Olen aina pitänyt kansanperinteeseen perustuvista fantasiakirjoista. Ne tapaavat vielä lukijansa maailmoihin, joissa ihmiset eivät tunne ja hallitse kaikkea, vaan kertomuksista kumpuavat olennot ja taikuus toimivat omien lainalaisuuksiensa mukaan. Parhaimmillaan tuloksena on tarinoita, joiden maanmakuinen tunnelma poikkeaa täysin sankarillisemmista fantasiamaailmoista. Katherine Ardenin esikoisromaani The Bear and the Nightingale on tästä erinomainen esimerkki.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat venäläisten kansantarinoiden maailmaan. Sen päähenkilönä on pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi varttuva Vasilisa, joka elää perheensä kanssa syrjäisessä kartanossa jossakin Moskovasta pohjoiseen. Isänsä, siskonsa, veljiensä, kasvattajansa ja äitipuolensa lisäksi Vasilisan elämää värittävät kartanon ja lähiympäristön henget ja muut olennot, jotka hän useimmista ihmisistä poiketen näkee ja joiden kanssa hän osaa myös keskustella.
Selvännäköisyys ei ole tässä maailmassa mikään siunaus tai toivottu taito, vaan se tekee Vasilisasta kyläläisten silmissä kummajaisen ja noitalapsen. Hänen yhteytensä näkymättömään maailmaan käy vuosi vuodelta yhä kiinteämmäksi samalla, kun kiihkomielinen saarnamies vetää muuta yhteisöä voimallisesti kristinuskon valtapiiriin. Tämä ristiriita tekee Vasilisasta rajankävijän kahden hyvin erilaisen maailman välillä. Kirjan kantaviksi teemoiksi nousevatkin oman kohtalonsa hallitseminen ja tasapaino ihmisten ja henkiolentojen maailman välillä.
Tarinan aikana siirrytään taidokkaasti tunnelmasta toiseen. Näkymättömien olentojen höystämästä kasvukertomuksesta kuoriutuu kirjan puolivälin tienoilla väkevä, tunnelmallinen kauhutarina, joka tuo kouriintuntuvasti esille Venäjän talven ja kansanperinteen olentojen armottomuuden. Loppua kohti tästä irtaudutaan ja siirrytään dramaattisemman huipennuksen pyörteisiin. Varsin fantastiseksi käyvä loppuratkaisu ei välttämättä ole kaikkien lukijoiden mieleen. Se olisikin voinut helposti lässäyttää koko tarinan, mutta Arden pystyy pitämään kokonaisuuden hyppysissään kaikkein hurjimmissakin käänteissä. Tähän eivät ole kaikki kansanperinnettä hyödyntäneet kirjoittajat kyenneet.
Ardenin onnistuminen perustuu siihen, että hän käsittelee lähdemateriaaliaan kunnioituksella. Hän ei yritä tehdä uskomusolennoistaan söpöjä tai länsimaisia, vaan antaa niiden olla juuri niin juroja, julmia ja vaikeasti lähestyttäviä kuin niiden kuuluukin. Samalla hän tulee peilanneeksi niiden kautta myös ihmisyyttä: vähäpuheisia, juurevia henkiolentoja kohtaan tuntee usein paljon enemmän sympatiaa kuin voimansa tunnossa olevia, kapeakatseista (ja virheellistä) totuuttaan julistavia ihmisiä.
Samalla kunnioituksella rakennetaan myös kirjan maailman historiallista puolta. Keskiaikaisen venäläisen yhteiskunnan olosuhteet, tavat, rakenteet ja uskomukset on kuvattu kaunistelematta tai romantisoimatta. Lopputuloksena on poikkeuksellisen vahva läsnäolon tuntu, jossa ihmisten valtapiirin ulkopuolelle jäävä maailma – luonto ja näkymättömät henget – näyttäytyy pelottavana ja vieraana.
Kaikki tämä rakentuu Ardenin taidokkaan tekstin varaan. Hänen kertovat lauseensa ovat selkeitä ja soljuvia, mutta hän ei epäröi käyttää polveilevampaa, koreilevampaa kieltä, kun tunnelma sitä vaatii. Erityisesti arvostan kirjan kohtausten rytmitystä: niihin saadaan rakennettua yksityiskohtia ja tunnelmapaloja, mutta missään ei viivytä liian pitkään. Tapahtumat etenevät ja rakentuvat sujuvasti, minkä ansiosta neljäänsataan sivuun on saatu mahdutettua yllättävänkin monipolvinen tarina. Tässä mielessä Ardenin tyyli muistuttaakin paljon Catherynne Valentea, joskin kielellä ja sanoilla kikkailua on vähemmän.
Vaikka Ardenin tiivis kerronta on vaikuttava saavutus, siihen liittyy kuitenkin myös tärkein kritiikin aiheeni. Vasilisan ohella kirjan aikana käytetään myös verrattain suurta määrää muita näkökulmahahmoja, joista suurinta osaa hyödynnetään vain satunnaisesti. Tämä tuntuu hieman kömpelöltä ja saa miettimään, eikö samoja asioita olisi voitu kertoa myös toisesta näkökulmasta.
Tätä vaikutelmaa vahvistaa entisestään se, että osa näistä hahmoista ja kohtauksista on tarinan kannalta jokseenkin epäoleellisia. Niillä on todennäköisesti pohjustettu samaan maailmaan sijoittuvan jatko-osan tapahtumia, mutta koska The Bear and the Nightingale näyttäytyy aivan viimeisiä sivujaan lukuun ottamatta ensisijaisesti itsenäisenä romaanina, ne tuntuvat tässä yhteydessä perustelemattomilta. Kovin merkittävästi tämä ei kirjan ansioita kuitenkaan rampauta.
The Bear and the Nightingale on vaikuttava esikoisteos. Se rakentaa venäläisen kulttuurin ja kansanperinteen pohjalta tunnelmallisen, maan- ja verenmakuisen maailman, jossa näkymätön maailma elää luontevasti ihmisten asumusten ja kaupunkien rinnalla. Vasilisa on onnistunut, sopivalla tavalla ristiriitainen päähenkilö, jonka tarina kerrotaan hienosti hiottujen, tiivistunnelmaisten kohtausten kautta. Katherine Ardenin seuraava romaani lienee pakkohankinta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste englanninkielinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste englanninkielinen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 22. huhtikuuta 2018
sunnuntai 1. huhtikuuta 2018
Hugo 2018 -ehdokkaat julkistettu
Tämän vuoden Hugo-ehdokkaat on julkistettu. Koko pitkä lista on nähtävissä täällä.
Romaaniehdokkaista silmiinpistävin on N. K. Jemisinin The Stone Sky. Hänen Broken Earth -sarjansa kaksi ensimmäistä osaa The Fifth Season ja The Obelisk Gate voittivat parhaan romaanin kategorian vuosina 2016 ja 2017, joten Jemisinillä on nyt mahdollisuus ainutlaatuiseen hattutemppuun. Mitään vastaavaa ei Hugo-palkintojen historiassa ole aiemmin nähty. The Stone Sky on yhä lukupinossani, joten en ota toistaiseksi kantaa sen mahdollisuuksiin, mutta sarja on joka tapauksessa tutustumisen arvoinen. Etenkin The Fifth Season on kaikessa armottomuudessaan mestarillinen dystopiaromaani.
Pienoisromaani-kategorian ehdokkaista olen ehtinyt kirjoittaa kahdesta. Nnedi Okaraforin Binti: Homen nostin esille viime vuosien kiinnostavimpia naisscifistejä käsitellessäni ja Martha Wellsin All Systems Redin esimerkkinä antoisista pienoisromaaneista.
Uncanny Magazine on jälleen näkyvästi esillä novellien, pitkien novellien ja parhaiden toimittajien -kategorioissa. Muutamassa vuodessa erittäin laadukkaaksi ja arvostetuksi julkaisukanavaksi muodostunut e-lehti ja sen podcast ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia fantasian, science fictionin ja kumman harrastajille.
Romaaniehdokkaista silmiinpistävin on N. K. Jemisinin The Stone Sky. Hänen Broken Earth -sarjansa kaksi ensimmäistä osaa The Fifth Season ja The Obelisk Gate voittivat parhaan romaanin kategorian vuosina 2016 ja 2017, joten Jemisinillä on nyt mahdollisuus ainutlaatuiseen hattutemppuun. Mitään vastaavaa ei Hugo-palkintojen historiassa ole aiemmin nähty. The Stone Sky on yhä lukupinossani, joten en ota toistaiseksi kantaa sen mahdollisuuksiin, mutta sarja on joka tapauksessa tutustumisen arvoinen. Etenkin The Fifth Season on kaikessa armottomuudessaan mestarillinen dystopiaromaani.
Pienoisromaani-kategorian ehdokkaista olen ehtinyt kirjoittaa kahdesta. Nnedi Okaraforin Binti: Homen nostin esille viime vuosien kiinnostavimpia naisscifistejä käsitellessäni ja Martha Wellsin All Systems Redin esimerkkinä antoisista pienoisromaaneista.
Uncanny Magazine on jälleen näkyvästi esillä novellien, pitkien novellien ja parhaiden toimittajien -kategorioissa. Muutamassa vuodessa erittäin laadukkaaksi ja arvostetuksi julkaisukanavaksi muodostunut e-lehti ja sen podcast ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia fantasian, science fictionin ja kumman harrastajille.
maanantai 26. helmikuuta 2018
Kirja-arvostelu: The Long Way to a Small, Angry Planet
Kun saman kirjan lukee kahdesti vuoden sisällä, paljon on osunut kohdalleen. Becky Chambersin esikoisromaani The Long Way to a Small, Angry Planet rakentuu onnistuneen hahmokaartin ja kiehtovan maailman varaan. Sen ratkaiseva koukku on kuitenkin tuore, poikkeuksellinen tunnelma. Harva kirja on yhtä sympaattinen, viisas, samaistuttava, liikuttava ja lämminhenkinen.
