Ajatuksia Atorox-novelleista

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-raatiin. 23 ehdokasnovellin lukeminen oli kiinnostavaa ja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Käyn tässä lävitse yleisen tason huomioitani.

Yksi ehdokaslistan silmiinpistävimmistä piirteistä oli uuskumman ja kauhun vahva edustus: hieman yli puolet novelleista kuului jompaankumpaan kategoriaan. Kyberpunk ja muut lähitulevaisuuden dystopiat olivat myös selvästi esillä. Varsinaista fantasiaa joukossa oli vain yhden tarinan verran, scifi-novelleja kourallinen. Tähän varmasti vaikuttivat osaltaan viime vuonna julkaistujen antologioiden teemat, mutta kokonaiskuva oli silti vinoutunut. Onko kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä tosiaan näin vahvasti kallellaan kauhun ja kummallisen suuntaan?

Osin tämä pisti silmään siksi, että nimenomaan uuskumma- ja kauhuehdokkaita vaivasi tietynlainen kerronnallinen varovaisuus: moni niistä keskittyi kuvaamaan päähenkilön ja jonkin arkitodellisuuteen huonosti sopivan välistä kohtaamista. Usein kohdattu asia jäi epämääräiseksi sekä luonteeltaan että maailmanrakennukseltaan eikä tapahtumien vaikutusta päähenkilön elämään juurikaan käsitelty. Sen sijaan novelli loppui kohtaamisen päättyessä.

Lopputuloksena oli muodollisesti päteviä, mutta sisällöltään melko tyhjiä novelleja, jotka päättyivät siihen, mistä todella kiinnostava tarina olisi vasta alkanut. Miten päähenkilö jatkoi elämäänsä? Antoivatko tapahtumat hänelle uutta vai veivätkö jotakin mennessään? Alkoiko kumma vaikuttaa maailmassa muutenkin? Pelkkään oudon kohtaamiseen keskittyvät tarina tarvitsisivat todella väkevän pohjaidean, jotta niillä olisi voimaa jäädä kummittelemaan lukijan mieleen: kuolema tai pakeneminen eivät yleensä ole erityisen kiinnostavia käänteitä, hahmon tai maailman muuttuminen tai kasvaminen ovat.

Vastapainoksi ehdokasnovellien joukossa oli myös nippu hienosti rakennettuja ja idealtaan vahvoja tekstejä. Niistä irtosi omaperäisiä visioita, kiinnostavia maailmoja, sopivan vinksahtanutta kummaa ja tiivistunnelmaista kauhua. Alagenrestä riippumatta onnistuneimpia tarinoita yhdisti peruskaavaa rikkovan rakenteen ohella se, että niissä spekulatiivisuus oli keskimääräistä kouriintuntuvampaa: kirjoittajat olivat selkeästi työstäneet aihettaan, perehtyneet siihen tai pohjanneet tarinansa omaan asiantuntemukseensa. Näistä aineksista syntyi hienoja lukukokemuksia, joista parhaimmat puolustaisivat paikkaansa myös kansainvälisissä kokoelmissa.

Erityisesti mieleeni jäivät (mainittuna siinä järjestyksessä, jossa ne olivat ehdokaslistalla) Emma Keski-Kuhan Mansikkakakku, Jenny Kangasvuon Musta otsa, Pirja Hyyryläisen Muoamo ja Terhi Tarkiaisen Muistot putoilevat meistä. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että näitä tarinoita ja muita suosikkejani yhdisti se, että ne olivat kirjoituskilpailujen – etupäässä Portin – voittajia. Tällaisia novelleja oli kaikista ehdokkaista vajaa kolmannes. Kolme tarinaa oli ilmestynyt erilaisissa kirjoitusharrastajien julkaisuissa ja loput olivat peräisin eri antologioista. Runsaasta edustuksestaan huolimatta ensimmäinen antologianovelli oli omalla listallani vasta kuudentena eikä niitä juuri enempään kärkikymmenikköönkään kiilannut.

(EDIT: tekstin alkuperäisessä versiossa edeltävässä lauseessa viitattiin antologianovellien sijaan Osuuskumma-novelleihin, koska epähuomiossa oletin joidenkin kokoelmien julkaisijan novellien kirjoittajien perusteella. Tarkoitukseni ei ollut esittää, että olisi olemassa jokin erityinen Osuuskumma-novellin tyyppi, vaan niputin novelleja yhteen olettamani julkaisijan pohjalta.)

Pohdittuani syitä tähän päädyin siihen, että kirjoituskilpailujen kautta esille nousseet novellit olivat ehdokkaista kunnianhimoisimpia ja tuntuivat ylipäätään valmiimmilta. Kenties näitä tarinoita oli työstetty enemmän, kenties kilpailut olivat seuloneet joukostaan vahvimmat, kenties niiden toimitusvaiheeseen oli panostettu enemmän. Oli syy mikä tahansa, oma äänestyslistani oli itselleni vahva muistutus siitä, että kirjoituskilpailujen voittajia kannattaa pitää silmällä.

Erityisesti jäin miettimään julkaisua edeltävän toimitusvaiheen merkitystä novellien onnistumiselle, sillä muutama tarina olisi selvästi hyötynyt päättäväisemmästä editoinnista. Novellin toimittaja ei ole pelkkä oikolukija, vaan voi auttaa myös tarinan rakenteen ja kielen hiomisessa. Toisinaan tarinan rakennetta voidaan muokata paljonkin, osioita poistaa, siirtää tai kirjoittaa uudestaan. Tämä vaatii toimitustyötä tekevältä aikaa, silmää ja rohkeutta, mutta onnistuminen ei ole kiinni vain toimittajasta. Kirjoittajan suhtautumisellakin on suuri merkitys. Parhaimmillaan toimitustyö on dialogia, joka antaa paljon molemmille osapuolille. Osa ehdokkaana olevista novelleista herätti kysymyksen, pitäisikö tämän vaiheen merkitystä nostaa enemmän esille kirjoittajayhteisöissä ja -kursseilla.

Atorox-kilpailun ehdokasasettelua on toisinaan kritisoitu siitä, että vapaa äänestys jättää tilaa kaikenlaiselle kampanjoinnille. Muutaman novellin kohdalla jäi eittämättä miettimään, kuuluivatko ne samalle viivalle muiden ehdokkaiden kanssa. Kokonaisuutena lista oli kuitenkin ansiokas läpileikkaus kotimaisista spefi-novelleista. Nämä lukemalla saa hyvän kuvan siitä, mitä Suomessa on viime vuonna kirjoitettu, ja parhaimmisto on totisesti tutustumisen arvoisia.

Lopuksi haluan avoimuuden nimissä mainita, että toimitin itse yhden ehdokasnovelleista ja tunnen ehdokkaana olevista kirjoittajista henkilökohtaisesti kaksi. Yllä olevat kommenttini eivät heijastele kumpaakaan suhdetta mitenkään.

Kirja-arvostelu: Nevermoor – Morriganin koetukset

Sanotaan, ettei kirjaa pitäisi arvioida kannen perusteella. Nevermoor-sarjan avausosa Morriganin koetukset on hyvä esimerkki siitä, ettei kirjoja pitäisi arvioida myöskään ensimmäisen kolmanneksen perusteella. Yskähdellen käyntiin lähtevästä tarinasta kuoriutuu vähitellen viihdyttävä, jatkoa herkullisesti petaava fantasiaseikkailu.

