Sanotaan, ettei kirjaa pitäisi arvioida kannen perusteella. Nevermoor-sarjan avausosa Morriganin koetukset on hyvä esimerkki siitä, ettei kirjoja pitäisi arvioida myöskään ensimmäisen kolmanneksen perusteella. Yskähdellen käyntiin lähtevästä tarinasta kuoriutuu vähitellen viihdyttävä, jatkoa herkullisesti petaava fantasiaseikkailu.
Kirjan avausasetelma on lupaava. Morrigan Korppi on pian yksitoista vuotta täyttävä tyttö, joka tunnetaan kirottuna lapsena: kaikki valtakunnassa koetut vastoinkäymiset luetaan hänen syykseen, oli siihen perusteita tai ei. Tulevaisuudelta hänellä ei myöskään ole paljon odotettavaa, sillä kaikki kirotut lapset kuolevat täyttäessään yksitoista. Poliitikon uraa tekevälle isälleen Morrigan on pelkkä taakka, joten hänestä on kasvanut yksinäinen, ulkopuolinen ja pisteliäällä huumorintajulla varustettu tyttö.
Kirjan perin dystooppisessa maailmassa lapset pääsevät kouluttautumaan arvostettuihin ammatteihin vain, jos jokin koulu tai muu tukija esittää hänelle tarjouksen ja ryhtyy hänen suojelijakseen. Morriganin elämä saa yllättävän käänteen, kun hänelle tarjotaan useampaakin tällaista sopimusta. Tytölle, jolla ei pitäisi olla minkäänlaista tulevaisuutta, tilanne on käsittämätön. Muutaman juonenkäänteen jälkeen Morrigan päätyy salaiseen Nevermoorin kaupunkiin, jonka taianomainen, eklektinen tunnelma on aivan toista kuin hänen kuivan byrokraattisen kotimaansa.
Valitettavasti Nevermoor ei hurmaa lukijaansa niin tehokkaasti kuin se haluaisi. Kun Morrigan pyyhkäistään nopeasti ympäristöstä toiseen, sivuilta vyörytetään hengästyttävällä tahdilla hahmoja, tilanteita ja yksityiskohtia, jotka ovat toinen toistaan vängempiä, yllättävämpiä ja kummallisempia. Näiden pitäisi luoda vaikutelma maagisesta, kiehtovasta maailmasta, jossa kohtaavat Liisan Ihmemaa, Willy Wonkan mielikuvitus ja Harry Potterin taikuus. Nevermoorista puuttuu kuitenkin yhtenäinen metafysiikka, joka antaisi outouksille yhteisen selityksen ja saisi ne siten tuntumaan johdonmukaisilta osilta kokonaisuutta eikä vain nipulta irrallisia kummallisuuksia. Lopputuloksena on sieluton karnevaali, joka on erinomainen esimerkki siitä, mikä merkitys onnistuneella maailmanrakennuksella on.
Tilannetta ei auta se, että Morriganin opas ja suojelija, kapteeni Jupiter Pohjoinen, on samaa sarjaa maailman kanssa. Hän on huoleton, leiskuva, itseriittoinen ja kyvytön vastaamaan mihinkään kysymyksiin. Lopputuloksena on hahmo, joka yrittää niin kovasti olla omalaatuinen ja piittaamaton odotusten suhteen, että hänestä jää jäljelle pelkkä kuori. Jupiterin puolustukseksi on sanottava, että ainakin hänen tyylinsä pysyy samana läpi koko kirjan, mutta se ei juurikaan vähennä hänen rasittavuuttaan.
Muutenkin Nevermoorin hahmoista jää käteen aika vähän. He ovat etupäässä yhden erityispiirteen määrittämiä hahmotelmia, joilta puuttuu särmää tai luonnetta, johon tarttua. Tätä vaikutelmaa vahvistaa entisestään se, että useimmat hahmot ovat rooleiltaan niin stereotyyppisiä, että heihin on vaikea suhtautua vakavasti. Esimerkiksi Morriganin pahin kilpailija on juuri sellainen suosittu, hyvännäköinen, itseriittoinen nirppanokka, joita vastaavat tarinat ovat pullollaan.
Puisevuudestaan huolimatta hahmokaarti on kuitenkin sikäli toimiva, ettei Townsend käsittelee heitä johdonmukaisesti eikä anna heidän lipsua rooleistaan. Tämä auttaa pitämään kasassa kirjan tärkeimmän osan, eli varsinaisen tarinan. Vähitellen massasta alkaa nousta esille pari mielenkiintoisempaa hahmoa, jotka lupailevat hyvää sarjan seuraavien osien kannalta. Toivon mukaan itse Morrigankin saa ajan kanssa hieman enemmän lihaa luidensa ympärille. Hänessä on jo särmää ja omat kriisinsä, jotka syventävät häntä kohtuullisesti, mutta ainakin tässä avausosassa häneltä puuttuu myönteinen, innostava puolensa. Se auttaisi tuomaan häneen lisää sävyjä.
Vaikuttaa siis siltä, että seuraavissa osissa hahmot ovat vahvempia kuin tässä avausosassa. Jotakin muutakin taikaa Nevermoorissa on. Kun kirja rauhoittuu hieman eikä enää yritä häikäistä lukijaansa esittelemällä jokaisella sivulla jonkin uuden hassunhauskan yksityiskohdan, tarina nappaa mukaansa ja alkaa askel kerrallaan lunastaa alkuasetelmassa annettuja lupauksia.
Jupiter Pohjoisen opastamana Morrigan alkaa kuudensadan muun lapsen kanssa käydä läpi koetuksia, jotka on läpäistävä ansaitakseen legendaarisen Meineikkaan seuran jäsenyyden. Samalla hän tutustuu uuteen kotikaupunkiinsa, sen tapoihin ja asukkaisiin, ja yrittää löytää oman paikkansa maailmassa. Vaikka tarinan ainekset ovat perin stereotyyppiset, Jessica Townsend punoo niistä seikkailun, jonka juonenkäänteet onnistuvat yllättämään useammankin kerran.
Erittäin tärkeässä asemassa tässä on kirjan taustatarina, joka on lopulta sen tärkein koukku. Tai ainakin se, mitä siitä tämän avausosan puitteissa paljastetaan. Tarinassa on riittävästi kierrettä, jotta se nousee keskimääräisten fantasia-asetelmien yläpuolelle eikä lukija voi lopun paljastusten jälkeen olla lainkaan varma siitä, mihin suuntaan Morriganin seikkailut seuraavissa osissa vievät. Tämä on omiaan herättämään uteliaisuutta sarjan jatkon suhteen.