Pohjimmiltaan kyseessä on löydetty perhe -tyyppinen tarina. Sen alussa Rosemary-niminen nuori nainen saapuu Wayfarer-avaruusalukselle. Kyseessä on vaatimaton, mutta tärkeää työtä tekevä pieni alus, joka puhkoo reikiä avaruuteen ja rakentaa siten pysyviä madonreikäväyliä tähtienvälistä matkailua varten. Rosemary on värvätty alukselle huolehtimaan paperitöistä ja kirjanpidosta, mutta heti ensimmäisillä sivuilla käy ilmi, että hän on hakenut paikkaa paetakseen omaa menneisyyttään.
Alusta asuttaa kirjava miehistö: vakaa ja hyväntahtoinen kapteeni Ashby, liskomaista aandrisk-kansaa edustava pilotti Sissix, teknikot Kizzy ja Jenks, aluksen polttoaineena käytettäviä levätankkeja hoitava juro ja sosiaalisesti kömpelö Corbin, kuusiraajainen grum Dr Chef, joka toimii nimensä mukaisesti sekä kokkina että lääkärinä, aluksen toiminnoista vastaava tekoäly Lovelace, ja navigaattori Ohan, joka pystyy mielessään lymyävän viruksen ansiosta hahmottamaan aikaa ja moniulotteista avaruutta lähes intuitiivisesti.
Kirjan tapahtumat seuraavat Wayfarerin lähes standardivuoden mittaista työkeikkaa kohti galaksin keskustaa. Itse päämäärä ei ole juonen kannalta erityisen oleellinen, vaan keskiössä ovat matkan aikana kohdattavat paikan ja henkilöt, vaaratilanteet ja kommellukset. Kohtaamisten myötä hahmojen taustat alkavat vähitellen avautua, heidän keskinäiset suhteensa kehittyvät ja muutama salaisuuskin paljastuu.
Spekulatiivisen fiktion valtavirrasta poiketen Wayfarerin miehistön salaisuudet eivät ole synkkiä tekoja tai aikomuksia, vaan erilaisia ja erikokoisia henkilökohtaisia tragedioita. Useimmiten kyse on hahmojen oman identiteetin, toiveiden tai elämäntavan, ja ympäröivän yhteiskunnan odotusten välisestä ristiriidasta. Miehistön salaisuuksien lisäksi samoja teemoja käsitellään myös matkan aikana kohdattavien henkilöiden kautta. Monet tilanteista ovat niin perustavanlaatuisia, ettei niiden käsittelemisessä ole kyse ongelmien ratkaisemisesta, vaan hyväksynnän ja tuen saamisesta.
Tämä onkin yksi tärkeimpiä syitä, miksi The Long Way to a Small, Angry Planet on niin hurmaava kirja. Suurta osaa sen hahmoista yhdistää ulkopuolisuus – he ovat menettäneet tai eivät koskaan löytäneetkään omaa paikkaansa maailmasta. Heillä jokaisella on omat arpensa, epävarmuutensa ja vahvuutensa. Wayrarerin matkan aikana heistä muotoutuu uudenlainen perhe, joka tunnistaa ja hyväksyy toistensa tarpeet, heikkoudet ja salaisuudet.
Chambers käsittelee hahmojensa kautta hyvin laajaa kirjoa erilaisia aiheita. Hän puhuu läheisyydestä, perheestä, lapsista ja lasten kasvatuksesta, kosketuksesta, seksuaalisuudesta ja tunteiden peittämisestä ja esittämisestä. Siitä, kuinka ympäristö ja virtuaalisuus vaikuttavat mahdollisuuteen omaksua itselleen sopivia identiteettejä. Kasvamisesta ja siitä, kuinka eri vaiheissa elämää kohtaa ja tarvitsee erilaisia kontakteja. Sodasta ja väkivallan seurauksista, niin fyysisistä kuin henkisistäkin.
Chambersin lähestymistapa on humaani ja lempeän haastava. Hän ei saarnaa tai esitä totuuksia siitä, miten asioiden tulisi olla. Sen sijaan hän käyttää scifi-ympäristöä havainnollistaakseen sitä, miten oudoilta meidän tapamme ja oletuksemme voivat vaikuttaa, mikäli niitä katsotaan toisenlaisesta näkökulmasta. Chambers ei aina kohtele hahmojaan hellästi, mutta aina myötätuntoisesti ja anteeksiantavasti. The Long Way to a Small, Angry Planet onkin tunnelmaltaan poikkeuksellisen lohdullinen teos.
Kaikki tämä heijastuu myös kirjan maailmankaikkeudessa. Siitä ei edes yritetä antaa kaikenkattavaa, objektiivista kuvaa, vaan se näyttäytyy lukijalle hahmojen ja kohdattujen paikkojen muodostamina fragmentteina. Niitä yhteensitova voima ei ole yhtenäinen maailmanselitys, vaan omapintaisuus. Tämä maailmankaikkeus on ennen muuta kokoelma erilaisia tapoja ajatella, kokea ja elää. Vastaavasti ihmiset eivät ole oletusarvo tai valtarotu, vaan pelkkä sivuhuomio galaksin historiassa ja valtapolitiikassa. Näin muukalaisrodut tarjoavat mahdollisuuden heijastella ihmislajin outoja neurooseja ja pakkomielteitä. Heidän elämäntavoistaan, näkemyksistään ja historiastaan tulee konkreettisia esimerkkejä siitä, miten elämän perustavanlaatuiset tekijät voisi kokea ja järjestää myös toisin.
Lopputuloksena on niin vahva ja raikas kokonaisuus, että tätä kirjaa tekisi mieli suositella varauksetta kaikille. Sen suurin kompastuskivi on kuitenkin helppo nimetä. Mikäli kaipaa tarinoiltaan toimintaa, mysteerejä tai maailmantuhoa uhmaavia sankaritekoja, The Long Way to a Small, Angry Planet jättää todennäköisesti kylmäksi. Se keskittyy hahmoihinsa, näiden väliseen dynamiikkaan ja kasvukipuihin. Maailmankaikkeus on suuri ja omien lakiensa mukaan toimivia, ei muutettava tai pelastettava. Mikäli tällainen lähestymistapa ei puhuttele, tarina tuntuu todennäköisesti siltä, ettei siinä tapahdu mitään.
Muuten The Long Way to a Small, Angry Planetia on helppo suositella ja suorastaan tyrkyttää. Se on taitavasti kirjoitettu, hienosti rytmitetty ja harvinaisen liikuttava ja lämminhenkinen kirja. Harva tieteis- tai fantasiaseikkailu on tällaista hyvän mielen kirjallisuutta.
Pohjimmiltaan kyseessä on löydetty perhe -tyyppinen tarina. Sen alussa Rosemary-niminen nuori nainen saapuu Wayfarer-avaruusalukselle. Kyseessä on vaatimaton, mutta tärkeää työtä tekevä pieni alus, joka puhkoo reikiä avaruuteen ja rakentaa siten pysyviä madonreikäväyliä tähtienvälistä matkailua varten. Rosemary on värvätty alukselle huolehtimaan paperitöistä ja kirjanpidosta, mutta heti ensimmäisillä sivuilla käy ilmi, että hän on hakenut paikkaa paetakseen omaa menneisyyttään.
Alusta asuttaa kirjava miehistö: vakaa ja hyväntahtoinen kapteeni Ashby, liskomaista aandrisk-kansaa edustava pilotti Sissix, teknikot Kizzy ja Jenks, aluksen polttoaineena käytettäviä levätankkeja hoitava juro ja sosiaalisesti kömpelö Corbin, kuusiraajainen grum Dr Chef, joka toimii nimensä mukaisesti sekä kokkina että lääkärinä, aluksen toiminnoista vastaava tekoäly Lovelace, ja navigaattori Ohan, joka pystyy mielessään lymyävän viruksen ansiosta hahmottamaan aikaa ja moniulotteista avaruutta lähes intuitiivisesti.
Kirjan tapahtumat seuraavat Wayfarerin lähes standardivuoden mittaista työkeikkaa kohti galaksin keskustaa. Itse päämäärä ei ole juonen kannalta erityisen oleellinen, vaan keskiössä ovat matkan aikana kohdattavat paikan ja henkilöt, vaaratilanteet ja kommellukset. Kohtaamisten myötä hahmojen taustat alkavat vähitellen avautua, heidän keskinäiset suhteensa kehittyvät ja muutama salaisuuskin paljastuu.
Spekulatiivisen fiktion valtavirrasta poiketen Wayfarerin miehistön salaisuudet eivät ole synkkiä tekoja tai aikomuksia, vaan erilaisia ja erikokoisia henkilökohtaisia tragedioita. Useimmiten kyse on hahmojen oman identiteetin, toiveiden tai elämäntavan, ja ympäröivän yhteiskunnan odotusten välisestä ristiriidasta. Miehistön salaisuuksien lisäksi samoja teemoja käsitellään myös matkan aikana kohdattavien henkilöiden kautta. Monet tilanteista ovat niin perustavanlaatuisia, ettei niiden käsittelemisessä ole kyse ongelmien ratkaisemisesta, vaan hyväksynnän ja tuen saamisesta.