Kirjan avausasetelma on lupaava. Morrigan Korppi on pian yksitoista vuotta täyttävä tyttö, joka tunnetaan kirottuna lapsena: kaikki valtakunnassa koetut vastoinkäymiset luetaan hänen syykseen, oli siihen perusteita tai ei. Tulevaisuudelta hänellä ei myöskään ole paljon odotettavaa, sillä kaikki kirotut lapset kuolevat täyttäessään yksitoista. Poliitikon uraa tekevälle isälleen Morrigan on pelkkä taakka, joten hänestä on kasvanut yksinäinen, ulkopuolinen ja pisteliäällä huumorintajulla varustettu tyttö.

Kirjan perin dystooppisessa maailmassa lapset pääsevät kouluttautumaan arvostettuihin ammatteihin vain, jos jokin koulu tai muu tukija esittää hänelle tarjouksen ja ryhtyy hänen suojelijakseen. Morriganin elämä saa yllättävän käänteen, kun hänelle tarjotaan useampaakin tällaista sopimusta. Tytölle, jolla ei pitäisi olla minkäänlaista tulevaisuutta, tilanne on käsittämätön. Muutaman juonenkäänteen jälkeen Morrigan päätyy salaiseen Nevermoorin kaupunkiin, jonka taianomainen, eklektinen tunnelma on aivan toista kuin hänen kuivan byrokraattisen kotimaansa.

Valitettavasti Nevermoor ei hurmaa lukijaansa niin tehokkaasti kuin se haluaisi. Kun Morrigan pyyhkäistään nopeasti ympäristöstä toiseen, sivuilta vyörytetään hengästyttävällä tahdilla hahmoja, tilanteita ja yksityiskohtia, jotka ovat toinen toistaan vängempiä, yllättävämpiä ja kummallisempia. Näiden pitäisi luoda vaikutelma maagisesta, kiehtovasta maailmasta, jossa kohtaavat Liisan Ihmemaa, Willy Wonkan mielikuvitus ja Harry Potterin taikuus. Nevermoorista puuttuu kuitenkin yhtenäinen metafysiikka, joka antaisi outouksille yhteisen selityksen ja saisi ne siten tuntumaan johdonmukaisilta osilta kokonaisuutta eikä vain nipulta irrallisia kummallisuuksia. Lopputuloksena on sieluton karnevaali, joka on erinomainen esimerkki siitä, mikä merkitys onnistuneella maailmanrakennuksella on.

Tilannetta ei auta se, että Morriganin opas ja suojelija, kapteeni Jupiter Pohjoinen, on samaa sarjaa maailman kanssa. Hän on huoleton, leiskuva, itseriittoinen ja kyvytön vastaamaan mihinkään kysymyksiin. Lopputuloksena on hahmo, joka yrittää niin kovasti olla omalaatuinen ja piittaamaton odotusten suhteen, että hänestä jää jäljelle pelkkä kuori. Jupiterin puolustukseksi on sanottava, että ainakin hänen tyylinsä pysyy samana läpi koko kirjan, mutta se ei juurikaan vähennä hänen rasittavuuttaan.

Muutenkin Nevermoorin hahmoista jää käteen aika vähän. He ovat etupäässä yhden erityispiirteen määrittämiä hahmotelmia, joilta puuttuu särmää tai luonnetta, johon tarttua. Tätä vaikutelmaa vahvistaa entisestään se, että useimmat hahmot ovat rooleiltaan niin stereotyyppisiä, että heihin on vaikea suhtautua vakavasti. Esimerkiksi Morriganin pahin kilpailija on juuri sellainen suosittu, hyvännäköinen, itseriittoinen nirppanokka, joita vastaavat tarinat ovat pullollaan.

Puisevuudestaan huolimatta hahmokaarti on kuitenkin sikäli toimiva, ettei Townsend käsittelee heitä johdonmukaisesti eikä anna heidän lipsua rooleistaan. Tämä auttaa pitämään kasassa kirjan tärkeimmän osan, eli varsinaisen tarinan. Vähitellen massasta alkaa nousta esille pari mielenkiintoisempaa hahmoa, jotka lupailevat hyvää sarjan seuraavien osien kannalta. Toivon mukaan itse Morrigankin saa ajan kanssa hieman enemmän lihaa luidensa ympärille. Hänessä on jo särmää ja omat kriisinsä, jotka syventävät häntä kohtuullisesti, mutta ainakin tässä avausosassa häneltä puuttuu myönteinen, innostava puolensa. Se auttaisi tuomaan häneen lisää sävyjä.

Vaikuttaa siis siltä, että seuraavissa osissa hahmot ovat vahvempia kuin tässä avausosassa. Jotakin muutakin taikaa Nevermoorissa on. Kun kirja rauhoittuu hieman eikä enää yritä häikäistä lukijaansa esittelemällä jokaisella sivulla jonkin uuden hassunhauskan yksityiskohdan, tarina nappaa mukaansa ja alkaa askel kerrallaan lunastaa alkuasetelmassa annettuja lupauksia.

Jupiter Pohjoisen opastamana Morrigan alkaa kuudensadan muun lapsen kanssa käydä läpi koetuksia, jotka on läpäistävä ansaitakseen legendaarisen Meineikkaan seuran jäsenyyden. Samalla hän tutustuu uuteen kotikaupunkiinsa, sen tapoihin ja asukkaisiin, ja yrittää löytää oman paikkansa maailmassa. Vaikka tarinan ainekset ovat perin stereotyyppiset, Jessica Townsend punoo niistä seikkailun, jonka juonenkäänteet onnistuvat yllättämään useammankin kerran.

Erittäin tärkeässä asemassa tässä on kirjan taustatarina, joka on lopulta sen tärkein koukku. Tai ainakin se, mitä siitä tämän avausosan puitteissa paljastetaan. Tarinassa on riittävästi kierrettä, jotta se nousee keskimääräisten fantasia-asetelmien yläpuolelle eikä lukija voi lopun paljastusten jälkeen olla lainkaan varma siitä, mihin suuntaan Morriganin seikkailut seuraavissa osissa vievät. Tämä on omiaan herättämään uteliaisuutta sarjan jatkon suhteen.

Lopulta Morriganin koetukset jättää taakseen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Se on epätasainen kirja, joka etenkin alkupuolellaan kärsii epäjohdonmukaisesta maailmanrakennuksestaan. Loppua kohti se kuitenkin onnistuu kohoamaan ongelmiensa yläpuolelle ja jättämään lukijansa kutkuttavaan tilanteeseen odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Nevermooriin tutustumista kun tuskin jättää tähän yhteen kirjaan.

Lopuksi on valitettavasti todettava, että Morriganin koetusten suomenkielistä laitosta rasittaa osin epäonnistunut käännös. Fantasiamaailmoiden omien sanojen kääntäminen on aina mutkikasta ja tällä kertaa siinä ei ole täysin onnistuttu. Erityisesti itseäni häiritsi wunder – yksi maailman avainkäsitteistä – joka on kääntynyt meinioksi, ja sen johdannaiset. Nämä käännökset eivät tavoita alkuperäisten sanojen tunnelmaa, mikä nakertaa omalta osaltaan suomenkielisen laitoksen maailmaa.

Kirja-arvostelu: Taikuri ja taskuvaras

Maailmalla vaihtoehtoista historiaa on kirjoitettu jo pitkään ja jos jonkinlaisista aiheista ja aikakausista. Suomen historiassa on kuitenkin vielä monia vaiheita, joita on käsitelty korkeintaan satunnaisissa novelleissa, jos lainkaan. Kun kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä on vielä kallellaan kumman ja kauhun suuntaan, kartoittamattomia alueita riittää. Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras pyrkii omalta osaltaan paikkaamaan tilannetta sijoittamalla lennokkaan steampunk-seikkailunsa 1800-luvun lopun Helsinkiin.

Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Vilhelmiina Holm, tuttavallisemmin Mina, joka on vanhempiensa kuoleman jälkeen elättänyt itsensä kerjäämällä ja varastelemalla. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän varastaa oudon esineen komealta, nuorelta mieheltä, joka ilmestyy hänen majapaikkaansa vaatimaan omaisuuttaan takaisin. Tomiksi itsensä esittelevä mies kertoo olevansa taikuri ja päätyy värväämään Minan talonväkeensä apulaiseksi. Talousaskareiden lisäksi Minan tehtäviin kuuluu hyvin ärtyisän, pyörätuolissa istuvan Professorin avustaminen ja ulkoiluttaminen.

Uudessa kodissa Minalle selviää pian, että Tom on yhtä lailla keksijä kuin taikuri. Hänen esityksensä perustuvat sorminäppäryyden lisäksi mekaanisiin luomuksiin, joiden toiminta on etupäässä selitettävissä sähkön, hammasrattaiden ja muiden keskintöjen avulla, mutta jotka ovat samalla selvästi edellä tekniikan muuta kehitystä. Huikein Tomin luomuksista on keinotekoinen mies, joka opettelee vähitellen ihmisenä olemista.

Kirjan alkupuoli keskittyy Minan tutustumiseen uuteen ympäristöönsä ja sen ihmisiin. Tomin, Professorin ja keinotekoisen Sotamiehen lisäksi talonväkeen kuuluvat kokki Matilda ja tämän poika, sekalaisia hommia hoiteleva Joel. Hahmokatraan keskinäinen dynamiikka on luontevaa ja hyväntuulista, mutta enimmäkseen jännitteetöntä. Alkuihmetyksen jälkeen tarina meinaakin jäädä hetkeksi polkemaan paikoilleen, kun tapahtumat eivät varsinaisesti etene mihinkään.

Omalta osaltaan tähän vaikuttaa päähenkilö Mina, joka on lopulta kirjan heikoin lenkki. Hän on lähtökohtiensa, haaveidensa ja tavoitteidensa puolesta perin samastuttava hahmo. Samalla hän on kuitenkin myös aivan liian täydellinen tuntuakseen uskottavalta. Hän on kaunis, hurmaava, nokkela, luonteva esiintyjä, erinomainen varas ja ymmärtää uskomattomatkin asiat täysin ongelmitta. Huonoja puolia hänellä ei lievää rämäpäisyyttä ja mustasukkaista mielikuvitusta lukuun ottamatta ole. Useimmissa juonenkäänteissä hänen kyvykkyytensä on onneksi luontevaa, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Mina sujahtaa täydellisesti Tomin taikuuden ja esitysten maailmaan, hänen erinomaisuutensa alkaa käydä vähän väsyttäväksi.

Onneksi Mina on riittävän sympaattinen hahmo, ettei hän ehdi käydä raivostuttavaksi ennen kuin tarinan pyörät alkavat pyöriä suuremmilla kierroksilla. Siinä vaiheessa hänen ylivertaisuutensa on helppo työntää sivuun ja heittäytyä kertomuksen vietäväksi. Taikuri ja taskuvaras kutoo yhteen seikkailua, romantiikkaa, salaisuuksia, ihmissuhteita ja juonittelua vilpittömällä innolla ja etupäässä onnistuneesti. Sen asetelmat eivät ehkä näytä erityisen omaperäisiltä, mutta lukijan kannattaa sysätä kyynisyytensä syrjään jo senkin vuoksi, että kuten Tomin illuusioissa, tässä tarinassakaan kaikki ei ole aivan sitä, miltä se aluksi näyttää.

Haluankin nostaa Anniina Mikamalle hattua siitä, miten hienosti tarinan monet salaisuudet ja yllätykset on rakennettu. Niitä pohjustetaan riittävästi, jotta ne tuntuvat uskottavilta ja tarkkasilmäinen lukija voi aavistella niitä jo etukäteen, mutta niiden paljastuminen ei saa päähenkilöitä vaikuttamaan typeryksiltä. Tämä on mukavaa vaihtelua kirjoihin, joissa paljastuksia pudotellaan täysin puun takaa tai lukija turhautuu siihen, etteivät sankarit ymmärrä jotakin hyvin itsestäänselvää asiaa.

Tarinan sijoittaminen 1800-luvun lopun Helsinkiin toimii hämmästyttävän hyvin. Tähän epäilemättä vaikuttaa oleellisesti se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälti omaan, eristettyyn ympäristöönsä, josta tehdään vain satunnaisia vierailuja historiallisiin maisemiin. Toisaalta nämä siirtymät tuntuvat luontevilta eikä steampunk-elementteistä ole tehty niin fantastisia tai ylenpalttisia, että ristiriita niiden ja historiallisen kaupungin välillä olisi liian räikeä. On joka tapauksessa hienoa nähdä, että suomalaiset kirjoittajat sijoittavat tarinansa suomalaiseen ympäristöön sen sijaan, että tarina olisi viety johonkin vaihtoehtohistorioista tutumpaan eurooppalaiseen suurkaupunkiin.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että historiallinen miljöö on tarinan kannalta lopulta varsin epäoleellinen. Taikuri ja taskuvaras on pohjimmiltaan vahvasti romantisoitu seikkailukertomus, johon tutut paikannimet antavat vain pienen lisämausteen. Jollei trilogian myöhemmistä osista paljastu jotakin kiinteämpää yhteyttä oikeaan historiaan, saman tarinan olisi voinut kertoa myös täysin fiktiivisessä maailmassa kokonaisuuden kärsimättä.

Tekstin tasolla kirjassa olisi vielä hieman kohennettavaa. Vaikka lauseet sinänsä soljuvat sujuvasti, ne ovat hieman kliinisiä ja tasarytmillisiä. Dialogissa hahmot kuulostavat kukin itseltään, mutta kaikilla on taipumusta päätyä varsin syvämietteisiin lausuntoihin niin nopeasti, ettei se aina tunnu luontevalta. Toisaalta kohtaukset on jäsennetty erinomaisesti ja lukija pysyy helposti perässä myös vauhdikkaammissa käänteissä.

Taikuri ja taskuvaras on niitä kirjoja, jotka takakansi saa vaikuttamaan höttöisemmiltä kuin ne ovatkaan. Anniina Mikama on luonut vauhdikkaan, romanttisen seikkailukertomuksen, jonka juonenkäänteissä piileskelee useampikin yllätys. Jäänkin odottamaan sarjan seuraavaa osaa positiivisin mielin, sillä tälle trilogialle on ehdottomasti paikkansa kotimaisen nuortenfantasian saralla.

Kirja-arvostelu: Karhun morsian

Tämän kevään kotimaisiin fantasiauutuuksiin kuuluva Katja Törmäsen Karhun morsian voitti Liken ja Tähtivaeltajan järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun. On ilo todeta, että se on voittonsa ansainnut. Kyseessä on raikas, tunnelmallinen ja jäntevästi etenevä romaani, jonka maailma tuoksuu maalta ja rautakautiselta pohjolalta.

Kirjan tapahtumat pyörivät kahden kylän ja kahden päähenkilön ympärillä. Suolakarin Freydis on kylänsä Karhun morsian: nainen, jonka vastuulla on kylän ja ihmisten kohtaloita hallitsevan myyttisen Karhun lepyttäminen uhrien ja loitsujen avulla. Läheisessä Surmankylässä asuva Aslaug tekee samaa, mutta salassa. Heidän päällikkönsä on kieltänyt Karhulle uhraamisen ja kumartaa sen sijaan uusia, veriuhreja odottavia jumalia. Tätä juopaa heijastelee kylien välille revennyt kuilu, joka erottaa niiden asukkaat ja kohtalot toisistaan.

Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, tarinan keskiössä on päähenkilöiden rooli Karhun morsiamena ja sen ympärille kiertyvät salaisuudet. Se ohjaa heidän kasvuaan, asemaansa kylässä, avioitumistaan ja lasten saamista. Karhun morsian onkin nimenomaan naisten tarina. Miehet lähtevät aika ajoin kauppa- ja ryöstöretkille, mutta kirjan näkökulma pysyy päähenkilöiden luona kylissä ja niiden liepeillä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että päähenkilöt olisivat miehisen maailman kahleissa. Karhun morsiamen naiset ovat vahvoja, vaikutusvaltaisia ja kykeneviä muovaamaan omaa elämäänsä.

Tarinan voima on sen väkevässä tunnelmassa, hahmoissa ja maailmassa. Itse juonenkäänteet käyvät hetkittäin jopa melodramaattisiksi, mikä voi häiritä joitakin lukijoita. Erityisesti tämä pistää silmään loppuhuipennuksessa, jossa palataan varsin kuluneisiin keinoihin. Tämä ei latista kirjaa, mutta jokin persoonallisempi käänne olisi tehnyt loppuratkaisusta vaikuttavamman. Muuten tiivistä ja jäntevästi etenevää kerrontaa täytyy arvostaa. Lukijaa kuljetetaan onnistuneesti teemasta ja käänteestä toiseen, ja jännitteet korvautuvat sujuvasti uusilla. Vähitellen kirjan nimikin paljastuu huomattavasti moniulotteisemmaksi kuin miltä ensimmäisillä sivuilla vaikutti.

Kolikon kääntöpuolena tarina on kiertynyt niin tiiviisti Freydisin ja Aslaugin ympärille, että muille hahmoille jää kovin vähän tilaa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta sivuhenkilöt jäävätkin pelkiksi funktioiksi. He ovat olemassa täyttääkseen tarinassa tietyn roolin, eivät itsenäisinä, elävältä tuntuvina hahmoina. Tämän vuoksi pari juonenkäännettä jää vähän merkityksettömiksi eikä kummastakaan kyläyhteisöstä – niiden toiminnasta ja sisäisestä dynamiikasta – piirry oikeastaan minkäänlaista kuvaa. Kirjan tarina etenee niin tiiviisti, ettei tämä varsinaisesti haittaa lukukokemusta, mutta tällainen toisissa maailmoissa viihtyvä lukija olisi arvostanut vahvempaa paikan tunnelmaa.

Karhun morsiamen maailma pohjautuu rautakautiseen pohjolaan. Takakannessa puhutaan viikinkimaailmasta, jonne hahmojen nimetkin viittaavat, mutta yhtä hyvin tapahtumapaikaksi voitaisiin mainita muinais-Suomi. Kyse ei kuitenkaan ole historiallisesta tai edes kansanuskoon pohjautuvasta romaanista, vaan fantasiamaailmasta, jossa näkijät, shamanistiset loitsut ja voimalliset rohdot ovat olennainen osa ihmisten elämää. Vaikutteet on silti poimittu onnistuneesti, sillä maailma tuntuu tuoreelta ja väkevältä.

Maailmanrakennuksessaan kirja onnistuu erityisen hienosti esittäessään rautakautisen ihmisen paikan maailmassa. Kaiken keskipisteenä on oma kylä ja sen välittömät lähialueet. Lähimmät naapurikylätkin ovat jo vieraita savuja ja vain hyvin harvan kokemus maailmasta ulottuu horisontin taakse. Kaukomaista puhutaan vain harvakseltaan ja vielä harvemmat ovat niillä koskaan käyneet.

Tässä maailmassa ihmiset eivät ole ympäristönsä valtiaita. Kyliä ympäröi jylhä ja pitkälti kesyttämätön luonto, jonka olosuhteita on kunnioitettava. Talviset jäät, myrskyiset vedet tai tuntematon tauti voivat vielä ihmisen yhtä helposti kuin ryöstöretkelle tulevat naapuritkin. Lisäksi ihmisten on muistettava heidän kohtaloitaan hallitsevat voimat: Karhu ja jumalat, jotka molemmat odottavat uhreja ja lepyttelyä. Näiltä tahoilta voi pyytää apua, mutta ne vastaavat oman mielensä mukaan. Myös kirjan taikuus pääsääntöisesti heijastelee tätä. Loitsut ovat tietäjämäisiä pyyntöjä ihmisten kohtaloita hallitseville voimille, eivät kädenkäänteessä tehtäviä muutoksia todellisuuteen.

Yksi asia kirjan maailmassa kuitenkin loistaa poissaolollaan. Rautakautinen maailmankuva oli täynnä haltijoita, tonttuja ja muita ihmisille vieraita olentoja, mutta Karhun morsiamessa mytologinen ulottuvuus rajoittuu Karhuun ja jumaliin. Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Karhun kumartaminen on tarinassa niin keskeinen teema, että muiden uskomusolentojen läsnäolo olisi voinut puurouttaa tarinaa, mutta ehkä mukaan olisi mahtunut joitakin viitteitä selkeyden kärsimättä. Vastaavasti Karhun kutsuminen lähes aina Karhuksi tuntuu hieman laiskalta. Kansanperinne on täynnä hienoja kiertoilmauksia, joiden avulla vältettiin kutsumasta mahtavaa olentoa sen omalla nimellä.

Muuten Katja Törmäsen sanankäytölle on annettava erityiskiitos. Hän on löytänyt hyvän tasapainon nykykirjallisuuden suosiman tiiviin ilmaisun ja polveilevamman, korulauseisen kielen väliltä. Lauseissa on hieno poljento, ne eivät pelkää hieman runollisempaan rekisteriin piipahtamista ja käytetty sanasto ja kuvakieli sopivat kuvattuun aikakauteen erinomaisesti. Loitsurunojen kalevalamittaa mukailevassa säkeissä näkyy jossain määrin, ettei Törmänen ole täysin sinut kyseisen runomitan kanssa, mutta muuten näitä lauseita on ilo lukea.

Kaiken kaikkiaan Karhun morsian on yksi antoisimpia lukemiani kotimaisia fantasiaromaaneja. Se punoo tunnistettavista, ihmisenkokoisista ongelmista ja pohjoista historiaa onnistuneesta hyödyntävän maailman ympärille tiivistunnelmaisen, jouhevasti etenevän tarinan. Muutamat melodraaman puolelle menevät juonenkäänteet saattavat olla kantona kaskessa osalle lukijoista, mutta muuten Karhun morsianta on helppo suositella. Palaisin tähän maailmaan hyvin mielelläni vielä toistamiseenkin.

Arvostelukappale: oma.

Kirja-arvostelu Kosmoskynässä: Kaksi vettä

Kirjoitin Kosmoskynän verkkolehteen arvostelun Merja Mäen kirjasta Kaksi vettä.

Lainaus:
"Takakannen sulkeutuessa Kaksi vettä jättää jälkeensä vaikutelman, ettei se ole täysin sinut arkitodellisuuden haastamisen kanssa. Spekulatiivisia piirteitä on hyödynnetty kovin varovasti eikä niitä ole kehitelty kovin pitkälle. Näihin puitteisiin rakennettu tarina on silti onnistunut, erityisesti päähenkilöiden välisen suhteen osalta. Vaikka hahmoista ei saakaan kunnon otetta, heidän kohtalonsa jaksaa kantaa koko kirjan kaaren ajan."

Lue koko arvostelu Kosmoskynästä.

Novelli: Mestari Bao ja kadonnut kuu

MESTARI BAO JA KADONNUT KUU

Kirjoittanut: Mikko Karvonen

Novellin ääniversio:

Kong Bao, keisarillinen astronomi, katseli taivasta kauhistuneena. Kuu, jonka olisi pitänyt olla täysi ja korkealla taivaalla, oli kadoksissa jo kolmatta yötä. Keisari oli käskenyt hänet valtaistuimensa eteen.