Lopulta Morriganin koetukset jättää taakseen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Se on epätasainen kirja, joka etenkin alkupuolellaan kärsii epäjohdonmukaisesta maailmanrakennuksestaan. Loppua kohti se kuitenkin onnistuu kohoamaan ongelmiensa yläpuolelle ja jättämään lukijansa kutkuttavaan tilanteeseen odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Nevermooriin tutustumista kun tuskin jättää tähän yhteen kirjaan.
Lopuksi on valitettavasti todettava, että Morriganin koetusten suomenkielistä laitosta rasittaa osin epäonnistunut käännös. Fantasiamaailmoiden omien sanojen kääntäminen on aina mutkikasta ja tällä kertaa siinä ei ole täysin onnistuttu. Erityisesti itseäni häiritsi wunder – yksi maailman avainkäsitteistä – joka on kääntynyt meinioksi, ja sen johdannaiset. Nämä käännökset eivät tavoita alkuperäisten sanojen tunnelmaa, mikä nakertaa omalta osaltaan suomenkielisen laitoksen maailmaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjasarja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjasarja. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 13. toukokuuta 2018
keskiviikko 25. huhtikuuta 2018
Kirja-arvostelu: Taikuri ja taskuvaras
Maailmalla vaihtoehtoista historiaa on kirjoitettu jo pitkään ja jos jonkinlaisista aiheista ja aikakausista. Suomen historiassa on kuitenkin vielä monia vaiheita, joita on käsitelty korkeintaan satunnaisissa novelleissa, jos lainkaan. Kun kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä on vielä kallellaan kumman ja kauhun suuntaan, kartoittamattomia alueita riittää. Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras pyrkii omalta osaltaan paikkaamaan tilannetta sijoittamalla lennokkaan steampunk-seikkailunsa 1800-luvun lopun Helsinkiin.
Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Vilhelmiina Holm, tuttavallisemmin Mina, joka on vanhempiensa kuoleman jälkeen elättänyt itsensä kerjäämällä ja varastelemalla. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän varastaa oudon esineen komealta, nuorelta mieheltä, joka ilmestyy hänen majapaikkaansa vaatimaan omaisuuttaan takaisin. Tomiksi itsensä esittelevä mies kertoo olevansa taikuri ja päätyy värväämään Minan talonväkeensä apulaiseksi. Talousaskareiden lisäksi Minan tehtäviin kuuluu hyvin ärtyisän, pyörätuolissa istuvan Professorin avustaminen ja ulkoiluttaminen.
Uudessa kodissa Minalle selviää pian, että Tom on yhtä lailla keksijä kuin taikuri. Hänen esityksensä perustuvat sorminäppäryyden lisäksi mekaanisiin luomuksiin, joiden toiminta on etupäässä selitettävissä sähkön, hammasrattaiden ja muiden keskintöjen avulla, mutta jotka ovat samalla selvästi edellä tekniikan muuta kehitystä. Huikein Tomin luomuksista on keinotekoinen mies, joka opettelee vähitellen ihmisenä olemista.
Kirjan alkupuoli keskittyy Minan tutustumiseen uuteen ympäristöönsä ja sen ihmisiin. Tomin, Professorin ja keinotekoisen Sotamiehen lisäksi talonväkeen kuuluvat kokki Matilda ja tämän poika, sekalaisia hommia hoiteleva Joel. Hahmokatraan keskinäinen dynamiikka on luontevaa ja hyväntuulista, mutta enimmäkseen jännitteetöntä. Alkuihmetyksen jälkeen tarina meinaakin jäädä hetkeksi polkemaan paikoilleen, kun tapahtumat eivät varsinaisesti etene mihinkään.
Omalta osaltaan tähän vaikuttaa päähenkilö Mina, joka on lopulta kirjan heikoin lenkki. Hän on lähtökohtiensa, haaveidensa ja tavoitteidensa puolesta perin samastuttava hahmo. Samalla hän on kuitenkin myös aivan liian täydellinen tuntuakseen uskottavalta. Hän on kaunis, hurmaava, nokkela, luonteva esiintyjä, erinomainen varas ja ymmärtää uskomattomatkin asiat täysin ongelmitta. Huonoja puolia hänellä ei lievää rämäpäisyyttä ja mustasukkaista mielikuvitusta lukuun ottamatta ole. Useimmissa juonenkäänteissä hänen kyvykkyytensä on onneksi luontevaa, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Mina sujahtaa täydellisesti Tomin taikuuden ja esitysten maailmaan, hänen erinomaisuutensa alkaa käydä vähän väsyttäväksi.
Onneksi Mina on riittävän sympaattinen hahmo, ettei hän ehdi käydä raivostuttavaksi ennen kuin tarinan pyörät alkavat pyöriä suuremmilla kierroksilla. Siinä vaiheessa hänen ylivertaisuutensa on helppo työntää sivuun ja heittäytyä kertomuksen vietäväksi. Taikuri ja taskuvaras kutoo yhteen seikkailua, romantiikkaa, salaisuuksia, ihmissuhteita ja juonittelua vilpittömällä innolla ja etupäässä onnistuneesti. Sen asetelmat eivät ehkä näytä erityisen omaperäisiltä, mutta lukijan kannattaa sysätä kyynisyytensä syrjään jo senkin vuoksi, että kuten Tomin illuusioissa, tässä tarinassakaan kaikki ei ole aivan sitä, miltä se aluksi näyttää.
Haluankin nostaa Anniina Mikamalle hattua siitä, miten hienosti tarinan monet salaisuudet ja yllätykset on rakennettu. Niitä pohjustetaan riittävästi, jotta ne tuntuvat uskottavilta ja tarkkasilmäinen lukija voi aavistella niitä jo etukäteen, mutta niiden paljastuminen ei saa päähenkilöitä vaikuttamaan typeryksiltä. Tämä on mukavaa vaihtelua kirjoihin, joissa paljastuksia pudotellaan täysin puun takaa tai lukija turhautuu siihen, etteivät sankarit ymmärrä jotakin hyvin itsestäänselvää asiaa.
Tarinan sijoittaminen 1800-luvun lopun Helsinkiin toimii hämmästyttävän hyvin. Tähän epäilemättä vaikuttaa oleellisesti se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälti omaan, eristettyyn ympäristöönsä, josta tehdään vain satunnaisia vierailuja historiallisiin maisemiin. Toisaalta nämä siirtymät tuntuvat luontevilta eikä steampunk-elementteistä ole tehty niin fantastisia tai ylenpalttisia, että ristiriita niiden ja historiallisen kaupungin välillä olisi liian räikeä. On joka tapauksessa hienoa nähdä, että suomalaiset kirjoittajat sijoittavat tarinansa suomalaiseen ympäristöön sen sijaan, että tarina olisi viety johonkin vaihtoehtohistorioista tutumpaan eurooppalaiseen suurkaupunkiin.
Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että historiallinen miljöö on tarinan kannalta lopulta varsin epäoleellinen. Taikuri ja taskuvaras on pohjimmiltaan vahvasti romantisoitu seikkailukertomus, johon tutut paikannimet antavat vain pienen lisämausteen. Jollei trilogian myöhemmistä osista paljastu jotakin kiinteämpää yhteyttä oikeaan historiaan, saman tarinan olisi voinut kertoa myös täysin fiktiivisessä maailmassa kokonaisuuden kärsimättä.
Tekstin tasolla kirjassa olisi vielä hieman kohennettavaa. Vaikka lauseet sinänsä soljuvat sujuvasti, ne ovat hieman kliinisiä ja tasarytmillisiä. Dialogissa hahmot kuulostavat kukin itseltään, mutta kaikilla on taipumusta päätyä varsin syvämietteisiin lausuntoihin niin nopeasti, ettei se aina tunnu luontevalta. Toisaalta kohtaukset on jäsennetty erinomaisesti ja lukija pysyy helposti perässä myös vauhdikkaammissa käänteissä.
Taikuri ja taskuvaras on niitä kirjoja, jotka takakansi saa vaikuttamaan höttöisemmiltä kuin ne ovatkaan. Anniina Mikama on luonut vauhdikkaan, romanttisen seikkailukertomuksen, jonka juonenkäänteissä piileskelee useampikin yllätys. Jäänkin odottamaan sarjan seuraavaa osaa positiivisin mielin, sillä tälle trilogialle on ehdottomasti paikkansa kotimaisen nuortenfantasian saralla.
Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Vilhelmiina Holm, tuttavallisemmin Mina, joka on vanhempiensa kuoleman jälkeen elättänyt itsensä kerjäämällä ja varastelemalla. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän varastaa oudon esineen komealta, nuorelta mieheltä, joka ilmestyy hänen majapaikkaansa vaatimaan omaisuuttaan takaisin. Tomiksi itsensä esittelevä mies kertoo olevansa taikuri ja päätyy värväämään Minan talonväkeensä apulaiseksi. Talousaskareiden lisäksi Minan tehtäviin kuuluu hyvin ärtyisän, pyörätuolissa istuvan Professorin avustaminen ja ulkoiluttaminen.
Uudessa kodissa Minalle selviää pian, että Tom on yhtä lailla keksijä kuin taikuri. Hänen esityksensä perustuvat sorminäppäryyden lisäksi mekaanisiin luomuksiin, joiden toiminta on etupäässä selitettävissä sähkön, hammasrattaiden ja muiden keskintöjen avulla, mutta jotka ovat samalla selvästi edellä tekniikan muuta kehitystä. Huikein Tomin luomuksista on keinotekoinen mies, joka opettelee vähitellen ihmisenä olemista.
Kirjan alkupuoli keskittyy Minan tutustumiseen uuteen ympäristöönsä ja sen ihmisiin. Tomin, Professorin ja keinotekoisen Sotamiehen lisäksi talonväkeen kuuluvat kokki Matilda ja tämän poika, sekalaisia hommia hoiteleva Joel. Hahmokatraan keskinäinen dynamiikka on luontevaa ja hyväntuulista, mutta enimmäkseen jännitteetöntä. Alkuihmetyksen jälkeen tarina meinaakin jäädä hetkeksi polkemaan paikoilleen, kun tapahtumat eivät varsinaisesti etene mihinkään.
Omalta osaltaan tähän vaikuttaa päähenkilö Mina, joka on lopulta kirjan heikoin lenkki. Hän on lähtökohtiensa, haaveidensa ja tavoitteidensa puolesta perin samastuttava hahmo. Samalla hän on kuitenkin myös aivan liian täydellinen tuntuakseen uskottavalta. Hän on kaunis, hurmaava, nokkela, luonteva esiintyjä, erinomainen varas ja ymmärtää uskomattomatkin asiat täysin ongelmitta. Huonoja puolia hänellä ei lievää rämäpäisyyttä ja mustasukkaista mielikuvitusta lukuun ottamatta ole. Useimmissa juonenkäänteissä hänen kyvykkyytensä on onneksi luontevaa, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Mina sujahtaa täydellisesti Tomin taikuuden ja esitysten maailmaan, hänen erinomaisuutensa alkaa käydä vähän väsyttäväksi.
Onneksi Mina on riittävän sympaattinen hahmo, ettei hän ehdi käydä raivostuttavaksi ennen kuin tarinan pyörät alkavat pyöriä suuremmilla kierroksilla. Siinä vaiheessa hänen ylivertaisuutensa on helppo työntää sivuun ja heittäytyä kertomuksen vietäväksi. Taikuri ja taskuvaras kutoo yhteen seikkailua, romantiikkaa, salaisuuksia, ihmissuhteita ja juonittelua vilpittömällä innolla ja etupäässä onnistuneesti. Sen asetelmat eivät ehkä näytä erityisen omaperäisiltä, mutta lukijan kannattaa sysätä kyynisyytensä syrjään jo senkin vuoksi, että kuten Tomin illuusioissa, tässä tarinassakaan kaikki ei ole aivan sitä, miltä se aluksi näyttää.
Haluankin nostaa Anniina Mikamalle hattua siitä, miten hienosti tarinan monet salaisuudet ja yllätykset on rakennettu. Niitä pohjustetaan riittävästi, jotta ne tuntuvat uskottavilta ja tarkkasilmäinen lukija voi aavistella niitä jo etukäteen, mutta niiden paljastuminen ei saa päähenkilöitä vaikuttamaan typeryksiltä. Tämä on mukavaa vaihtelua kirjoihin, joissa paljastuksia pudotellaan täysin puun takaa tai lukija turhautuu siihen, etteivät sankarit ymmärrä jotakin hyvin itsestäänselvää asiaa.
Tarinan sijoittaminen 1800-luvun lopun Helsinkiin toimii hämmästyttävän hyvin. Tähän epäilemättä vaikuttaa oleellisesti se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälti omaan, eristettyyn ympäristöönsä, josta tehdään vain satunnaisia vierailuja historiallisiin maisemiin. Toisaalta nämä siirtymät tuntuvat luontevilta eikä steampunk-elementteistä ole tehty niin fantastisia tai ylenpalttisia, että ristiriita niiden ja historiallisen kaupungin välillä olisi liian räikeä. On joka tapauksessa hienoa nähdä, että suomalaiset kirjoittajat sijoittavat tarinansa suomalaiseen ympäristöön sen sijaan, että tarina olisi viety johonkin vaihtoehtohistorioista tutumpaan eurooppalaiseen suurkaupunkiin.
Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että historiallinen miljöö on tarinan kannalta lopulta varsin epäoleellinen. Taikuri ja taskuvaras on pohjimmiltaan vahvasti romantisoitu seikkailukertomus, johon tutut paikannimet antavat vain pienen lisämausteen. Jollei trilogian myöhemmistä osista paljastu jotakin kiinteämpää yhteyttä oikeaan historiaan, saman tarinan olisi voinut kertoa myös täysin fiktiivisessä maailmassa kokonaisuuden kärsimättä.
Tekstin tasolla kirjassa olisi vielä hieman kohennettavaa. Vaikka lauseet sinänsä soljuvat sujuvasti, ne ovat hieman kliinisiä ja tasarytmillisiä. Dialogissa hahmot kuulostavat kukin itseltään, mutta kaikilla on taipumusta päätyä varsin syvämietteisiin lausuntoihin niin nopeasti, ettei se aina tunnu luontevalta. Toisaalta kohtaukset on jäsennetty erinomaisesti ja lukija pysyy helposti perässä myös vauhdikkaammissa käänteissä.
Taikuri ja taskuvaras on niitä kirjoja, jotka takakansi saa vaikuttamaan höttöisemmiltä kuin ne ovatkaan. Anniina Mikama on luonut vauhdikkaan, romanttisen seikkailukertomuksen, jonka juonenkäänteissä piileskelee useampikin yllätys. Jäänkin odottamaan sarjan seuraavaa osaa positiivisin mielin, sillä tälle trilogialle on ehdottomasti paikkansa kotimaisen nuortenfantasian saralla.
lauantai 30. joulukuuta 2017
Ajatuksia The Expanse -sarjasta
The Expanse on ollut yksi viime vuosien kehutuimpia scifi-kirjasarjoja. Uusia osia on ilmestynyt tasaisesti kerran vuodessa ja Syfyn ilmeisen onnistunut tv-sovitus (joka on itseltäni vielä tyystin näkemättä) on tuonut tullessaan uusia faneja. Sain juuri luettua sarjan neljännen osan Cibola Burnin loppuun ja ajattelin, että yksittäisen kirja-arvostelun sijaan tässä olisi hyvä tilaisuus tiivistää ajatuksiani koko saagasta tähän mennessä.
Viimeistään tässä vaiheessa alkaa näyttää siltä, että kaikkien The Expanse -kirjojen perusasetelma ja -rakenne ovat samanlaisia. Tapahtumat sysää liikkeelle muukalaisteknologian uusi ilmenemismuoto, jota ihmiset yrittävät joko ymmärtää tai hallita. Pyrkimykset kasvavat nopeasti valta- tai omaisuuskamppailuksi, josta muodostuu kunkin kirjan ydinkonflikti. Sen rinnalla kulkevat yksittäisten hahmojen tarinakaaret, jotka avaavat muukalaisteknologian ja ihmisten ahneuden vaikutuksia inhimillisemmällä tasolla. Lopulta teknologiaan liittyvä mysteeri selviää ja samalla The Expansen maailmankaikkeudesta paljastuu jotakin uutta, joka pohjustaa jälleen seuraavan kirjan asetelmia.
Kaavamainen rakenne voi kuulostaa pahalta, mutta kuten Harry Potteritkin osoittavat, oikein käytettynä se voi olla hyvin toimiva kerrontakeino. Myös The Expanse onnistuu tässä varsin hyvin. Toistuvuutta hyödynnetään niin korkealla ylätasolla, ettei se lukitse kirjojen hahmoja tai juonikuvioita kerta toisensa jälkeen samoille poluille. Samalla se tuo lukijalle luottamusta siihen, että tarina on koukeroistaan huolimatta etenevässä johonkin. Kun tähän yhdistetään siisti, sujuva teksti, jouhevasti rakennetut kohtaukset ja uskottava dialogi, on helppo ymmärtää, miksi sarjan kirjat ovat vetävää, mukaansa tempaavaa luettavaa.
The Expansen viihdyttävyyteen on toinenkin syy. Vaikka sarjassa käsitelläänkin yksittäisten hahmojen kautta mm. ulkopuolisuutta, uskontoa ja perhe-elämää, sen perusestetiikka on lainattu suoraan Hollywoodin toimintarämistelyistä. Ongelmien ja ongelmanratkaisun ytimessä ovat teknologia, isot pyssyt ja avaruusalukset ja miehisyyden esittämiseen keskittyvä äijäily. Hahmot kyräilevät, hyväilevät aseitaan ja lisäävät jännitteitä repliikeillä, joiden tarkoituksena on osoittaa vastapuolelle, että tämän vastaavilla uhkauksilla ei ollut mitään vaikutusta. Kirjojen loppupuolella pullistelu tapaa paisua toimintakohtauksiksi, jotka ovat hyvin kirjoitettuja, mutta paikoin tuskastuttavan pitkiä.
Sarja asettuu siis osaksi viihdeteollisuuden teknologia- ja väkivaltavetoista jatkumoa. Tämä tekee siitä helposti lähestyttävän, mutta on samalla myös kirjasarjan merkittävin potentiaalinen kompastuskivi: mikäli tällainen kuvasto ei viehätä, kirjatkin voivat jäädä hyvin etäisiksi. Toisaalta The Expanse on toiminta-scifiksi epätavallisen älykästä. Sen teknologiset ja sosiaaliset ratkaisut ovat hyvin perusteltuja eikä se ole sokea sotimisen ja valtataistelujen inhimillisille seurauksille. Hetkittäin sarja myös uskaltautuu kritisoimaan omaa kuvastoaan, vaikkei se koskaan äidykään erityisen kantaaottavaksi. Kaikki tämä tasapainottaa väkivaltakohtauksia siinä määrin, että myös vähemmän sotaista scifiä etsivät voivat huomata pitävänsä kirjoista. Omalla kohdallani on käynyt juuri näin.
Erityisesti minua viehättää The Expansen maailma. Ihmiskunnan tulevaisuus on kartoitettu yksityiskohtaisesti ja poikkeuksellisen uskottavasti. Avaruusteknologia on mahdollistanut oman aurinkokuntamme sisällä kulkemiseen ja Marsin, asteroidivyöhykkeen ja tiettyjen kuiden asuttamiseen. Tämä on tehty fysiikan lait, ihmiskehon rajoitukset ja kunkin taivaankappaleen olosuhteet huomioon ottaen, avaruuden valtavia etäisyyksiä unohtamatta. Runsaat yksityiskohdat teknisistä, lääketieteellisistä ja sosiaalisista sopeutumiskeinoista havainnollistavat tätä hienosti ja luovat kirjoihin epätavallisen vahvan läsnäolon tunnun. Avaruusmatkailua on harvoin esitetty näin uskottavasti.