Tämä onkin yksi tärkeimpiä syitä, miksi The Long Way to a Small, Angry Planet on niin hurmaava kirja. Suurta osaa sen hahmoista yhdistää ulkopuolisuus – he ovat menettäneet tai eivät koskaan löytäneetkään omaa paikkaansa maailmasta. Heillä jokaisella on omat arpensa, epävarmuutensa ja vahvuutensa. Wayrarerin matkan aikana heistä muotoutuu uudenlainen perhe, joka tunnistaa ja hyväksyy toistensa tarpeet, heikkoudet ja salaisuudet.
Chambers käsittelee hahmojensa kautta hyvin laajaa kirjoa erilaisia aiheita. Hän puhuu läheisyydestä, perheestä, lapsista ja lasten kasvatuksesta, kosketuksesta, seksuaalisuudesta ja tunteiden peittämisestä ja esittämisestä. Siitä, kuinka ympäristö ja virtuaalisuus vaikuttavat mahdollisuuteen omaksua itselleen sopivia identiteettejä. Kasvamisesta ja siitä, kuinka eri vaiheissa elämää kohtaa ja tarvitsee erilaisia kontakteja. Sodasta ja väkivallan seurauksista, niin fyysisistä kuin henkisistäkin.
Chambersin lähestymistapa on humaani ja lempeän haastava. Hän ei saarnaa tai esitä totuuksia siitä, miten asioiden tulisi olla. Sen sijaan hän käyttää scifi-ympäristöä havainnollistaakseen sitä, miten oudoilta meidän tapamme ja oletuksemme voivat vaikuttaa, mikäli niitä katsotaan toisenlaisesta näkökulmasta. Chambers ei aina kohtele hahmojaan hellästi, mutta aina myötätuntoisesti ja anteeksiantavasti. The Long Way to a Small, Angry Planet onkin tunnelmaltaan poikkeuksellisen lohdullinen teos.
Kaikki tämä heijastuu myös kirjan maailmankaikkeudessa. Siitä ei edes yritetä antaa kaikenkattavaa, objektiivista kuvaa, vaan se näyttäytyy lukijalle hahmojen ja kohdattujen paikkojen muodostamina fragmentteina. Niitä yhteensitova voima ei ole yhtenäinen maailmanselitys, vaan omapintaisuus. Tämä maailmankaikkeus on ennen muuta kokoelma erilaisia tapoja ajatella, kokea ja elää. Vastaavasti ihmiset eivät ole oletusarvo tai valtarotu, vaan pelkkä sivuhuomio galaksin historiassa ja valtapolitiikassa. Näin muukalaisrodut tarjoavat mahdollisuuden heijastella ihmislajin outoja neurooseja ja pakkomielteitä. Heidän elämäntavoistaan, näkemyksistään ja historiastaan tulee konkreettisia esimerkkejä siitä, miten elämän perustavanlaatuiset tekijät voisi kokea ja järjestää myös toisin.
Lopputuloksena on niin vahva ja raikas kokonaisuus, että tätä kirjaa tekisi mieli suositella varauksetta kaikille. Sen suurin kompastuskivi on kuitenkin helppo nimetä. Mikäli kaipaa tarinoiltaan toimintaa, mysteerejä tai maailmantuhoa uhmaavia sankaritekoja, The Long Way to a Small, Angry Planet jättää todennäköisesti kylmäksi. Se keskittyy hahmoihinsa, näiden väliseen dynamiikkaan ja kasvukipuihin. Maailmankaikkeus on suuri ja omien lakiensa mukaan toimivia, ei muutettava tai pelastettava. Mikäli tällainen lähestymistapa ei puhuttele, tarina tuntuu todennäköisesti siltä, ettei siinä tapahdu mitään.
Muuten The Long Way to a Small, Angry Planetia on helppo suositella ja suorastaan tyrkyttää. Se on taitavasti kirjoitettu, hienosti rytmitetty ja harvinaisen liikuttava ja lämminhenkinen kirja. Harva tieteis- tai fantasiaseikkailu on tällaista hyvän mielen kirjallisuutta.
lauantai 30. joulukuuta 2017
Ajatuksia The Expanse -sarjasta
The Expanse on ollut yksi viime vuosien kehutuimpia scifi-kirjasarjoja. Uusia osia on ilmestynyt tasaisesti kerran vuodessa ja Syfyn ilmeisen onnistunut tv-sovitus (joka on itseltäni vielä tyystin näkemättä) on tuonut tullessaan uusia faneja. Sain juuri luettua sarjan neljännen osan Cibola Burnin loppuun ja ajattelin, että yksittäisen kirja-arvostelun sijaan tässä olisi hyvä tilaisuus tiivistää ajatuksiani koko saagasta tähän mennessä.
Viimeistään tässä vaiheessa alkaa näyttää siltä, että kaikkien The Expanse -kirjojen perusasetelma ja -rakenne ovat samanlaisia. Tapahtumat sysää liikkeelle muukalaisteknologian uusi ilmenemismuoto, jota ihmiset yrittävät joko ymmärtää tai hallita. Pyrkimykset kasvavat nopeasti valta- tai omaisuuskamppailuksi, josta muodostuu kunkin kirjan ydinkonflikti. Sen rinnalla kulkevat yksittäisten hahmojen tarinakaaret, jotka avaavat muukalaisteknologian ja ihmisten ahneuden vaikutuksia inhimillisemmällä tasolla. Lopulta teknologiaan liittyvä mysteeri selviää ja samalla The Expansen maailmankaikkeudesta paljastuu jotakin uutta, joka pohjustaa jälleen seuraavan kirjan asetelmia.
Kaavamainen rakenne voi kuulostaa pahalta, mutta kuten Harry Potteritkin osoittavat, oikein käytettynä se voi olla hyvin toimiva kerrontakeino. Myös The Expanse onnistuu tässä varsin hyvin. Toistuvuutta hyödynnetään niin korkealla ylätasolla, ettei se lukitse kirjojen hahmoja tai juonikuvioita kerta toisensa jälkeen samoille poluille. Samalla se tuo lukijalle luottamusta siihen, että tarina on koukeroistaan huolimatta etenevässä johonkin. Kun tähän yhdistetään siisti, sujuva teksti, jouhevasti rakennetut kohtaukset ja uskottava dialogi, on helppo ymmärtää, miksi sarjan kirjat ovat vetävää, mukaansa tempaavaa luettavaa.
The Expansen viihdyttävyyteen on toinenkin syy. Vaikka sarjassa käsitelläänkin yksittäisten hahmojen kautta mm. ulkopuolisuutta, uskontoa ja perhe-elämää, sen perusestetiikka on lainattu suoraan Hollywoodin toimintarämistelyistä. Ongelmien ja ongelmanratkaisun ytimessä ovat teknologia, isot pyssyt ja avaruusalukset ja miehisyyden esittämiseen keskittyvä äijäily. Hahmot kyräilevät, hyväilevät aseitaan ja lisäävät jännitteitä repliikeillä, joiden tarkoituksena on osoittaa vastapuolelle, että tämän vastaavilla uhkauksilla ei ollut mitään vaikutusta. Kirjojen loppupuolella pullistelu tapaa paisua toimintakohtauksiksi, jotka ovat hyvin kirjoitettuja, mutta paikoin tuskastuttavan pitkiä.
Sarja asettuu siis osaksi viihdeteollisuuden teknologia- ja väkivaltavetoista jatkumoa. Tämä tekee siitä helposti lähestyttävän, mutta on samalla myös kirjasarjan merkittävin potentiaalinen kompastuskivi: mikäli tällainen kuvasto ei viehätä, kirjatkin voivat jäädä hyvin etäisiksi. Toisaalta The Expanse on toiminta-scifiksi epätavallisen älykästä. Sen teknologiset ja sosiaaliset ratkaisut ovat hyvin perusteltuja eikä se ole sokea sotimisen ja valtataistelujen inhimillisille seurauksille. Hetkittäin sarja myös uskaltautuu kritisoimaan omaa kuvastoaan, vaikkei se koskaan äidykään erityisen kantaaottavaksi. Kaikki tämä tasapainottaa väkivaltakohtauksia siinä määrin, että myös vähemmän sotaista scifiä etsivät voivat huomata pitävänsä kirjoista. Omalla kohdallani on käynyt juuri näin.
Erityisesti minua viehättää The Expansen maailma. Ihmiskunnan tulevaisuus on kartoitettu yksityiskohtaisesti ja poikkeuksellisen uskottavasti. Avaruusteknologia on mahdollistanut oman aurinkokuntamme sisällä kulkemiseen ja Marsin, asteroidivyöhykkeen ja tiettyjen kuiden asuttamiseen. Tämä on tehty fysiikan lait, ihmiskehon rajoitukset ja kunkin taivaankappaleen olosuhteet huomioon ottaen, avaruuden valtavia etäisyyksiä unohtamatta. Runsaat yksityiskohdat teknisistä, lääketieteellisistä ja sosiaalisista sopeutumiskeinoista havainnollistavat tätä hienosti ja luovat kirjoihin epätavallisen vahvan läsnäolon tunnun. Avaruusmatkailua on harvoin esitetty näin uskottavasti.