"Kunnianarvoisa Kong Bao. Selittäkää, mitä minun kuulleni on tapahtunut", keisari vaati. "En ole nähnyt sitä isäni Taivaan sylissä kolmeen yöhön."

"Tämä kurja on pahoillaan, mutta en osaa selittää tätä", Kong Bao sanoi ja kumarsi kolmasti.

"Tämä ei käy laatuun!" keisari sanoi. "Kuu on kaiken vaurautemme lähde! Ilman sitä emme tiedä, milloin tehdä säädetyt uhraukset. Ilman sitä sotilaamme eivät näe lentää öisin. Ilman sitä tähtilaivamme eivät löydä taivaankannelle."

Rituaalien ministeri huokaili kauhuissaan ja puristi kalenteriaan rintaansa vasten. Armeijan ylikomentaja pudisti synkkänä päätään. Suuri mustekala, jonka jokaista lonkeroa koristivat paksut kultavanteet ja joka johti Tähteinsyvyyksien Navigaattorien kiltaa, katseli kaikkea tuimin ilmein ja heristeli vihaisena.

"Menkää ja laskeutukaa kansan keskusteen", keisari sanoi. "Kuu on meille elintärkeä, mutta kansa ei sitä kaipaa. Selvittäkää, kuka vienyt meidän kuumme."

Kong Bao kumarsi ja lähti etsimään kuuta.

Palatsin portilta lähti kaksi tietä, toinen rannikolle ja toinen ylös vuoristoon. Kong Bao tarkasteli niitä neuvottomana. Hän ei ollut poistunut keisarillisen palatsin alueelta kahteenkymmeneen vuoteen eikä tiennyt edes kuulopuheista, mitä teiden varsilla odotti.

Hetken tuumittuaan Kong Bao laski kantamuksensa maahan ja avasi sen. Leivän, viikunoiden, luumuviinin ja tähtiluettelon seasta hän kaivoi esille geomantisen kompassinsa. Hän napsautti sen päälle ja tarkisti vartijalta päivän ja kellonajan, taivaalta auringon kulman ja tähtiluettelosta neljän keisarillisen tähden korkeuden. Hän antoi kompassin mitataan maan muodot ja kertoi sille veden virtauksen. Sitten Kong Bao kääntyi kohti etelää ja antoi digitulkitsimelle käskyn analysoida saamansa data.

Geomantinen kompassi lupasi, että vuoristossa häntä odottivat rauha ja pitkä ikä - erakon elämä. Rannikolle se kertoi vaaraa, kipua ja salaisuuksia. Kong Bao huokaisi, pakkasi tavaransa ja lähti kävelemään kohti rannikkoa.

Muutaman tunnin kuluttua hän saapui riisinviljelijöiden kylään. Sen väki ei istuttanut riisiä eikä kitkenyt ruohoja, vaan seisoi mäen laella ja katseli synkkänä penkereitään.

"Hyvät viljelijät, mikä teillä on?" Kong Bao kysyi. "Miksi ette viljele, miksi ette pui?"

"Me emme viljele, koska meillä ei ole kuuta", vastasi kylänvanhin.

"Miksi ette voi viljellä ilman kuuta?" Kong Bao kysyi.

"Riisi on kylvettävä nousevan kuun aikaan ja kitkettävä laskevan kuun aikaan. Muuten penkereillä elävät vain rikkaruohot ja syöpäläiset ja riisi kuolee pois. Nyt meillä ei ole kumpaakaan kuuta emmekä tiedä, mitä tehdä."

Kong Bao oli viisas mies. Hän kuunteli viljelijöitä tarkkaan ja ymmärsi, etteivät he olleet vieneet kuuta. Heidän elantonsa riippui sen vaelluksista, nousuista ja laskuista.

"Tiedättekö, mitä kuulle on tapahtunut?" Kong Bao kysyi, mutta viljelijät vain pudistelivat päitään.

"Siispä minun on etsittävä kuuta muualta", Kong Bao sanoi. Kun viljelijät kuulivat, että hän yritti löytää kadonneen kuun, he antoivat hänelle yhden riisin leikkaamiseen käytetyistä sirpeistä. Kong Bao kiitti ja jatkoi matkaansa rannikkoa eteenpäin.

Muutaman tunnin kuluttua hän saapui kalastajien kylään. Sen väki ei ollut merellä veneineen eikä käsitellyt saalistaan rannalla, vaan seisoi laitureilla ja katseli synkkänä merelle.

"Hyvät kalastajat, mikä teillä on?" Kong Bao kysyi. "Miksi ette kalasta, miksi ette perkaa?"

"Me emme kalasta, koska meillä ei ole kuuta", vastasi kylänvanhin.

"Miksi ette voi kalastaa ilman kuuta?" Kong Bao kysyi.

"Kuu tuo meille vuoksin ja luoteen. Nousuvesi kantaa veneemme yli riuttojen ja karikoiden. Laskuvesi jättää jälkeensä levää ja rapuja ja simpukoita. Nyt meillä ei ole kumpaakaan vettä emmekä tiedä, mitä tehdä."

Kong Bao oli viisas mies. Hän kuunteli kalastajia tarkkaan ja ymmärsi, etteivät he olleet vieneet kuuta. Heidän elantonsa riippui sen voimasta, vuoksesta ja luoteesta.

"Tiedättekö, mitä kuulle on tapahtunut?" Kong Bao kysyi, mutta kalastajat vain pudistelivat päitään.

"Siispä minun on etsittävä kuuta muualta", Kong Bao sanoi. Kun kalastajat kuulivat, että hän yritti löytää kadonneen kuun, he antoivat hänelle yhden suurten kalojen käsittelemiseen käytetyistä kekseistä. Kong Bao kiitti ja jatkoi matkaansa rannikkoa eteenpäin.

Muutaman tunnin kuluttua hän saapui runoilijoiden kylään. Sen väki ei puhunut koreasti eikä soittanut kauniisti, vaan katseli synkkänä mutaista tietä ja lauloi yhteen ääneen alakuloista laulua kuunvalon kaipuusta.

"Hyvä runoilijat, mikä teillä on?" Kong Bao kysyi. "Miksi ette runoile, miksi ette juo luumuviiniä?"

"Me emme runoile, koska meillä ei ole kuuta", vastasi kylänvanhin.

"Miksi ette voi runoilla ilman kuuta?" Kong Bao kysyi.

"Kuu tuo meille öisen valon ja saa luumuviinin laulamaan sydämissämme. Yön noustessa me kirjoitamme ihanasta rakkaudesta ja yön laskiessa haikeasta kaipuusta. Nyt meillä on vain pimeä yö emmekä tiedä, mitä tehdä. Sydämemme makaavat raskaina ja kynämme kuivina eikä kansamme osaa enää rakastaa."

Kong Bao oli viisas mies. Hän kuunteli runoilijoita tarkkaan ja ymmärsi, etteivät he olleet vieneet kuuta. Heidän elantonsa riippui sen lumosta, ihmisten kyvystä rakastaa.

"Tiedättekö, mitä kuulle on tapahtunut?" Kong Bao kysyi. Hän oli jo lannistunut eikä odottanut saavansa vastausta. Hän tähysi kohti vuoristoa ja pohti, millaista erakon elämä olisi.

Mutta runoilijoista nuorin nousi seisomaan ja sanoi: "Minä tiedän! Neljä yötä sitten istuin läntisillä kukkuloilla ennen auringonnousua, join viiniä ja kumarsin aamutähteä, kun näin kahden tähdenlennon singahtavan kuun molemmin puolin. Niiden häntiin oli kiinnitetty vihreänä leiskuva verkko, joka kiertyi kuun ympärille ja kiskoi sen taivaanrannan alapuolelle. Sen jälkeen en ole rakasta kuutamme nähnyt."