Muukalaisteknologian osalta maailma on rakennettu yhtä huolellisesti. Sitä ei lähdetä selittämään auki, vaan sen luonne ja mahdollisuudet avautuvat askel kerrallaan suuren tarinakaaren edetessä. Tästä muodostuukin yksi kirjasarjan tärkeimmistä koukuista. Sattumanvaraiselta vaikuttava teknologia alkaa vähitellen käydä järkeen ja samalla sen luojat muuttuvat yhä kiinnostavammiksi. Loogisuus ja ymmärrettävyys eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjoittajat olisivat joutuneet tinkimään teknologian vieraudesta. The Expansessa ihmiskunta on suurten, käsittämättömien asioiden äärellä eikä vastauksia saada helposti tai nopeasti. Arvostan tätä suuresti.
Aivan samaa ei valitettavasti voi sanoa sarjan hahmokaartista eikä varsinkaan sen päähenkilöistä. Heillä ei ole oikeastaan minkäänlaista persoonallisuutta, vaan heidän tärkein määrittävä piirteensä on se, että he ovat erittäin kykeneviä omalla alallaan. Nelikon tavat reagoida tapahtumiin vaihtelevat hieman, mutta pohjimmiltaan he kaikki ovat viileitä, etäisiä ja taidoiltaan poikkeuksellisia henkilöitä. Rocinanten miehistön jäsenet ei vielä neljän kirjan jälkeenkään tunnu erityisen eläviltä hahmoilta, vaan pikemminkin kerronnan välineiltä. He ovat kirjoittajien ikkuna maailmaan ja sen tapahtumiin, eivät vahvoja tai kehittyviä henkilöitä.
Tämä on hieman kummallista, sillä muuten kirjoissa on useita onnistuneita, mielenkiintoisesti kirjoitettuja hahmoja, jotka ovat taustoiltaan ja rooleiltaan kiitettävän monipuolisia. Heidän osuuksiaan on kiinnostavaa lukea ja näkökulman vaihtumisen huomaa selvästi. Neljän kirjan jälkeen alkaa tosin pistää silmään se, että käytännössä kaikki hahmot ovat sotilaita, poliitikkoja, insinöörejä tai tieteilijöitä. Humanistisemmasta näkökulmasta maailmaa tarkastelevia merkittäviä hahmoja on ollut toistaiseksi yksi. Mikäli tämä jatkuu sarjan edetessä, hahmokaarti voi alkaa tuntua hieman yksipuoliselta.
Pitkien kirjasarjojen kohdalla joutuu jokaisen osan jälkeen miettimään, vieläkö kiinnostus riittää seuraavaan osaan tarttumiseen. Vaikka Cibola Burn oli sarjan toistaiseksi lattein osa, omalla kohdallani vastaus on The Expansen suhteen yhä selkeästi myönteinen. Olen utelias näkemään, mitä kaikkea tämä maailma pitää vielä sisällään. Mikäli sarja alkaa keskittyä entistä enemmän ihmisten keskinäisiin välienselvittelyihin maailmanrakennuksen ja siihen liittyvien arvoitusten sijaan, mielipiteeni voi muuttua. Viidenteen osaan tartun kuitenkin epäröimättä (kunhan lukupinoni on hieman madaltunut).
The Expanse -kirjat tuskin tulevat nousemaan tieteiskirjallisuuden klassikoiden joukkoon. Viihdyttävää ja helppolukuista avaruusscifiä etsiville niitä on kuitenkin helppo suositella. Tarinat etenevät jouhevasti, maailma on mukavan kouriintuntuva ja tasapaino suuren taustatarinan ja yksittäisten hahmojen omien juonten suhteen on kohdallaan.
Viimeistään tässä vaiheessa alkaa näyttää siltä, että kaikkien The Expanse -kirjojen perusasetelma ja -rakenne ovat samanlaisia. Tapahtumat sysää liikkeelle muukalaisteknologian uusi ilmenemismuoto, jota ihmiset yrittävät joko ymmärtää tai hallita. Pyrkimykset kasvavat nopeasti valta- tai omaisuuskamppailuksi, josta muodostuu kunkin kirjan ydinkonflikti. Sen rinnalla kulkevat yksittäisten hahmojen tarinakaaret, jotka avaavat muukalaisteknologian ja ihmisten ahneuden vaikutuksia inhimillisemmällä tasolla. Lopulta teknologiaan liittyvä mysteeri selviää ja samalla The Expansen maailmankaikkeudesta paljastuu jotakin uutta, joka pohjustaa jälleen seuraavan kirjan asetelmia.
Kaavamainen rakenne voi kuulostaa pahalta, mutta kuten Harry Potteritkin osoittavat, oikein käytettynä se voi olla hyvin toimiva kerrontakeino. Myös The Expanse onnistuu tässä varsin hyvin. Toistuvuutta hyödynnetään niin korkealla ylätasolla, ettei se lukitse kirjojen hahmoja tai juonikuvioita kerta toisensa jälkeen samoille poluille. Samalla se tuo lukijalle luottamusta siihen, että tarina on koukeroistaan huolimatta etenevässä johonkin. Kun tähän yhdistetään siisti, sujuva teksti, jouhevasti rakennetut kohtaukset ja uskottava dialogi, on helppo ymmärtää, miksi sarjan kirjat ovat vetävää, mukaansa tempaavaa luettavaa.
The Expansen viihdyttävyyteen on toinenkin syy. Vaikka sarjassa käsitelläänkin yksittäisten hahmojen kautta mm. ulkopuolisuutta, uskontoa ja perhe-elämää, sen perusestetiikka on lainattu suoraan Hollywoodin toimintarämistelyistä. Ongelmien ja ongelmanratkaisun ytimessä ovat teknologia, isot pyssyt ja avaruusalukset ja miehisyyden esittämiseen keskittyvä äijäily. Hahmot kyräilevät, hyväilevät aseitaan ja lisäävät jännitteitä repliikeillä, joiden tarkoituksena on osoittaa vastapuolelle, että tämän vastaavilla uhkauksilla ei ollut mitään vaikutusta. Kirjojen loppupuolella pullistelu tapaa paisua toimintakohtauksiksi, jotka ovat hyvin kirjoitettuja, mutta paikoin tuskastuttavan pitkiä.
Sarja asettuu siis osaksi viihdeteollisuuden teknologia- ja väkivaltavetoista jatkumoa. Tämä tekee siitä helposti lähestyttävän, mutta on samalla myös kirjasarjan merkittävin potentiaalinen kompastuskivi: mikäli tällainen kuvasto ei viehätä, kirjatkin voivat jäädä hyvin etäisiksi. Toisaalta The Expanse on toiminta-scifiksi epätavallisen älykästä. Sen teknologiset ja sosiaaliset ratkaisut ovat hyvin perusteltuja eikä se ole sokea sotimisen ja valtataistelujen inhimillisille seurauksille. Hetkittäin sarja myös uskaltautuu kritisoimaan omaa kuvastoaan, vaikkei se koskaan äidykään erityisen kantaaottavaksi. Kaikki tämä tasapainottaa väkivaltakohtauksia siinä määrin, että myös vähemmän sotaista scifiä etsivät voivat huomata pitävänsä kirjoista. Omalla kohdallani on käynyt juuri näin.