Muukalaisteknologian osalta maailma on rakennettu yhtä huolellisesti. Sitä ei lähdetä selittämään auki, vaan sen luonne ja mahdollisuudet avautuvat askel kerrallaan suuren tarinakaaren edetessä. Tästä muodostuukin yksi kirjasarjan tärkeimmistä koukuista. Sattumanvaraiselta vaikuttava teknologia alkaa vähitellen käydä järkeen ja samalla sen luojat muuttuvat yhä kiinnostavammiksi. Loogisuus ja ymmärrettävyys eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjoittajat olisivat joutuneet tinkimään teknologian vieraudesta. The Expansessa ihmiskunta on suurten, käsittämättömien asioiden äärellä eikä vastauksia saada helposti tai nopeasti. Arvostan tätä suuresti.
Aivan samaa ei valitettavasti voi sanoa sarjan hahmokaartista eikä varsinkaan sen päähenkilöistä. Heillä ei ole oikeastaan minkäänlaista persoonallisuutta, vaan heidän tärkein määrittävä piirteensä on se, että he ovat erittäin kykeneviä omalla alallaan. Nelikon tavat reagoida tapahtumiin vaihtelevat hieman, mutta pohjimmiltaan he kaikki ovat viileitä, etäisiä ja taidoiltaan poikkeuksellisia henkilöitä. Rocinanten miehistön jäsenet ei vielä neljän kirjan jälkeenkään tunnu erityisen eläviltä hahmoilta, vaan pikemminkin kerronnan välineiltä. He ovat kirjoittajien ikkuna maailmaan ja sen tapahtumiin, eivät vahvoja tai kehittyviä henkilöitä.
Tämä on hieman kummallista, sillä muuten kirjoissa on useita onnistuneita, mielenkiintoisesti kirjoitettuja hahmoja, jotka ovat taustoiltaan ja rooleiltaan kiitettävän monipuolisia. Heidän osuuksiaan on kiinnostavaa lukea ja näkökulman vaihtumisen huomaa selvästi. Neljän kirjan jälkeen alkaa tosin pistää silmään se, että käytännössä kaikki hahmot ovat sotilaita, poliitikkoja, insinöörejä tai tieteilijöitä. Humanistisemmasta näkökulmasta maailmaa tarkastelevia merkittäviä hahmoja on ollut toistaiseksi yksi. Mikäli tämä jatkuu sarjan edetessä, hahmokaarti voi alkaa tuntua hieman yksipuoliselta.
Pitkien kirjasarjojen kohdalla joutuu jokaisen osan jälkeen miettimään, vieläkö kiinnostus riittää seuraavaan osaan tarttumiseen. Vaikka Cibola Burn oli sarjan toistaiseksi lattein osa, omalla kohdallani vastaus on The Expansen suhteen yhä selkeästi myönteinen. Olen utelias näkemään, mitä kaikkea tämä maailma pitää vielä sisällään. Mikäli sarja alkaa keskittyä entistä enemmän ihmisten keskinäisiin välienselvittelyihin maailmanrakennuksen ja siihen liittyvien arvoitusten sijaan, mielipiteeni voi muuttua. Viidenteen osaan tartun kuitenkin epäröimättä (kunhan lukupinoni on hieman madaltunut).
The Expanse -kirjat tuskin tulevat nousemaan tieteiskirjallisuuden klassikoiden joukkoon. Viihdyttävää ja helppolukuista avaruusscifiä etsiville niitä on kuitenkin helppo suositella. Tarinat etenevät jouhevasti, maailma on mukavan kouriintuntuva ja tasapaino suuren taustatarinan ja yksittäisten hahmojen omien juonten suhteen on kohdallaan.
Viimeistään tässä vaiheessa alkaa näyttää siltä, että kaikkien The Expanse -kirjojen perusasetelma ja -rakenne ovat samanlaisia. Tapahtumat sysää liikkeelle muukalaisteknologian uusi ilmenemismuoto, jota ihmiset yrittävät joko ymmärtää tai hallita. Pyrkimykset kasvavat nopeasti valta- tai omaisuuskamppailuksi, josta muodostuu kunkin kirjan ydinkonflikti. Sen rinnalla kulkevat yksittäisten hahmojen tarinakaaret, jotka avaavat muukalaisteknologian ja ihmisten ahneuden vaikutuksia inhimillisemmällä tasolla. Lopulta teknologiaan liittyvä mysteeri selviää ja samalla The Expansen maailmankaikkeudesta paljastuu jotakin uutta, joka pohjustaa jälleen seuraavan kirjan asetelmia.
Kaavamainen rakenne voi kuulostaa pahalta, mutta kuten Harry Potteritkin osoittavat, oikein käytettynä se voi olla hyvin toimiva kerrontakeino. Myös The Expanse onnistuu tässä varsin hyvin. Toistuvuutta hyödynnetään niin korkealla ylätasolla, ettei se lukitse kirjojen hahmoja tai juonikuvioita kerta toisensa jälkeen samoille poluille. Samalla se tuo lukijalle luottamusta siihen, että tarina on koukeroistaan huolimatta etenevässä johonkin. Kun tähän yhdistetään siisti, sujuva teksti, jouhevasti rakennetut kohtaukset ja uskottava dialogi, on helppo ymmärtää, miksi sarjan kirjat ovat vetävää, mukaansa tempaavaa luettavaa.
The Expansen viihdyttävyyteen on toinenkin syy. Vaikka sarjassa käsitelläänkin yksittäisten hahmojen kautta mm. ulkopuolisuutta, uskontoa ja perhe-elämää, sen perusestetiikka on lainattu suoraan Hollywoodin toimintarämistelyistä. Ongelmien ja ongelmanratkaisun ytimessä ovat teknologia, isot pyssyt ja avaruusalukset ja miehisyyden esittämiseen keskittyvä äijäily. Hahmot kyräilevät, hyväilevät aseitaan ja lisäävät jännitteitä repliikeillä, joiden tarkoituksena on osoittaa vastapuolelle, että tämän vastaavilla uhkauksilla ei ollut mitään vaikutusta. Kirjojen loppupuolella pullistelu tapaa paisua toimintakohtauksiksi, jotka ovat hyvin kirjoitettuja, mutta paikoin tuskastuttavan pitkiä.
Sarja asettuu siis osaksi viihdeteollisuuden teknologia- ja väkivaltavetoista jatkumoa. Tämä tekee siitä helposti lähestyttävän, mutta on samalla myös kirjasarjan merkittävin potentiaalinen kompastuskivi: mikäli tällainen kuvasto ei viehätä, kirjatkin voivat jäädä hyvin etäisiksi. Toisaalta The Expanse on toiminta-scifiksi epätavallisen älykästä. Sen teknologiset ja sosiaaliset ratkaisut ovat hyvin perusteltuja eikä se ole sokea sotimisen ja valtataistelujen inhimillisille seurauksille. Hetkittäin sarja myös uskaltautuu kritisoimaan omaa kuvastoaan, vaikkei se koskaan äidykään erityisen kantaaottavaksi. Kaikki tämä tasapainottaa väkivaltakohtauksia siinä määrin, että myös vähemmän sotaista scifiä etsivät voivat huomata pitävänsä kirjoista. Omalla kohdallani on käynyt juuri näin.
Erityisesti minua viehättää The Expansen maailma. Ihmiskunnan tulevaisuus on kartoitettu yksityiskohtaisesti ja poikkeuksellisen uskottavasti. Avaruusteknologia on mahdollistanut oman aurinkokuntamme sisällä kulkemiseen ja Marsin, asteroidivyöhykkeen ja tiettyjen kuiden asuttamiseen. Tämä on tehty fysiikan lait, ihmiskehon rajoitukset ja kunkin taivaankappaleen olosuhteet huomioon ottaen, avaruuden valtavia etäisyyksiä unohtamatta. Runsaat yksityiskohdat teknisistä, lääketieteellisistä ja sosiaalisista sopeutumiskeinoista havainnollistavat tätä hienosti ja luovat kirjoihin epätavallisen vahvan läsnäolon tunnun. Avaruusmatkailua on harvoin esitetty näin uskottavasti.
Muukalaisteknologian osalta maailma on rakennettu yhtä huolellisesti. Sitä ei lähdetä selittämään auki, vaan sen luonne ja mahdollisuudet avautuvat askel kerrallaan suuren tarinakaaren edetessä. Tästä muodostuukin yksi kirjasarjan tärkeimmistä koukuista. Sattumanvaraiselta vaikuttava teknologia alkaa vähitellen käydä järkeen ja samalla sen luojat muuttuvat yhä kiinnostavammiksi. Loogisuus ja ymmärrettävyys eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjoittajat olisivat joutuneet tinkimään teknologian vieraudesta. The Expansessa ihmiskunta on suurten, käsittämättömien asioiden äärellä eikä vastauksia saada helposti tai nopeasti. Arvostan tätä suuresti.
Aivan samaa ei valitettavasti voi sanoa sarjan hahmokaartista eikä varsinkaan sen päähenkilöistä. Heillä ei ole oikeastaan minkäänlaista persoonallisuutta, vaan heidän tärkein määrittävä piirteensä on se, että he ovat erittäin kykeneviä omalla alallaan. Nelikon tavat reagoida tapahtumiin vaihtelevat hieman, mutta pohjimmiltaan he kaikki ovat viileitä, etäisiä ja taidoiltaan poikkeuksellisia henkilöitä. Rocinanten miehistön jäsenet ei vielä neljän kirjan jälkeenkään tunnu erityisen eläviltä hahmoilta, vaan pikemminkin kerronnan välineiltä. He ovat kirjoittajien ikkuna maailmaan ja sen tapahtumiin, eivät vahvoja tai kehittyviä henkilöitä.
