla vaikutti.

Kolikon kääntöpuolena tarina on kiertynyt niin tiiviisti Freydisin ja Aslaugin ympärille, että muille hahmoille jää kovin vähän tilaa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta sivuhenkilöt jäävätkin pelkiksi funktioiksi. He ovat olemassa täyttääkseen tarinassa tietyn roolin, eivät itsenäisinä, elävältä tuntuvina hahmoina. Tämän vuoksi pari juonenkäännettä jää vähän merkityksettömiksi eikä kummastakaan kyläyhteisöstä – niiden toiminnasta ja sisäisestä dynamiikasta – piirry oikeastaan minkäänlaista kuvaa. Kirjan tarina etenee niin tiiviisti, ettei tämä varsinaisesti haittaa lukukokemusta, mutta tällainen toisissa maailmoissa viihtyvä lukija olisi arvostanut vahvempaa paikan tunnelmaa.

Karhun morsiamen maailma pohjautuu rautakautiseen pohjolaan. Takakannessa puhutaan viikinkimaailmasta, jonne hahmojen nimetkin viittaavat, mutta yhtä hyvin tapahtumapaikaksi voitaisiin mainita muinais-Suomi. Kyse ei kuitenkaan ole historiallisesta tai edes kansanuskoon pohjautuvasta romaanista, vaan fantasiamaailmasta, jossa näkijät, shamanistiset loitsut ja voimalliset rohdot ovat olennainen osa ihmisten elämää. Vaikutteet on silti poimittu onnistuneesti, sillä maailma tuntuu tuoreelta ja väkevältä.

Maailmanrakennuksessaan kirja onnistuu erityisen hienosti esittäessään rautakautisen ihmisen paikan maailmassa. Kaiken keskipisteenä on oma kylä ja sen välittömät lähialueet. Lähimmät naapurikylätkin ovat jo vieraita savuja ja vain hyvin harvan kokemus maailmasta ulottuu horisontin taakse. Kaukomaista puhutaan vain harvakseltaan ja vielä harvemmat ovat niillä koskaan käyneet.

Tässä maailmassa ihmiset eivät ole ympäristönsä valtiaita. Kyliä ympäröi jylhä ja pitkälti kesyttämätön luonto, jonka olosuhteita on kunnioitettava. Talviset jäät, myrskyiset vedet tai tuntematon tauti voivat vielä ihmisen yhtä helposti kuin ryöstöretkelle tulevat naapuritkin. Lisäksi ihmisten on muistettava heidän kohtaloitaan hallitsevat voimat: Karhu ja jumalat, jotka molemmat odottavat uhreja ja lepyttelyä. Näiltä tahoilta voi pyytää apua, mutta ne vastaavat oman mielensä mukaan. Myös kirjan taikuus pääsääntöisesti heijastelee tätä. Loitsut ovat tietäjämäisiä pyyntöjä ihmisten kohtaloita hallitseville voimille, eivät kädenkäänteessä tehtäviä muutoksia todellisuuteen.

Yksi asia kirjan maailmassa kuitenkin loistaa poissaolollaan. Rautakautinen maailmankuva oli täynnä haltijoita, tonttuja ja muita ihmisille vieraita olentoja, mutta Karhun morsiamessa mytologinen ulottuvuus rajoittuu Karhuun ja jumaliin. Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Karhun kumartaminen on tarinassa niin keskeinen teema, että muiden uskomusolentojen läsnäolo olisi voinut puurouttaa tarinaa, mutta ehkä mukaan olisi mahtunut joitakin viitteitä selkeyden kärsimättä. Vastaavasti Karhun kutsuminen lähes aina Karhuksi tuntuu hieman laiskalta. Kansanperinne on täynnä hienoja kiertoilmauksia, joiden avulla vältettiin kutsumasta mahtavaa olentoa sen omalla nimellä.

Muuten Katja Törmäsen sanankäytölle on annettava erityiskiitos. Hän on löytänyt hyvän tasapainon nykykirjallisuuden suosiman tiiviin ilmaisun ja polveilevamman, korulauseisen kielen väliltä. Lauseissa on hieno poljento, ne eivät pelkää hieman runollisempaan rekisteriin piipahtamista ja käytetty sanasto ja kuvakieli sopivat kuvattuun aikakauteen erinomaisesti. Loitsurunojen kalevalamittaa mukailevassa säkeissä näkyy jossain määrin, ettei Törmänen ole täysin sinut kyseisen runomitan kanssa, mutta muuten näitä lauseita on ilo lukea.

Kaiken kaikkiaan Karhun morsian on yksi antoisimpia lukemiani kotimaisia fantasiaromaaneja. Se punoo tunnistettavista, ihmisenkokoisista ongelmista ja pohjoista historiaa onnistuneesta hyödyntävän maailman ympärille tiivistunnelmaisen, jouhevasti etenevän tarinan. Muutamat melodraaman puolelle menevät juonenkäänteet saattavat olla kantona kaskessa osalle lukijoista, mutta muuten Karhun morsianta on helppo suositella. Palaisin tähän maailmaan hyvin mielelläni vielä toistamiseenkin.

Arvostelukappale: oma.