Kong Bao oli viisas mies eikä hänen tarvinnut kuulla kertomusta kahdesti ymmärtääkseen sen. Hän kumarsi runoilijalle ja sanoi: "Minun elinikäni, poikieni ja pojanpoikieni elinikä eivät yhdessäkään riitä mittaamaan tätä palvelusta. Sillä tiedän vain yhden, joka saattaa komentaa tähdenlentoja."

Seuraavana iltana Kong Bao saapui takaisin keisarilliseen palatsiin. Hän ei mennyt astronomin torniinsa eikä keisarin valtaistuimen eteen, vaan satamaan, josta tähtialukset lähtivät salaperäisille matkoilleen. Sieltä hän etsi Tähteinsyvyyksien Navigaattorien killan johtajan, joka oli suuri mustekala, jonka jokaista lonkeroa koristivat paksut kultavanteet.

"Sinä olet ryövännyt kuun", Kong Bao sanoi killan johtajalle. "Tähdenlennoilla sinä olet sen kaapannut ja piilottanut. Vapauta kuu heti!"

"Minä en ole ryövännyt mitään! Kuu on minun. Minun omani, minun rakkaani!" killan johtaja sanoi. Sen lonkerot kääriytyivät nurkassa olevan tummansinisen lippaan ympärille ja Kong Bao ymmärsi, että kuu oli piilossa lippaassa.

"Ilman kuuta koko keisarikuntamme lakastuu!" Kong Bao sanoi. Arkku liikahti ja vapisi hänen sanojensa jälkeen. "Sinun täytyy vapauttaa se!"

"Teidän halpamaiset silmänne eivät enää koskaan turmele sen kauneutta", killan johtaja sanoi.

Mustekala kohottautui istuimeltaan ja levitti lonkeronsa. Se oli valtava. Sen pää hipoi kattoa ja jokainen lonkero oli Kong Baon kahden reiden paksuinen. Se siirtyi arkun ja Kong Baon väliin ja viuhtoi raivoissaan.

Kong Bao perääntyi huoneen ovelle. Hän oli heiveröinen mies eikä hänestä ollut kukistamaan valtavia kosmisia mustekaloja. Hän halusi jättää asian sikseen ja palata torniinsa. Mutta hän muisti viljelijät, muisti kalastajat ja muisti runoilijat ja tiesi, että hänen oli ainakin yritettävä vapauttaa kuu. Hän pelkäsi Tähteinsyvyyksien Navigaattorien killan johtajaa, mutta ei voinut perääntyä.

"Kuu ei ole sinun. Kuu ei ole edes keisarin", Kong Bao sanoi ja toivoi, ettei keisari koskaan saisi selville, mitä hän oli sanonut. Hän nosti viljelijöiltä saamansa sirpin. "Kuu kuuluu koko maailmalle. Ilman sitä meidän riisimme ei kasva."

Kong Bao hyökkäsi eteenpäin sirppiä heiluttaen. Mustekala ärähti ja huitaisi lonkeroillaan. Ne iskeytyivät Kong Baoon, rikkoivat hänen vasemman jalkansa ja löivät sirpin terän poikki.

Kong Bao kaatui lattialle. Tuskissaan hän nosti katseensa ja näki arkun liikahtavan ja tiesi, ettei voinut luovuttaa. Hän kompuroi ylös oikean jalkansa varaan ja nosti kalastajilta saamansa keksin.

"Kuu kuuluu koko maailmalle. Ilman sitä kalastajamme jäävät ilman saalista", hän sanoi ja survaisi keksillään.

Mustekala ärähti ja sivalsi lonkeroillaan. Ne iskeytyivät Kong Baoon, rikkoivat hänen oikean jalkansa ja löivän keksin varren poikki.

Kong Bao kaatui lattialle. Tuskissaan hän nosti katseensa ja näki kalpean valon paistavan arkun nurkista ja tiesi, ettei voinut luovuttaa. Mutta hänen jalkansa eivät kantaneet häntä eikä hänellä ollut enää aseita.

"Kuu kuuluu koko maailmalle. Ilman sitä kansamme ei rakastu", hän kuiskasi. Sitten hän kierähti selälleen ja alkoi laulaa kuun kaipuusta kertovaa laulua, jonka oli kuullut runoilijoiden kylässä.

Silloin arkku putosi ensin kyljelleen ja paiskautui sitten auki. Kuu astui ulos sen vankeudesta. Niin hirmuinen oli sen raivo, että se hehkui täytenä ja verenpunaisena, kauheampana kuin mikään, mitä Kong Bao oli ennen nähnyt tai tulisi myöhemmin näkemään. Kuu tarttui Navigaattorien killan johtajaan ja repi yhdellä liikkeellä sen tuhansiksi riekaleiksi. Jäljelle jäivät vain paksut kultavanteet, joka kolahtivat vääntyneinä ja rutistuneina kiviselle lattialle.

Niin palasi kuu takaisin taivaalle ja valtakunta pyöri jälleen kuin ennenkin. Viljelijät tiesivät kylvää, kalastajat pyytää ja runoilijat sepittää. Ministerit osasivat uhrata, sotilaat lentää ja tähtilaivatkin löysivät taivaankannelle. Keisarin määräyksestä tulevina vuosina juhlittiin Punaisen Kuun Yötä, jolloin niin palatsissa kuin kylissäkin kiitettiin kuuta ja sen lahjoja.

Kong Bao palasi rakkaaseen torniinsa ja, vaikka hänen jalkansa vähitellen paranivatkin, hänen ei enää koskaan tarvinnut poistua palatsista tai katsella vuorten suuntaan.

Kirja-arvostelu: Viimeinen valtakunta

Jalava teki suomalaisille fantasiaharrastajille merkittävän palveluksen, kun se alkoi julkaista Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-sarjaa suomeksi. Trilogia on yksi viime vuosien parhaista eeppisen fantasian sarjoista ja erinomainen esimerkki siitä, miten maailmanrakennus, huolellisesti suunnitellut taikajärjestelmät ja tarina parhaimmillaan tukevat toisiaan. Sarjan ensimmäinen osa Viimeinen valtakunta pohjustaa tätä kaikkea, mutta on ennen kaikkea viihdyttävä, mukaansatempaava seikkailukertomus.

Usvasyntyisen maailma on synkkä. Sitä hallitsevat tulivuorten jatkuvasti ilmoille sylkevät tuhkasateet, jotka tukahduttavat kasvit ja muuttavat kaiken harmaaksi ja tuhriutuneeksi. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtiajakautunut aatelisiin, joiden elämän täyttävät tanssiaiset ja ylellisyys, ja piestyihin, nälkiintyneisiin skaa-orjiin, joiden elämällä ei ole käytännössä mitään arvoa. Öisin maailman valtaavat usvat, joiden seassa vaeltavia hirviöitä ihmiset pelkäävät hyvästä syystä.

Tällaisessa maailmassa orvon, teini-ikäisen skaa-tytön asema on parhaimmillaankin väkivallan, epävarmuuden ja pelon määrittelemä. Tarinan päähenkilö Vin yrittää selviytyä varaskoplan apulaisena. Hänen tärkein valttikorttinsa on Onni – kyky hienovaraisesti vaikuttaa lähellä olevien ihmisten tunteisiin. Sen avulla hän on onnistunut tekemään itsestään riittävän hyödyllisen, mutta tarpeeksi huomaamattomana pysyäkseen hengissä. Tilanne alkaa muuttua, kun kopla yrittää liian kunnianhimoista huijausta ja kiinnittää vaikutusvaltaisempien tahojen huomion. Vinin pelastukseksi koituu toinen varasjoukko, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut hänen epätavallisista voimistaan ja tietävän niistä paljon enemmän kuin Vin itse.