Tämä on hieman kummallista, sillä muuten kirjoissa on useita onnistuneita, mielenkiintoisesti kirjoitettuja hahmoja, jotka ovat taustoiltaan ja rooleiltaan kiitettävän monipuolisia. Heidän osuuksiaan on kiinnostavaa lukea ja näkökulman vaihtumisen huomaa selvästi. Neljän kirjan jälkeen alkaa tosin pistää silmään se, että käytännössä kaikki hahmot ovat sotilaita, poliitikkoja, insinöörejä tai tieteilijöitä. Humanistisemmasta näkökulmasta maailmaa tarkastelevia merkittäviä hahmoja on ollut toistaiseksi yksi. Mikäli tämä jatkuu sarjan edetessä, hahmokaarti voi alkaa tuntua hieman yksipuoliselta.
Pitkien kirjasarjojen kohdalla joutuu jokaisen osan jälkeen miettimään, vieläkö kiinnostus riittää seuraavaan osaan tarttumiseen. Vaikka Cibola Burn oli sarjan toistaiseksi lattein osa, omalla kohdallani vastaus on The Expansen suhteen yhä selkeästi myönteinen. Olen utelias näkemään, mitä kaikkea tämä maailma pitää vielä sisällään. Mikäli sarja alkaa keskittyä entistä enemmän ihmisten keskinäisiin välienselvittelyihin maailmanrakennuksen ja siihen liittyvien arvoitusten sijaan, mielipiteeni voi muuttua. Viidenteen osaan tartun kuitenkin epäröimättä (kunhan lukupinoni on hieman madaltunut).
The Expanse -kirjat tuskin tulevat nousemaan tieteiskirjallisuuden klassikoiden joukkoon. Viihdyttävää ja helppolukuista avaruusscifiä etsiville niitä on kuitenkin helppo suositella. Tarinat etenevät jouhevasti, maailma on mukavan kouriintuntuva ja tasapaino suuren taustatarinan ja yksittäisten hahmojen omien juonten suhteen on kohdallaan.
maanantai 25. joulukuuta 2017
Kirja-arvostelu: Prey of Gods
Kaksi homoseksuaalisuuteensa heräävä opiskelijanuorukaista. Kovassa nosteessa oleva poliitikko, joka haaveilee yhteiskunnallisen uran sijaan drag-tähteydestä. Kroonisen sairauden aiheuttamien kipujen kanssa taisteleva pop-tähti. Kynsihoitolassa rikkaita mielistelevä kostonjanoinen puolijumala. Slummien kasvatti, joka on huomattavasti kiinnostuneempi naapuruston oudosta miehestä kuin olisi soveliasta. Uusi hallusinogeeninen huume, jonka herättää käyttäjissään näkyjen lisäksi epätavallisia voimia. Tietoisuuteen heräävä tekoäly. Etelä-Afrikan suurkaupungin elämää 2060-luvulla piinaavat dig dik -antilooppien laumat.
Suurin osa science fictionista on vilpittömästi genre-kirjallisuutta. Jo ennen kirjaan tarttumista on suurin piirtein selvää, millaisia hahmoja, teemoja ja juonenkäänteitä se tulee sisältämään. Tässä ei ole mitään väärää, vaan tietty ennakoitavuus on osa lajityyppien viehätystä. Toisinaan on kuitenkin virkistävää lukea jotakin, joka ravistelee ennakko-odotuksia – ainakin joiltakin osin.
Nicky Draydenin The Prey of Godsin lähtökohdat ovat tältä osin kunnossa. Kirjan hahmogalleria on monipuolinen, värikäs ja yhtä aikaa sekä lennokas että perusinhimillisten ongelmien kanssa kipuileva. Päähenkilöitä on helppo ymmärtää ja heidän elämäntilanteisiinsa luontevaa tempautua, joten The Prey of Gods vie nopeasti mennessään.
Draydenin ennakkoluulottomuus ei rajoitu pelkästään hahmoihin, vaan hän myös käsittelee heitä mukavan anarkistisella otteella. Eri hahmojen tarinat käsittelevät hyvin erilaisia teemoja ja monet juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kokeneenkin lukijan. Teksti on tiivistä ja nopeatempoista (joskin suuresti karsastamassani preesens-muodossa) ja tapahtumat etenevät rivakasti. Lopputuloksena on myönteisen riehakas ja persoonallinen maailma, johon on ilo tutustua, vaikka sen metafysiikka jääkin lopulta aika epämääräiseksi.
Värikkäästä hahmokaartistaan huolimatta The Prey of Gods ei kuitenkaan kokonaisuutena harhaudu kovin kauas scifin genre-oletuksista. Vaikka yksittäiset juonenkäänteet pystyvätkin toistuvasti yllättämään, itse tarinakaari noudattelee hyvin tuttua supersankarimätkeen kaavaa. Tämä on lopulta The Prey of Godsin suurin puute. Sen loppuhuipennus tuntuu enemmän loppulässähdykseltä, kun alkupuolella lupaavasti kehitellyt teemat palautuvat perinteiseen asetelmaan: pahista mätetään ja itsestä etsitään voimaa viimeisten vaikeuksien kukistamiseen. Tämä on toimivaa, mutta jättää lunastamatta osan kirjan muiden ainesten asettamista odotuksista.
Tarinan vetovoimaa nakertaa omalta osaltaan myös juonen ja hahmojen irrallisuus. Päähenkilöiden motiivit ja tavoitteet eivät monessakaan kohdassa liity juonenkäänteisiin, vaan he ajelehtivat tapahtumien mukana ikään kuin tahtomattaan. Tämän seurauksena lukija ei toisaalta ole erityisen kiinnostunut kaikista tarinan vaiheista ja toisaalta jää kaipaamaan lisää lihaa osin keskeneräisiksi jääneiden teemojen ympärille. Tarinassa on monia sivuhahmoja ja yksityiskohtia, joista jää nyt hieman perustelematon jälkimaku.
Puutteistaan huolimatta The Prey of Gods on mukava lukukokemus. Siinä on riittävästi särmää, pilkettä ja persoonallisuutta, että ongelmat on valmis antamaan anteeksi. Pysyväksi kirjahyllyn asukiksi tästä ei ainakaan omalla kohdallani ole, mutta kevyehköä viihde-scifiä etsivälle sitä on helppo suositella.
Suurin osa science fictionista on vilpittömästi genre-kirjallisuutta. Jo ennen kirjaan tarttumista on suurin piirtein selvää, millaisia hahmoja, teemoja ja juonenkäänteitä se tulee sisältämään. Tässä ei ole mitään väärää, vaan tietty ennakoitavuus on osa lajityyppien viehätystä. Toisinaan on kuitenkin virkistävää lukea jotakin, joka ravistelee ennakko-odotuksia – ainakin joiltakin osin.
Nicky Draydenin The Prey of Godsin lähtökohdat ovat tältä osin kunnossa. Kirjan hahmogalleria on monipuolinen, värikäs ja yhtä aikaa sekä lennokas että perusinhimillisten ongelmien kanssa kipuileva. Päähenkilöitä on helppo ymmärtää ja heidän elämäntilanteisiinsa luontevaa tempautua, joten The Prey of Gods vie nopeasti mennessään.
Draydenin ennakkoluulottomuus ei rajoitu pelkästään hahmoihin, vaan hän myös käsittelee heitä mukavan anarkistisella otteella. Eri hahmojen tarinat käsittelevät hyvin erilaisia teemoja ja monet juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kokeneenkin lukijan. Teksti on tiivistä ja nopeatempoista (joskin suuresti karsastamassani preesens-muodossa) ja tapahtumat etenevät rivakasti. Lopputuloksena on myönteisen riehakas ja persoonallinen maailma, johon on ilo tutustua, vaikka sen metafysiikka jääkin lopulta aika epämääräiseksi.
Värikkäästä hahmokaartistaan huolimatta The Prey of Gods ei kuitenkaan kokonaisuutena harhaudu kovin kauas scifin genre-oletuksista. Vaikka yksittäiset juonenkäänteet pystyvätkin toistuvasti yllättämään, itse tarinakaari noudattelee hyvin tuttua supersankarimätkeen kaavaa. Tämä on lopulta The Prey of Godsin suurin puute. Sen loppuhuipennus tuntuu enemmän loppulässähdykseltä, kun alkupuolella lupaavasti kehitellyt teemat palautuvat perinteiseen asetelmaan: pahista mätetään ja itsestä etsitään voimaa viimeisten vaikeuksien kukistamiseen. Tämä on toimivaa, mutta jättää lunastamatta osan kirjan muiden ainesten asettamista odotuksista.
Tarinan vetovoimaa nakertaa omalta osaltaan myös juonen ja hahmojen irrallisuus. Päähenkilöiden motiivit ja tavoitteet eivät monessakaan kohdassa liity juonenkäänteisiin, vaan he ajelehtivat tapahtumien mukana ikään kuin tahtomattaan. Tämän seurauksena lukija ei toisaalta ole erityisen kiinnostunut kaikista tarinan vaiheista ja toisaalta jää kaipaamaan lisää lihaa osin keskeneräisiksi jääneiden teemojen ympärille. Tarinassa on monia sivuhahmoja ja yksityiskohtia, joista jää nyt hieman perustelematon jälkimaku.