Erityisesti minua viehättää The Expansen maailma. Ihmiskunnan tulevaisuus on kartoitettu yksityiskohtaisesti ja poikkeuksellisen uskottavasti. Avaruusteknologia on mahdollistanut oman aurinkokuntamme sisällä kulkemiseen ja Marsin, asteroidivyöhykkeen ja tiettyjen kuiden asuttamiseen. Tämä on tehty fysiikan lait, ihmiskehon rajoitukset ja kunkin taivaankappaleen olosuhteet huomioon ottaen, avaruuden valtavia etäisyyksiä unohtamatta. Runsaat yksityiskohdat teknisistä, lääketieteellisistä ja sosiaalisista sopeutumiskeinoista havainnollistavat tätä hienosti ja luovat kirjoihin epätavallisen vahvan läsnäolon tunnun. Avaruusmatkailua on harvoin esitetty näin uskottavasti.
Muukalaisteknologian osalta maailma on rakennettu yhtä huolellisesti. Sitä ei lähdetä selittämään auki, vaan sen luonne ja mahdollisuudet avautuvat askel kerrallaan suuren tarinakaaren edetessä. Tästä muodostuukin yksi kirjasarjan tärkeimmistä koukuista. Sattumanvaraiselta vaikuttava teknologia alkaa vähitellen käydä järkeen ja samalla sen luojat muuttuvat yhä kiinnostavammiksi. Loogisuus ja ymmärrettävyys eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjoittajat olisivat joutuneet tinkimään teknologian vieraudesta. The Expansessa ihmiskunta on suurten, käsittämättömien asioiden äärellä eikä vastauksia saada helposti tai nopeasti. Arvostan tätä suuresti.
Aivan samaa ei valitettavasti voi sanoa sarjan hahmokaartista eikä varsinkaan sen päähenkilöistä. Heillä ei ole oikeastaan minkäänlaista persoonallisuutta, vaan heidän tärkein määrittävä piirteensä on se, että he ovat erittäin kykeneviä omalla alallaan. Nelikon tavat reagoida tapahtumiin vaihtelevat hieman, mutta pohjimmiltaan he kaikki ovat viileitä, etäisiä ja taidoiltaan poikkeuksellisia henkilöitä. Rocinanten miehistön jäsenet ei vielä neljän kirjan jälkeenkään tunnu erityisen eläviltä hahmoilta, vaan pikemminkin kerronnan välineiltä. He ovat kirjoittajien ikkuna maailmaan ja sen tapahtumiin, eivät vahvoja tai kehittyviä henkilöitä.
Tämä on hieman kummallista, sillä muuten kirjoissa on useita onnistuneita, mielenkiintoisesti kirjoitettuja hahmoja, jotka ovat taustoiltaan ja rooleiltaan kiitettävän monipuolisia. Heidän osuuksiaan on kiinnostavaa lukea ja näkökulman vaihtumisen huomaa selvästi. Neljän kirjan jälkeen alkaa tosin pistää silmään se, että käytännössä kaikki hahmot ovat sotilaita, poliitikkoja, insinöörejä tai tieteilijöitä. Humanistisemmasta näkökulmasta maailmaa tarkastelevia merkittäviä hahmoja on ollut toistaiseksi yksi. Mikäli tämä jatkuu sarjan edetessä, hahmokaarti voi alkaa tuntua hieman yksipuoliselta.
Pitkien kirjasarjojen kohdalla joutuu jokaisen osan jälkeen miettimään, vieläkö kiinnostus riittää seuraavaan osaan tarttumiseen. Vaikka Cibola Burn oli sarjan toistaiseksi lattein osa, omalla kohdallani vastaus on The Expansen suhteen yhä selkeästi myönteinen. Olen utelias näkemään, mitä kaikkea tämä maailma pitää vielä sisällään. Mikäli sarja alkaa keskittyä entistä enemmän ihmisten keskinäisiin välienselvittelyihin maailmanrakennuksen ja siihen liittyvien arvoitusten sijaan, mielipiteeni voi muuttua. Viidenteen osaan tartun kuitenkin epäröimättä (kunhan lukupinoni on hieman madaltunut).
The Expanse -kirjat tuskin tulevat nousemaan tieteiskirjallisuuden klassikoiden joukkoon. Viihdyttävää ja helppolukuista avaruusscifiä etsiville niitä on kuitenkin helppo suositella. Tarinat etenevät jouhevasti, maailma on mukavan kouriintuntuva ja tasapaino suuren taustatarinan ja yksittäisten hahmojen omien juonten suhteen on kohdallaan.
sunnuntai 19. marraskuuta 2017
Naisscifistien valtakausi
Science fictionia pidetään usein miehisenä kirjallisuudenlajina, vaikka Ursula Le Guinin, Octavia E. Butlerin, Doris Lessingin ja Sheri S. Tepperin kaltaiset mestarilliset kirjoittajat ovatkin jo pitkään haastaneet tätä mielikuvaa. Viime vuosien kiehtovimpien ja kehutuimpien scifi-kirjojen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että meneillään on naisten kirjoittaman science fictionin kultakausi. Alla neljä kirjailijaa, jotka ovat kukin laajentaneet tieteiskirjallisuuden kenttää ja kirjoittaneet 2010-luvun kiinnostavimpia scifiteoksia.
Pyrin esittelemään ainakin osan mainituista kirjoista tässä blogissa tarkemminkin, kunhan aika sen sallii.
Becky Chambers
Chamberin debyyttikirja A Long Way to a Small, Angry Planet on hämmentävä teos. Se on yhtä aikaa uranuurtaja, hyvin poliittinen ja erittäin hurmaavaa hyvän mielen kirjallisuutta.
Asetelma on tuttu: pienen avaruusaluksen miehistö lähtee matkalle galaksin poikki suorittamaan saamaansa tehtävää. Edessä ei kuitenkaan ole eeppisiä avaruustaisteluja, poliittista valtapeliä tai maailmankaikkeuden pelastamista, vaan miehistön jäsenten unelmia, pelkoja ja ristiriitoja sekä kohtaamisia ja paikkoja, jotka heijastelevat näitä eri tavoin. Chambers käyttää avaruus-scifin työkalupakkia kirjoittaakseen mm. perhesuhteista, seksuaalisuudesta ja rakkaudesta. Minkään aiheen kohdalla hän ei saarnaa, vaan purkaa kulttuurimme odotuksia ja rakenteita hienovaraisten esimerkkien kautta. Lopputuloksena on erittäin viehättävä kirja, joka jättää jälkeensä harvinaisen positiivisen väreen.