Uutta koplaa johtaa tarinan toinen päähenkilö Kelsier – maineikas selviytyjä, joka on tiettävästi ainoa pahamaineiselta vankityöleiriltä hengissä paennut. Koettelemustensa myötä hänestä on tullut Usvasyntyinen, yliluonnollisten voimien mestari, ja hän on alkanut unelmoida mahdottomasta: valtakuntaa lähes jumalallisella mahdillaan hallitsevan Lordihallitsijan kukistamisesta. Onnistuakseen tässä hänen on löydettävä tapa kaataa hallitsijan mahtia tukevat aateliset, sotavoimien ohella järjestystä ylläpitävät velvoittajat ja epäinhmilliset Teräsinkvisiittorit, jotka tuntuvat näkevän kaiken huolimatta silmiensä lävitse isketyistä valtavista nauloista.

Näistä asetelmista lähtee liikkeelle tarina, joka lämpenee hieman hitaasti, mutta liikkeelle päästyään kietoo lukijan pauloihinsa. Pohjimmiltaan kyseessä on puhdasverinen fantasiaseikkailu, mutta Sandersonin keino- ja tunnevalikoima on laajempi kuin useimmilla fantasiakirjoittajilla. Pahan valtakunnan vastustamista höystetään kasvu- ja veijaritarinoiden koukuilla, monipuolisella hahmogallerialla, juonittelulla, romantiikalla, uskonnollisuuden tarkastelulla ja välikevennyksillä. Kelsier on hahmona hetkittäin hieman rasittava, mutta muuten tämä kaikki tarjoillaan erinomaisesti rytmitettynä ja vilpittömällä innolla, josta on vaikea olla pitämättä. Loppuhuipennuksessa odottavan juonenkäänteen jälkeen on tuskallista jäädä odottelemaan sarjan seuraavaa osaa.

Yksi Usvasyntyinen-triologian kantavista voimista on sen hienosti suunniteltu metafysiikka. Erityisesti allomantiaksi kutsuttu taikajärjestelmä on elegantti luomus. Allomantikot nielevät ja polttavat aineenvaihdunnassaan metalleja saadakseen yliluonnollisia voimia. Metallin tyyppi määrittelee, millaisia kykyjä siitä saa: tina vahvistaa käyttäjänsä aisteja, rauta antaa kyvyn vetää metallisia kohteita magneettisesti ja pronssi mahdollistaa lähistöllä olevan allomantian aistimisen. Kahdeksan perusmetallia on jaettu henkisiin ja fyysisiin, sisäisiin ja ulkoisiin, ja vetäviin ja työntäviin loogisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Fantasiakirjallisuudesta on vaikea löytää toista yhtä intuitiivista ja täsmällisesti jäsennettyä taikasysteemiä.

Useimmat allomantikot pystyvät polttamaan vain yhtä allomantian kahdeksasta perusmetallista, mutta jo se riittää tekemään heistä hyvin vaikutusvaltaisia tavallisiin ihmisiin verrattuna. Usvasyntyiset kykenevät hyödyntämään näiden kahdeksan metallin lisäksi myös kahta ylempää allomanttista metallia. Sen ansiosta he ovat erittäin mahtavia, kirjaimellisesti yli-inhimillisiin suorituksiin kykeneviä ja Viimeisen valtakunnan valtapelin kulmakiviä. Mukavana lisänä usvasyntyisten kyvyt mahdollistavat akrobaattisen koreografian hallitsemat toimintakohtaukset, joiden rinnalla useimpien supersankarileffojen mäiske on vaatimatonta puuhastelua.

Ikään kuin allomantia ei riittäisi yhden kirjasarjan tarpeisiin, Usvasyntyisen metafysiikkaan kuuluvat myös tuhkasateiden hallitseman maailman ankea luonne, öisin nousevat usvat ja niissä hiiviskelevät olennot sekä toinen, allomantian rinnalle vähitellen avautuva taikajärjestelmä. Tämä ei ole pelkkää tunnelmointia, vaan kaikki nämä elementit kytkeytyvät trilogian tarinaan tavoilla, joista Viimeisessä valtakunnassa saadaan vasta vihjeitä.

Sandersonin teksti on erittäin sujuvaa. Kuvaukset eläviä ja ytimekkäitä, tapahtumat etenevät hyvällä rytmillä ja hahmoihin saadaan eloa pienillä yksityiskohdilla. Erityisesti arvostan sitä, että toimintakohtauksia ei ole venytetty liiaksi. Päähenkilöiden lennokkaiden kykyjen ansiosta niissä on käänteitä, akrobatiaa ja fyysisyyttä, mutta sopivasti annosteltuna. Samaa ei ole aina voinut sanoa Sandersonin muista kirjoista. Käännös ei valitettavasti tee aivan täyttä oikeutta alkuperäistekstille. Vakavia ongelmia siinä ei ole, mutta muutamat oudot sanavalinnat ja englanninkielisiksi jääneet lauserakenteet pistävät armotta silmään.

Tähän mennessä lienee jo käynyt selväksi, että Viimeinen valtakunta on kerrassaan mainio fantasiakirja. Täysin varauksettomasti sitäkään ei kuitenkaan voi ylistää, sillä kirjan naiskuva on harmillisen konservatiivinen. Vin on kyvykäs, särmikäs päähenkilö, jonka vahvuutta teinityttömäiset piirteet eivät pysty nakertamaan, mutta siihen se sitten jääkin. Muuten Viimeinen valtakunta on mieshahmojen juhlaa, niin aktiivisten toimijoiden kuin yhteiskunnallisten valta-asetelmienkin suhteen. Vinin lisäksi tarinassa on käytännössä vain kaksi nimettyä naishahmoa, jotka on molemmat kuvattu jokseenkin stereotyyppisesti. Itse asiassa kirja läpäisee Bechdelin testin vain nipin napin, käytännössä yhden kohtauksen ansiosta.

Tämä on tyypillistä Sandersonille. Stormlight Archivessa, hänen toisessa suuressa fantasiasarjassa, tilanne on jonkin verran parempi, mutta muuten hänen kirjoissaan toistuu sama kaava. Sanderson kirjoittaa hyviä naishahmoja eikä epäröi tehdä heistä päähenkilöitä, mutta kirjojen asetelmat ovat silti melko miehistä voimafantasiaa. Ne ovat lajityypissään erinomaisia ja maailmanrakennukseltaan mestarillisia, mutta tietty sukupuoliroolien konservatiivisuus varmasti häiritsee osaa lukijoista.

Lisäksi on syytä mainita, että Viimeisessä valtakunnassa viitataan melko usein valtakunnassa vallitsevaan raiskauskulttuuriin. Tällä ei mässäillä, se kyseenalaistetaan vahvasti myös tarinan puitteissa eikä mukana ole ainuttakaan raiskauskohtausta, mutta teemana se nousee esille säännöllisesti. Kerronnan kannalta raiskauskulttuuri on yksinkertainen, joskin huomattavan alleviivaava keino havainnollistaa Lordihallitsijan valtakunnan epätasa-arvoisuutta ja skaa-orjien halveksivaa kohtelua. Se ei ole ainoa käytössä oleva keino, mutta selkeästi häiritsevin.

Viimeistä valtakuntaa on helppo suositella, edellä mainituin varauksin. Mukaansatempaava tarina, hyvä hahmokaarti ja taidokkaasti rakennettu maailma ovat fantasiassa vahva yhdistelmä. Lisäksi Sanderson tasapainottelee hienosti synkän maailmansa, siihen sopivien juonenkäänteiden ja kepeämmän, positiivisemman kerronnan välillä. Lennokasta fantasiaviihdettä etsiville Usvasyntyisen ensimmäinen osa on erinomainen valinta.