Puutteistaan huolimatta The Prey of Gods on mukava lukukokemus. Siinä on riittävästi särmää, pilkettä ja persoonallisuutta, että ongelmat on valmis antamaan anteeksi. Pysyväksi kirjahyllyn asukiksi tästä ei ainakaan omalla kohdallani ole, mutta kevyehköä viihde-scifiä etsivälle sitä on helppo suositella.
sunnuntai 19. marraskuuta 2017
Naisscifistien valtakausi
Science fictionia pidetään usein miehisenä kirjallisuudenlajina, vaikka Ursula Le Guinin, Octavia E. Butlerin, Doris Lessingin ja Sheri S. Tepperin kaltaiset mestarilliset kirjoittajat ovatkin jo pitkään haastaneet tätä mielikuvaa. Viime vuosien kiehtovimpien ja kehutuimpien scifi-kirjojen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että meneillään on naisten kirjoittaman science fictionin kultakausi. Alla neljä kirjailijaa, jotka ovat kukin laajentaneet tieteiskirjallisuuden kenttää ja kirjoittaneet 2010-luvun kiinnostavimpia scifiteoksia.
Pyrin esittelemään ainakin osan mainituista kirjoista tässä blogissa tarkemminkin, kunhan aika sen sallii.
Becky Chambers
Chamberin debyyttikirja A Long Way to a Small, Angry Planet on hämmentävä teos. Se on yhtä aikaa uranuurtaja, hyvin poliittinen ja erittäin hurmaavaa hyvän mielen kirjallisuutta.
Asetelma on tuttu: pienen avaruusaluksen miehistö lähtee matkalle galaksin poikki suorittamaan saamaansa tehtävää. Edessä ei kuitenkaan ole eeppisiä avaruustaisteluja, poliittista valtapeliä tai maailmankaikkeuden pelastamista, vaan miehistön jäsenten unelmia, pelkoja ja ristiriitoja sekä kohtaamisia ja paikkoja, jotka heijastelevat näitä eri tavoin. Chambers käyttää avaruus-scifin työkalupakkia kirjoittaakseen mm. perhesuhteista, seksuaalisuudesta ja rakkaudesta. Minkään aiheen kohdalla hän ei saarnaa, vaan purkaa kulttuurimme odotuksia ja rakenteita hienovaraisten esimerkkien kautta. Lopputuloksena on erittäin viehättävä kirja, joka jättää jälkeensä harvinaisen positiivisen väreen.
Itsenäinen, samaan maailmankaikkeuteen sijoittuva jatko-osa A Closed and Common Orbit jatkaa samoilla linjoilla. Se ei ehkä ole aivan yhtä raikas teos kuin edeltäjänsä, mutta ehdottomasti myös lukemisen arvoinen.
Laajempi arvostelu Chambersin esikoisesta täällä.
Ann Leckie
Leckien kirjailijanura alkoi heti täysosumalla, kun hänen ensimmäinen kirjansa Ancillary Justice voitti suurin piirtein kaikki merkittävä scifi-kirjallisuuden palkinnot. Sen aloittama Imperial Radch -trilogia hyödyntää Iain M. Banksin tieteiskirjallisuudelle raivaamia polkuja poikkeuksellisen onnistuneesti.
Puitteiltaan Ancillary Justice jatko-osineen on silkkaa avaruusoopperaa. Tapahtumien keskiössä on galaksinlaajuinen valtakunta, joka kamppailee oman tulevaisuutensa ja identiteettinsä kanssa, asetelmat ovat suurisuuntaisia ja poliittisen juonittelun ja sotimisen sävyttämiä, ja päähenkilökin on yhteen kehoon kahlittu sota-aluksen tekoäly. Eeppistä avaruusscifiä etsivä ei siis joudu pettymään, mutta Leckie sekoittaa palettiinsa myös hienovaraisempia sävyjä. Epätavallinen päähenkilö havainnoi ihmisyyttä ja ihmiskuntaa sopivan etäännytetysti, mahtipontisuuden vastapainona on hienosti kirjoitettuja pienimuotoisempia ja henkilökohtaisempia kohtauksia, ja kielelliset ratkaisut haastavat sukupuoliin ja niiden esittämiseen liittyviä oletuksia. Vaikka Leckie on selvästi Banksinsa lukenut, hän ei jää niiden vangiksi, vaan vie keinoja ja teemoja rohkeasti ja toimivasti omaan suuntaansa.
Leckien tuorein romaani Provenance sijoittuu samaan maailmankaikkeuteen kuin tämä ensimmäinen trilogiakin. Itse en ole ehtinyt sitä vielä lukemaan, mutta viidakkorumpu kertoo sen jatkavan samalla, väkevällä linjalla.
Nnedi Okorafor
Nnedi Okorafor on nigerialaistaustainen kirjailija, joka tuo syntyperästään vaikutteita ja teemoja tarinoihinsa. Lopputuloksena on vahva, raikas kertojanääni.
Nnedi Okorafor on julkaissut jo yli kymmenen vuoden ajan, mutta tämän aiheen tiimoilta haluan nostaa esille erityisesti hänen kaksi tuoretta pienoisromaaniaan. Binti ja Binti 2: Home seuraavat samannimisen päähenkilön taivalta verrattain alkukantaisista kotioloistaan galaksin arvostetuimpaan opinahjoon. Primitiivisten kulttuurien ja uskomisten kohtaamisista erittäin kehittyneen teknologian kanssa on kirjoitettu ennenkin, mutta Okorafor saa ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden tuntemuksiin vahvoja, omaperäisiä sävyjä. Kun kulttuurien erot ovat riittävän suuria, päähenkilö kokee helpommaksi toimia täysin vieraan rodun kuin kehittyneemmän teknologian parissa kasvaneiden kanssa. Tämän lisäksi arvostin Binti-tarinoissa tapaa, jolla hänen kansansa maanläheisyyttä käsiteltiin.
Catherynne M. Valente
Vuoden 2016 Finnconin kunniavieras Catherynne M. Valente on tullut tunnetuksi ennen kaikkea satuja ja kansantarinoita rohkeasti hyödyntävänä ja haastavana kirjailijana. Hänen tuore Radiance -romaaninsa on kuitenkin huikea, persoonallinen scifi-teos.
Radiancen maailmalle ei ole vertailukohtaa. Se yhdistelee Hollywoodin kultakauden glamouria, Jules Vernen ja H. G. Wellsin tieteisvisioita ja pulp-tarinoiden elementtejä hahmokaartiin, joka on velkaa vähintäänkin film noirélle ja Ed Woodille. Kun näitä kaikkia höystetään Valenten omaperäisen mielikuvituksen luomuksilla, lopputuloksena on vaihtoehtohistoriaa, jossa koko aurinkokuntamme on asutettu jo 1900-luvun alkupuolella. Dekkaria, murhamysteeriä ja melankolista romantiikkaa yhdistelevä tarina vie lukijaa planeetalta ja kuulta toiselle eikä tajunnan tasokaan pysy aivan vakiona.
Valenten kieli on aina ollut kaunista ja ennakkoluulotonta, mutta Radiancen kohdalla hän tuntuu päästäneen itsensä täysin valloilleen. Erityisesti tapa, jolla hän epätyypillisen rakenteen ja välilukujen avulla ahtaa yhden kirjan sivuille valtaisan yksityiskohtia maailmastaan, tuntuu hetkittäin suorastaan noituudelta.
Pyrin esittelemään ainakin osan mainituista kirjoista tässä blogissa tarkemminkin, kunhan aika sen sallii.
Becky Chambers
Chamberin debyyttikirja A Long Way to a Small, Angry Planet on hämmentävä teos. Se on yhtä aikaa uranuurtaja, hyvin poliittinen ja erittäin hurmaavaa hyvän mielen kirjallisuutta.
Asetelma on tuttu: pienen avaruusaluksen miehistö lähtee matkalle galaksin poikki suorittamaan saamaansa tehtävää. Edessä ei kuitenkaan ole eeppisiä avaruustaisteluja, poliittista valtapeliä tai maailmankaikkeuden pelastamista, vaan miehistön jäsenten unelmia, pelkoja ja ristiriitoja sekä kohtaamisia ja paikkoja, jotka heijastelevat näitä eri tavoin. Chambers käyttää avaruus-scifin työkalupakkia kirjoittaakseen mm. perhesuhteista, seksuaalisuudesta ja rakkaudesta. Minkään aiheen kohdalla hän ei saarnaa, vaan purkaa kulttuurimme odotuksia ja rakenteita hienovaraisten esimerkkien kautta. Lopputuloksena on erittäin viehättävä kirja, joka jättää jälkeensä harvinaisen positiivisen väreen.
Itsenäinen, samaan maailmankaikkeuteen sijoittuva jatko-osa A Closed and Common Orbit jatkaa samoilla linjoilla. Se ei ehkä ole aivan yhtä raikas teos kuin edeltäjänsä, mutta ehdottomasti myös lukemisen arvoinen.
Laajempi arvostelu Chambersin esikoisesta täällä.
Ann Leckie
Leckien kirjailijanura alkoi heti täysosumalla, kun hänen ensimmäinen kirjansa Ancillary Justice voitti suurin piirtein kaikki merkittävä scifi-kirjallisuuden palkinnot. Sen aloittama Imperial Radch -trilogia hyödyntää Iain M. Banksin tieteiskirjallisuudelle raivaamia polkuja poikkeuksellisen onnistuneesti.