Itsenäinen, samaan maailmankaikkeuteen sijoittuva jatko-osa A Closed and Common Orbit jatkaa samoilla linjoilla. Se ei ehkä ole aivan yhtä raikas teos kuin edeltäjänsä, mutta ehdottomasti myös lukemisen arvoinen.
Laajempi arvostelu Chambersin esikoisesta täällä.
Ann Leckie
Leckien kirjailijanura alkoi heti täysosumalla, kun hänen ensimmäinen kirjansa Ancillary Justice voitti suurin piirtein kaikki merkittävä scifi-kirjallisuuden palkinnot. Sen aloittama Imperial Radch -trilogia hyödyntää Iain M. Banksin tieteiskirjallisuudelle raivaamia polkuja poikkeuksellisen onnistuneesti.
Puitteiltaan Ancillary Justice jatko-osineen on silkkaa avaruusoopperaa. Tapahtumien keskiössä on galaksinlaajuinen valtakunta, joka kamppailee oman tulevaisuutensa ja identiteettinsä kanssa, asetelmat ovat suurisuuntaisia ja poliittisen juonittelun ja sotimisen sävyttämiä, ja päähenkilökin on yhteen kehoon kahlittu sota-aluksen tekoäly. Eeppistä avaruusscifiä etsivä ei siis joudu pettymään, mutta Leckie sekoittaa palettiinsa myös hienovaraisempia sävyjä. Epätavallinen päähenkilö havainnoi ihmisyyttä ja ihmiskuntaa sopivan etäännytetysti, mahtipontisuuden vastapainona on hienosti kirjoitettuja pienimuotoisempia ja henkilökohtaisempia kohtauksia, ja kielelliset ratkaisut haastavat sukupuoliin ja niiden esittämiseen liittyviä oletuksia. Vaikka Leckie on selvästi Banksinsa lukenut, hän ei jää niiden vangiksi, vaan vie keinoja ja teemoja rohkeasti ja toimivasti omaan suuntaansa.
Leckien tuorein romaani Provenance sijoittuu samaan maailmankaikkeuteen kuin tämä ensimmäinen trilogiakin. Itse en ole ehtinyt sitä vielä lukemaan, mutta viidakkorumpu kertoo sen jatkavan samalla, väkevällä linjalla.
Nnedi Okorafor
Nnedi Okorafor on nigerialaistaustainen kirjailija, joka tuo syntyperästään vaikutteita ja teemoja tarinoihinsa. Lopputuloksena on vahva, raikas kertojanääni.
Nnedi Okorafor on julkaissut jo yli kymmenen vuoden ajan, mutta tämän aiheen tiimoilta haluan nostaa esille erityisesti hänen kaksi tuoretta pienoisromaaniaan. Binti ja Binti 2: Home seuraavat samannimisen päähenkilön taivalta verrattain alkukantaisista kotioloistaan galaksin arvostetuimpaan opinahjoon. Primitiivisten kulttuurien ja uskomisten kohtaamisista erittäin kehittyneen teknologian kanssa on kirjoitettu ennenkin, mutta Okorafor saa ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden tuntemuksiin vahvoja, omaperäisiä sävyjä. Kun kulttuurien erot ovat riittävän suuria, päähenkilö kokee helpommaksi toimia täysin vieraan rodun kuin kehittyneemmän teknologian parissa kasvaneiden kanssa. Tämän lisäksi arvostin Binti-tarinoissa tapaa, jolla hänen kansansa maanläheisyyttä käsiteltiin.
Catherynne M. Valente
Vuoden 2016 Finnconin kunniavieras Catherynne M. Valente on tullut tunnetuksi ennen kaikkea satuja ja kansantarinoita rohkeasti hyödyntävänä ja haastavana kirjailijana. Hänen tuore Radiance -romaaninsa on kuitenkin huikea, persoonallinen scifi-teos.
Radiancen maailmalle ei ole vertailukohtaa. Se yhdistelee Hollywoodin kultakauden glamouria, Jules Vernen ja H. G. Wellsin tieteisvisioita ja pulp-tarinoiden elementtejä hahmokaartiin, joka on velkaa vähintäänkin film noirélle ja Ed Woodille. Kun näitä kaikkia höystetään Valenten omaperäisen mielikuvituksen luomuksilla, lopputuloksena on vaihtoehtohistoriaa, jossa koko aurinkokuntamme on asutettu jo 1900-luvun alkupuolella. Dekkaria, murhamysteeriä ja melankolista romantiikkaa yhdistelevä tarina vie lukijaa planeetalta ja kuulta toiselle eikä tajunnan tasokaan pysy aivan vakiona.
Valenten kieli on aina ollut kaunista ja ennakkoluulotonta, mutta Radiancen kohdalla hän tuntuu päästäneen itsensä täysin valloilleen. Erityisesti tapa, jolla hän epätyypillisen rakenteen ja välilukujen avulla ahtaa yhden kirjan sivuille valtaisan yksityiskohtia maailmastaan, tuntuu hetkittäin suorastaan noituudelta.
Pyrin esittelemään ainakin osan mainituista kirjoista tässä blogissa tarkemminkin, kunhan aika sen sallii.
Becky Chambers
Chamberin debyyttikirja A Long Way to a Small, Angry Planet on hämmentävä teos. Se on yhtä aikaa uranuurtaja, hyvin poliittinen ja erittäin hurmaavaa hyvän mielen kirjallisuutta.
Asetelma on tuttu: pienen avaruusaluksen miehistö lähtee matkalle galaksin poikki suorittamaan saamaansa tehtävää. Edessä ei kuitenkaan ole eeppisiä avaruustaisteluja, poliittista valtapeliä tai maailmankaikkeuden pelastamista, vaan miehistön jäsenten unelmia, pelkoja ja ristiriitoja sekä kohtaamisia ja paikkoja, jotka heijastelevat näitä eri tavoin. Chambers käyttää avaruus-scifin työkalupakkia kirjoittaakseen mm. perhesuhteista, seksuaalisuudesta ja rakkaudesta. Minkään aiheen kohdalla hän ei saarnaa, vaan purkaa kulttuurimme odotuksia ja rakenteita hienovaraisten esimerkkien kautta. Lopputuloksena on erittäin viehättävä kirja, joka jättää jälkeensä harvinaisen positiivisen väreen.
Itsenäinen, samaan maailmankaikkeuteen sijoittuva jatko-osa A Closed and Common Orbit jatkaa samoilla linjoilla. Se ei ehkä ole aivan yhtä raikas teos kuin edeltäjänsä, mutta ehdottomasti myös lukemisen arvoinen.
Laajempi arvostelu Chambersin esikoisesta täällä.