PS: Lopuksi täytyy vielä kiittää Jalavaa siitä, että Usvasyntyinen julkaistiin valkopohjaisen, eteeristen kuvioiden hallitseman kannen kanssa. Sandersonin kirjojen tavaramerkiksi muodostunut kansityyli on todella hieno ja huomattavasti persoonallisempi kuin kansainvälisissä painoksissa käytettävä perusfantasiataide.

Arvostelukappale: oma

Kirja-arvostelu: Käärmeiden kaupunki

Suomenkielisessä fantasiassa ei juuri ole kirjoitettu perinteisiä eeppisiä, vahvasti romantisoituja järkäleromaaneja. Katri Alatalon lähes 700-sivuiseksi eepokseksi venynyt Käärmeiden kaupunki aukookin tässä mielessä uusia uria kotimaisille fantasiakirjoittajille. Teoksena se on epätasainen kokonaisuus, jossa monet hyvät ideat ja ainekset jäävät harmillisen keskenkasvuisiksi.

Fantasiakirjallisuuden perinteitä kunnioittaen kirja alkaa prologilla, joka esittelee tärkeimmät hahmot ja teemat. Jo tässä vaiheessa yhden hahmon luonteesta ja tarinan suhteesta omiin yliluonnollisiin elementteihinsä herää kysymyksiä, jotka vain vahvistuvat myöhemmin. Tavallaan prologi onkin Käärmeiden kaupungin hätkähdyttävin osuus, jonka tapahtumat petaavat odotuksia, joita itse tarina ei täysin lunasta.

Varsinaiset tapahtumat alkavat vyöryä, kun kilpailevan kaupungin armeija hyökkää mystikkopappiensa tukemana päähenkilöiden kotikaupunkiin ja vie sen asukkaat mukanaan orjiksi. Tästä seuraa selviämiskamppailu, joka kasvaa nopeasti pakokeinon etsimiseksi ja vapaustaisteluksi. Asetelma ei ole erityisen omaperäinen, mutta siihen on helppo eläytyä ja kirjan charmantti maailma tuo siihen oman säväyksensä.

Kustantajan mainosteksti kuvaa Käärmeiden kaupunkia aavikkofantasiaksi, mikä on erittäin perusteltua. Kirjan maailma on vahvasti romantisoitu versio tuhannen ja yhden yön tarinoiden aavikkoseikkailuista, joita on höystetty fantasiaelementeillä. Tuloksena on erittäin tunnistettava, mutta silti riittävän raikkaalta tuntuva maailma, johon seikkailut, mysteerit, rakkaus ja juonittelut sopivat luontevasti. Käärmeiden kaupunki hyödyntää kaikkea tätä ihailtavan vilpittömästi. Ainoastaan muutamat seksin ripaukset tuntuvat hieman tarpeettomilta. Ne eivät juurikaan edistä tarinaa ja niihin suhtaudutaan tekstissä sen verran häveliäästi, että lukija jää lähinnä ihmettelemään, mitä niiden on tarkoitus tarjota kirjalle.

Itse tarinaa kudotaan kolmen näkökulmahenkilön ja kolmen erilaisen yliluonnollisen kyvyn voimalla. Ninette on kuninkaantytär, joka osaa puhua käärmeille ja ystävystyä näiden kanssa. Savenvalajan opissa kasvanut Arry on muodonmuuttaja ja Sulwaen opiskelee velhoksi hallitakseen perinteisempää taikuutta. Kaikki kolme hahmoa ovat selkeästi erilaisia ja kamppailevat erilaisten tilanteiden ja ongelmien parissa, joten usean näkökulmahenkilön käyttäminen on hyvin perusteltua.

Hahmoista ei kuitenkaan saada irti niin paljon kuin olisi voinut olla mahdollista. Vaikka tarinan perusasetelman on suhteellisen selkeä, hahmojen omia motiiveja ei missään vaiheessa kehitetä eikä avata riittävästi, jotta lukija voisi täysin ymmärtää heidän reaktioitaan ja ratkaisujaan. Erityisen hankalaa tämä on Arryn kohdalla, josta kehkeytyy tarinan myötä suorastaan vastenmielinen hahmo. Kun hänellä ei tunnu olevan mitään päähänpistoja kummempaa motiivia teoilleen, ne alkavat parhaimmillaankin vaikuttaa ilkeydeltä, pahimmillaan hyväksikäyttöltä.

Päähenkilöiden motiivien epämääräisyys nakertaa myös itse tarinan vetovoimaa. Käärmeiden kaupungissa on kaikki tarvittavat ainekset dramaattiseen, romanttiseen fantasiaseikkailuun, mutta kun hahmojen motiivit jäävät etäisiksi, tarinan mukaan on vaikea tempautua. Tätä ruokkii omalta osaltaan myös se, että hahmot kokevat vain harvoin mitään todellisia vastoinkäymisiä tai haasteita. Alkukahinoiden jälkeen kaikki tuntuu tapahtuvan juuri päähenkilöiden toiveiden mukaisesti, minkä vuoksi kunnon jännitettä ei pääse syntymään. Asetelma ja mysteerit ovat riittävän kiinnostavia pitämään lukijan mukanaan loppuun saakka, mutta lukukokemus jää valitettavan ulkokohtaiseksi.

Myös kolmen päähenkilön tarjoama mahdollisuus tarkastella kirjan maailmaa useammasta eri näkökulmasta jää osin hyödyntämättä. Vaikka hahmot ovat hyvin erilaisia ja erilaisissa asemissa, he pyörivät lopulta niin samoissa ympyröissä, että kokonaisuudesta paljastuu vain pieni sirpale. Tämä on harmillista, sillä aavikkomaailma ja sen metafysiikka vaikuttivat siltä, että niihin olisi mielellään tutustunut monipuolisemminkin.

Kaikkein erikoisin piirre Käärmeiden kaupungissa on sen oudon vaikea suhde fantasiaelementteihinsä. Jokaisella päähenkilöllä on oma yliluonnollinen kykynsä, jotka vaikuttavat kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana hyvin kiinnostavilta. Tarinan edetessä ne eivät kuitenkaan kasva tai kehity, vaan muuttuvat joko taakoiksi tai epämiellyttävien mielitekojen välineiksi. Kirjan lopussa lukijaa odottaakin hämmennys. Mitä Käärmeiden kaupunki yrittää sanoa sillä, miten se käsittelee vahvasti romantisoidun maailmansa yliluonnollista puolta? Epätavallisiin kykyihin tutustuminen ja niiden kasvaminen ovat merkittävä osa monen fantasiatarinan viehätysvoimaa.

Käärmeiden kaupunki ei missään tapauksessa ole huono kirja. Sen maailmassa ja asetelmassa on edellytyksiä moneen ja tapahtumat vyöryvät hyvällä rytmillä, täyttäen lähes 700-sivuisen mittansa kohtuullisen hyvin. Monet yksittäiset kohtaukset ovat tunnelmallisia ja mieleenpainuvia ja kahteen kolmesta päähenkilöstä on helppo samaistua. Mikäli hahmojen tietty köykäisyys ei häiritse, tarjolla on mainio ja paikkaansa puolustava romanttinen seikkailukertomus.

Itselleni kirja tuntuu kuitenkin hieman hukatulta tilaisuudelta. Oivaltava maailmanrakennus ja kiinnostavat hahmot ovat minulle erittäin tärkeä osa fantasian viehätysvoimaa eikä Käärmeiden kaupunki onnistu kummassakaan erityisen hyvin. Molemmilla osa-alueilla on kiinnostavia aineksia, mutta niiden jalostaminen aidosti vangiksevaksi kokonaisuudeksi jää puolitiehen.

Arvostelukappale: kirjasto