Puitteiltaan Ancillary Justice jatko-osineen on silkkaa avaruusoopperaa. Tapahtumien keskiössä on galaksinlaajuinen valtakunta, joka kamppailee oman tulevaisuutensa ja identiteettinsä kanssa, asetelmat ovat suurisuuntaisia ja poliittisen juonittelun ja sotimisen sävyttämiä, ja päähenkilökin on yhteen kehoon kahlittu sota-aluksen tekoäly. Eeppistä avaruusscifiä etsivä ei siis joudu pettymään, mutta Leckie sekoittaa palettiinsa myös hienovaraisempia sävyjä. Epätavallinen päähenkilö havainnoi ihmisyyttä ja ihmiskuntaa sopivan etäännytetysti, mahtipontisuuden vastapainona on hienosti kirjoitettuja pienimuotoisempia ja henkilökohtaisempia kohtauksia, ja kielelliset ratkaisut haastavat sukupuoliin ja niiden esittämiseen liittyviä oletuksia. Vaikka Leckie on selvästi Banksinsa lukenut, hän ei jää niiden vangiksi, vaan vie keinoja ja teemoja rohkeasti ja toimivasti omaan suuntaansa.
Leckien tuorein romaani Provenance sijoittuu samaan maailmankaikkeuteen kuin tämä ensimmäinen trilogiakin. Itse en ole ehtinyt sitä vielä lukemaan, mutta viidakkorumpu kertoo sen jatkavan samalla, väkevällä linjalla.
Nnedi Okorafor
Nnedi Okorafor on nigerialaistaustainen kirjailija, joka tuo syntyperästään vaikutteita ja teemoja tarinoihinsa. Lopputuloksena on vahva, raikas kertojanääni.
Nnedi Okorafor on julkaissut jo yli kymmenen vuoden ajan, mutta tämän aiheen tiimoilta haluan nostaa esille erityisesti hänen kaksi tuoretta pienoisromaaniaan. Binti ja Binti 2: Home seuraavat samannimisen päähenkilön taivalta verrattain alkukantaisista kotioloistaan galaksin arvostetuimpaan opinahjoon. Primitiivisten kulttuurien ja uskomisten kohtaamisista erittäin kehittyneen teknologian kanssa on kirjoitettu ennenkin, mutta Okorafor saa ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden tuntemuksiin vahvoja, omaperäisiä sävyjä. Kun kulttuurien erot ovat riittävän suuria, päähenkilö kokee helpommaksi toimia täysin vieraan rodun kuin kehittyneemmän teknologian parissa kasvaneiden kanssa. Tämän lisäksi arvostin Binti-tarinoissa tapaa, jolla hänen kansansa maanläheisyyttä käsiteltiin.
Catherynne M. Valente
Vuoden 2016 Finnconin kunniavieras Catherynne M. Valente on tullut tunnetuksi ennen kaikkea satuja ja kansantarinoita rohkeasti hyödyntävänä ja haastavana kirjailijana. Hänen tuore Radiance -romaaninsa on kuitenkin huikea, persoonallinen scifi-teos.
Radiancen maailmalle ei ole vertailukohtaa. Se yhdistelee Hollywoodin kultakauden glamouria, Jules Vernen ja H. G. Wellsin tieteisvisioita ja pulp-tarinoiden elementtejä hahmokaartiin, joka on velkaa vähintäänkin film noirélle ja Ed Woodille. Kun näitä kaikkia höystetään Valenten omaperäisen mielikuvituksen luomuksilla, lopputuloksena on vaihtoehtohistoriaa, jossa koko aurinkokuntamme on asutettu jo 1900-luvun alkupuolella. Dekkaria, murhamysteeriä ja melankolista romantiikkaa yhdistelevä tarina vie lukijaa planeetalta ja kuulta toiselle eikä tajunnan tasokaan pysy aivan vakiona.
Valenten kieli on aina ollut kaunista ja ennakkoluulotonta, mutta Radiancen kohdalla hän tuntuu päästäneen itsensä täysin valloilleen. Erityisesti tapa, jolla hän epätyypillisen rakenteen ja välilukujen avulla ahtaa yhden kirjan sivuille valtaisan yksityiskohtia maailmastaan, tuntuu hetkittäin suorastaan noituudelta.
lauantai 11. marraskuuta 2017
Podcast-vinkki: Uncanny Magazine
Lukeminen on siitä mainio harrastus, että kirjat kulkevat mukana lähes kaikkialle eikä niihin keskittymiseen tarvita juuri muuta kuin sopivan rauhallinen ja kuiva nurkkaus. Aina ei kuitenkaan ole mahdollisuutta istua aloillaan, mutta mieli ja mielikuvitus vetäisivät silti jonnekin vähemmän arkiseen todellisuuteen. Näihin tilanteisiin äänikirjat ja podcastit ovat usein hyvä vaihtoehto. Suomenkielisiä fantasia- tai scifi-podcasteja ei tietääkseni ole, mutta englantia sujuvasti kuunteleville on tarjolla useampiakin varteenotettavia ehdokkaita.
Yksi omista suosikeistani on Uncanny Magazine -e-julkaisun podcast, joka ilmestyy muutaman viikon välein. Jokaisessa jaksossa luetaan ääneen yksi tai e-lehden sivuilla julkaistuista novelleista. Niiden pituus vaihtelee muutamasta minuutista vajaaseen tuntiin. Uncanny Magazine on laadukas, taidolla toimitettu e-lehti, jossa ilmestyneet novellit ovat menestyneet hyvin mm. Hugo-, Locust- ja World Fantasy Award -äänestyksissä, joten tarinat tapaavat olla kiehtovia ja kuuntelemisen arvoisia.
Jokaisessa jaksossa on myös kirjailijahaastattelu, joka yleensä liittyy samassa jaksossa luettuun novelliin, sekä yksi fantasia- tai scifiaiheinen runo. Etenkin jälkimmäiset ovat erittäin mukava lisä, sillä muissa maailmoissa liikkuvaan runouteen törmää aivan liian harvoin. Haastattelut ovat mukavia, mutta harvoin erityisen syvälle pureutuvia.
Tyylillisesti Uncanny Magazine suosii tietynlaisia, yleensä melko pienimuotoisia, henkilökohtaisia tarinoita. Tämän seurauksena niissä harvemmin kuljetaan korkealentoisessa fantasiassa tai tähtienvälisessä scifissä, vaan tyypilliset maailmat ovat nykyhetken tai lähitulevaisuuden uuskummaa tai satujen arkkityyppejä hyödyntäviä paikkoja. Tämä tyylillinen tasapaksuus pätee sekä e-lehteen että podcastiin ja on oikeastaan ainoa Uncanny Magazinen harmillinen puoli. Valitusta tyylilajista on sen sijaan vaikea löytää parempaa tekstivalikoimaa.
Uncanny Magazine -podcast on saatavilla useimmista podcast-palveluista sekä itse julkaisun nettisivuilta: https://uncannymagazine.com/type/podcasts/
lauantai 28. lokakuuta 2017
Kirja-arvostelu: The Goblin Emperor
Fantasiakirjallisuus on täynnä suuria sankareita, synkkiä ihmiskohtaloita, mahtavia vihollisia vastaan käytäviä sotia ja salakavalia juonia, jotka uhkaavat kokonaisten maailmojen tulevaisuutta. Mahtipontiset puitteet ja dramaattiset juonenkäänteet ovat eittämättä osa lajityypin viehätystä. Katherine Addisonin The Goblin Emperor on kuitenkin oiva esimerkki siitä, että fantasiaa voi lähestyä myös toisin.
Tarina lähtee liikkeelle esimerkillisen ripeästi: lukijaa ei vaivata prologeilla tai pitkillä pohjustuksilla, vaan käydään suoraan asiaan. Tarinan päähenkilö on edesmenneelle keisarinnalle syntynyt puoliverinen Maia, joka on kasvanut kaukana hovista julman huoltajan kurimuksen alla. Hän huomaa yllätyksekseen olevansa yhtäkkiä valtakunnan perimysjärjestyksen kärjessä, kun hänen keisarillinen isänsä ja kaikki sisaruksensa kuolevat onnettomuudessa. Maia pyyhkäistään pääkaupunkiin, istutetaan keskelle sekasortoista ja valtakamppailujen täyttämää hovia ja kruunataan keisariksi.
Tästä(kin) lähtökohdasta olisi tietysti helppo lähteä kertomaan suurista sodista tai heräävästä muinaisesta pahuudesta, mutta The Goblin Emperorin tarina on huomattavasti maanläheisempi ja sen vuoksi viehättävämpi. Maialla ei ole minkäänlaisia eväitä tai kokemusta uuden tehtävänsä hoitamiseen. Kirja keskittyykin hänen hallituskautensa ensimmäisiin kuukausiin, joiden aikana hän yrittää opetella keisariksi odotusten, epäilysten, vanhakantaisten tapojen ja hovin juonien puristuksessa. Tästä muotoutuu sympaattinen kasvutarina, jossa hallinnolliset tehtävät tuntuvat yllättävänkin mielenkiintoisilta ja vaikeuksien keskellä on riittävästi valonpilkahduksia pitämään tunnelman etupäässä positiivisena.
Tällaisesta tarinasta ei tulisi mitään, jollei päähenkilöstä olisi helppo pitää. Maia on epähienostunut, sosiaalisesti kömpelö, sivistymätön, hovin tapoja tai henkilöitä tuntematon, vailla ystäviä tai liittolaisia ja omaksi epäonnekseen tuskallisen tietoinen kaikesta tästä, joten häneen ja hänen tuskailuihinsa on erittäin helppo samaistua. Määrätietoista ja rohkeaa päähenkilöä kaipaaville etenkin kirjan alkupuoli voi tosin olla jopa tuskallinen kokemus.
Maia on myös vilpitön, ystävällinen ja myötätuntoinen – kaikki ominaisuuksia, joiden toistuvasti muistutetaan sopivan keisarille kovin huonosti. Vähitellen Maia kuitenkin rakentaa niistä oman vahvuutensa. Hän irtautuu isänsä määräysvaltaan perustuneesta hallintotavasta ja alkaa luoda omanlaistaan hovia ja keisarin roolia.
Menneisyyden painolastista pyristeleminen ja jäykkien, sovinnaisten tapojen haastaminen ovatkin The Goblin Emperorin hallitsevia teemoja. Oikeastaan koko tarina on hienovaraista kapinaa perinteistä miehistä, heteronormatiivista maailmankuvaa vastaan. Maia hahmona haastaa vahvasti miehekkään hallitsijan arkkityyppiä. Maailmanrakennuksen puolella ryhdytään vähitellen mm. parantamaan naisten asemaa erittäin patriarkaalisessa hovissa ja nostamaan esille seksuaalisia vähemmistöjä. Askeleet eivät ole erityisen dramaattisia tai kantaaottavia, joten tämä on lähinnä hienovarainen vivahde, mutta teema on silti ilmeinen.
Tietty varovaisuus leimaa The Goblin Emperoria tekstiä ylipäätään. Kerronta on soljuvaa ja helppolukuista, mutta usein harmillisen tasapaksua. Addison kuvaa hyvin paikkoja ja tapahtumia, mutta ei onnistu luomaan lämpöä tai tunnelmaa hahmojen välille tai lataamaan kohtauksiin tunnetta. Mitään näistä ei kirjasta varsinaisesti puutu, mutta monet käänteet jättävät jälkeensä sellaisen maun, että niistä olisi voinut saada irti enemmänkin.
Toinen valituksenaihe liittyy nimiin ja termistöön. Addison on luonut hoviaan varten oman arvonimien ja puhuttelutapojen verkostonsa, jonka käsitteet taipuvat kohteen sukupuolen mukaan. Kun tähän yhdistetään pitkä litania melko samantapaisia nimiä, joista vain harvalla on tarinassa niin suuri rooli, että ne jäisivät välittömästi mieleen, käsissä on melkoinen nimi- ja termiviidakko. Ainakin tällaisen hieman nimisokean lukijan oli paikoin vaikea hahmottaa, kenestä puhutaan tai mistä henkilöstä ylipäätään on kyse.
Muuten Addison on rakentanut maailmansa selkeiden, joskin melko kevyiden fantasiaelementtien varaan. Lopputuloksena on käyttökelpoinen, mutta ei erityisen jännittävä tai mieleenpainuva maailma. Sen irrallisuutta kuvaa hyvin se, että fantasiaelementtien riisuminen ei olisi muuttanut itse tarinaa juurikaan. Niiden avulla on maustettu tiettyjä asetelmia ja luotu ympäristö, jossa tarinaa voidaan kuljettaa ilman historiallisen kontekstin painolastia, mutta kovin oivaltavaa kirjan spekulatiivisuus ei tässä mielessä ole.
Ongelmistaan huolimatta The Goblin Emperor on viehättävä kirja, joka vetoaa ennen kaikkea samaistuttavan, hyväntahtoisen ja myötätuntoisen päähenkilönsä ansiosta. Tavallaan hahmokeskeisessä tarinassa on samankaltaista viehätystä kuin Patrick Rothfussin Tuulen nimessä, mutta maanläheisemmin, positiivisemmin ja vähemmän todistelevasti toteutettuna. Mestariteos The Goblin Emperor ei tasapaksuutensa vuoksi ole, mutta helposti lähestyttävää ja hyväntuulista luettavaa kaipaaville sitä on silti helppo suositella.
Arvostelukappale: oma
Tarina lähtee liikkeelle esimerkillisen ripeästi: lukijaa ei vaivata prologeilla tai pitkillä pohjustuksilla, vaan käydään suoraan asiaan. Tarinan päähenkilö on edesmenneelle keisarinnalle syntynyt puoliverinen Maia, joka on kasvanut kaukana hovista julman huoltajan kurimuksen alla. Hän huomaa yllätyksekseen olevansa yhtäkkiä valtakunnan perimysjärjestyksen kärjessä, kun hänen keisarillinen isänsä ja kaikki sisaruksensa kuolevat onnettomuudessa. Maia pyyhkäistään pääkaupunkiin, istutetaan keskelle sekasortoista ja valtakamppailujen täyttämää hovia ja kruunataan keisariksi.
Tästä(kin) lähtökohdasta olisi tietysti helppo lähteä kertomaan suurista sodista tai heräävästä muinaisesta pahuudesta, mutta The Goblin Emperorin tarina on huomattavasti maanläheisempi ja sen vuoksi viehättävämpi. Maialla ei ole minkäänlaisia eväitä tai kokemusta uuden tehtävänsä hoitamiseen. Kirja keskittyykin hänen hallituskautensa ensimmäisiin kuukausiin, joiden aikana hän yrittää opetella keisariksi odotusten, epäilysten, vanhakantaisten tapojen ja hovin juonien puristuksessa. Tästä muotoutuu sympaattinen kasvutarina, jossa hallinnolliset tehtävät tuntuvat yllättävänkin mielenkiintoisilta ja vaikeuksien keskellä on riittävästi valonpilkahduksia pitämään tunnelman etupäässä positiivisena.
Tällaisesta tarinasta ei tulisi mitään, jollei päähenkilöstä olisi helppo pitää. Maia on epähienostunut, sosiaalisesti kömpelö, sivistymätön, hovin tapoja tai henkilöitä tuntematon, vailla ystäviä tai liittolaisia ja omaksi epäonnekseen tuskallisen tietoinen kaikesta tästä, joten häneen ja hänen tuskailuihinsa on erittäin helppo samaistua. Määrätietoista ja rohkeaa päähenkilöä kaipaaville etenkin kirjan alkupuoli voi tosin olla jopa tuskallinen kokemus.
Maia on myös vilpitön, ystävällinen ja myötätuntoinen – kaikki ominaisuuksia, joiden toistuvasti muistutetaan sopivan keisarille kovin huonosti. Vähitellen Maia kuitenkin rakentaa niistä oman vahvuutensa. Hän irtautuu isänsä määräysvaltaan perustuneesta hallintotavasta ja alkaa luoda omanlaistaan hovia ja keisarin roolia.
Menneisyyden painolastista pyristeleminen ja jäykkien, sovinnaisten tapojen haastaminen ovatkin The Goblin Emperorin hallitsevia teemoja. Oikeastaan koko tarina on hienovaraista kapinaa perinteistä miehistä, heteronormatiivista maailmankuvaa vastaan. Maia hahmona haastaa vahvasti miehekkään hallitsijan arkkityyppiä. Maailmanrakennuksen puolella ryhdytään vähitellen mm. parantamaan naisten asemaa erittäin patriarkaalisessa hovissa ja nostamaan esille seksuaalisia vähemmistöjä. Askeleet eivät ole erityisen dramaattisia tai kantaaottavia, joten tämä on lähinnä hienovarainen vivahde, mutta teema on silti ilmeinen.
Tietty varovaisuus leimaa The Goblin Emperoria tekstiä ylipäätään. Kerronta on soljuvaa ja helppolukuista, mutta usein harmillisen tasapaksua. Addison kuvaa hyvin paikkoja ja tapahtumia, mutta ei onnistu luomaan lämpöä tai tunnelmaa hahmojen välille tai lataamaan kohtauksiin tunnetta. Mitään näistä ei kirjasta varsinaisesti puutu, mutta monet käänteet jättävät jälkeensä sellaisen maun, että niistä olisi voinut saada irti enemmänkin.
Toinen valituksenaihe liittyy nimiin ja termistöön. Addison on luonut hoviaan varten oman arvonimien ja puhuttelutapojen verkostonsa, jonka käsitteet taipuvat kohteen sukupuolen mukaan. Kun tähän yhdistetään pitkä litania melko samantapaisia nimiä, joista vain harvalla on tarinassa niin suuri rooli, että ne jäisivät välittömästi mieleen, käsissä on melkoinen nimi- ja termiviidakko. Ainakin tällaisen hieman nimisokean lukijan oli paikoin vaikea hahmottaa, kenestä puhutaan tai mistä henkilöstä ylipäätään on kyse.
Muuten Addison on rakentanut maailmansa selkeiden, joskin melko kevyiden fantasiaelementtien varaan. Lopputuloksena on käyttökelpoinen, mutta ei erityisen jännittävä tai mieleenpainuva maailma. Sen irrallisuutta kuvaa hyvin se, että fantasiaelementtien riisuminen ei olisi muuttanut itse tarinaa juurikaan. Niiden avulla on maustettu tiettyjä asetelmia ja luotu ympäristö, jossa tarinaa voidaan kuljettaa ilman historiallisen kontekstin painolastia, mutta kovin oivaltavaa kirjan spekulatiivisuus ei tässä mielessä ole.
Ongelmistaan huolimatta The Goblin Emperor on viehättävä kirja, joka vetoaa ennen kaikkea samaistuttavan, hyväntahtoisen ja myötätuntoisen päähenkilönsä ansiosta. Tavallaan hahmokeskeisessä tarinassa on samankaltaista viehätystä kuin Patrick Rothfussin Tuulen nimessä, mutta maanläheisemmin, positiivisemmin ja vähemmän todistelevasti toteutettuna. Mestariteos The Goblin Emperor ei tasapaksuutensa vuoksi ole, mutta helposti lähestyttävää ja hyväntuulista luettavaa kaipaaville sitä on silti helppo suositella.
Arvostelukappale: oma
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)