Ann Leckie
Leckien kirjailijanura alkoi heti täysosumalla, kun hänen ensimmäinen kirjansa Ancillary Justice voitti suurin piirtein kaikki merkittävä scifi-kirjallisuuden palkinnot. Sen aloittama Imperial Radch -trilogia hyödyntää Iain M. Banksin tieteiskirjallisuudelle raivaamia polkuja poikkeuksellisen onnistuneesti.
Puitteiltaan Ancillary Justice jatko-osineen on silkkaa avaruusoopperaa. Tapahtumien keskiössä on galaksinlaajuinen valtakunta, joka kamppailee oman tulevaisuutensa ja identiteettinsä kanssa, asetelmat ovat suurisuuntaisia ja poliittisen juonittelun ja sotimisen sävyttämiä, ja päähenkilökin on yhteen kehoon kahlittu sota-aluksen tekoäly. Eeppistä avaruusscifiä etsivä ei siis joudu pettymään, mutta Leckie sekoittaa palettiinsa myös hienovaraisempia sävyjä. Epätavallinen päähenkilö havainnoi ihmisyyttä ja ihmiskuntaa sopivan etäännytetysti, mahtipontisuuden vastapainona on hienosti kirjoitettuja pienimuotoisempia ja henkilökohtaisempia kohtauksia, ja kielelliset ratkaisut haastavat sukupuoliin ja niiden esittämiseen liittyviä oletuksia. Vaikka Leckie on selvästi Banksinsa lukenut, hän ei jää niiden vangiksi, vaan vie keinoja ja teemoja rohkeasti ja toimivasti omaan suuntaansa.
Leckien tuorein romaani Provenance sijoittuu samaan maailmankaikkeuteen kuin tämä ensimmäinen trilogiakin. Itse en ole ehtinyt sitä vielä lukemaan, mutta viidakkorumpu kertoo sen jatkavan samalla, väkevällä linjalla.
Nnedi Okorafor
Nnedi Okorafor on nigerialaistaustainen kirjailija, joka tuo syntyperästään vaikutteita ja teemoja tarinoihinsa. Lopputuloksena on vahva, raikas kertojanääni.
Nnedi Okorafor on julkaissut jo yli kymmenen vuoden ajan, mutta tämän aiheen tiimoilta haluan nostaa esille erityisesti hänen kaksi tuoretta pienoisromaaniaan. Binti ja Binti 2: Home seuraavat samannimisen päähenkilön taivalta verrattain alkukantaisista kotioloistaan galaksin arvostetuimpaan opinahjoon. Primitiivisten kulttuurien ja uskomisten kohtaamisista erittäin kehittyneen teknologian kanssa on kirjoitettu ennenkin, mutta Okorafor saa ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden tuntemuksiin vahvoja, omaperäisiä sävyjä. Kun kulttuurien erot ovat riittävän suuria, päähenkilö kokee helpommaksi toimia täysin vieraan rodun kuin kehittyneemmän teknologian parissa kasvaneiden kanssa. Tämän lisäksi arvostin Binti-tarinoissa tapaa, jolla hänen kansansa maanläheisyyttä käsiteltiin.
Catherynne M. Valente
Vuoden 2016 Finnconin kunniavieras Catherynne M. Valente on tullut tunnetuksi ennen kaikkea satuja ja kansantarinoita rohkeasti hyödyntävänä ja haastavana kirjailijana. Hänen tuore Radiance -romaaninsa on kuitenkin huikea, persoonallinen scifi-teos.
Radiancen maailmalle ei ole vertailukohtaa. Se yhdistelee Hollywoodin kultakauden glamouria, Jules Vernen ja H. G. Wellsin tieteisvisioita ja pulp-tarinoiden elementtejä hahmokaartiin, joka on velkaa vähintäänkin film noirélle ja Ed Woodille. Kun näitä kaikkia höystetään Valenten omaperäisen mielikuvituksen luomuksilla, lopputuloksena on vaihtoehtohistoriaa, jossa koko aurinkokuntamme on asutettu jo 1900-luvun alkupuolella. Dekkaria, murhamysteeriä ja melankolista romantiikkaa yhdistelevä tarina vie lukijaa planeetalta ja kuulta toiselle eikä tajunnan tasokaan pysy aivan vakiona.
Valenten kieli on aina ollut kaunista ja ennakkoluulotonta, mutta Radiancen kohdalla hän tuntuu päästäneen itsensä täysin valloilleen. Erityisesti tapa, jolla hän epätyypillisen rakenteen ja välilukujen avulla ahtaa yhden kirjan sivuille valtaisan yksityiskohtia maailmastaan, tuntuu hetkittäin suorastaan noituudelta.
sunnuntai 12. marraskuuta 2017
Kirja-arvostelu: Viimeinen valtakunta
Jalava teki suomalaisille fantasiaharrastajille merkittävän palveluksen, kun se alkoi julkaista Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-sarjaa suomeksi. Trilogia on yksi viime vuosien parhaista eeppisen fantasian sarjoista ja erinomainen esimerkki siitä, miten maailmanrakennus, huolellisesti suunnitellut taikajärjestelmät ja tarina parhaimmillaan tukevat toisiaan. Sarjan ensimmäinen osa Viimeinen valtakunta pohjustaa tätä kaikkea, mutta on ennen kaikkea viihdyttävä, mukaansatempaava seikkailukertomus.
Usvasyntyisen maailma on synkkä. Sitä hallitsevat tulivuorten jatkuvasti ilmoille sylkevät tuhkasateet, jotka tukahduttavat kasvit ja muuttavat kaiken harmaaksi ja tuhriutuneeksi. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtiajakautunut aatelisiin, joiden elämän täyttävät tanssiaiset ja ylellisyys, ja piestyihin, nälkiintyneisiin skaa-orjiin, joiden elämällä ei ole käytännössä mitään arvoa. Öisin maailman valtaavat usvat, joiden seassa vaeltavia hirviöitä ihmiset pelkäävät hyvästä syystä.
Tällaisessa maailmassa orvon, teini-ikäisen skaa-tytön asema on parhaimmillaankin väkivallan, epävarmuuden ja pelon määrittelemä. Tarinan päähenkilö Vin yrittää selviytyä varaskoplan apulaisena. Hänen tärkein valttikorttinsa on Onni – kyky hienovaraisesti vaikuttaa lähellä olevien ihmisten tunteisiin. Sen avulla hän on onnistunut tekemään itsestään riittävän hyödyllisen, mutta tarpeeksi huomaamattomana pysyäkseen hengissä. Tilanne alkaa muuttua, kun kopla yrittää liian kunnianhimoista huijausta ja kiinnittää vaikutusvaltaisempien tahojen huomion. Vinin pelastukseksi koituu toinen varasjoukko, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut hänen epätavallisista voimistaan ja tietävän niistä paljon enemmän kuin Vin itse.
Uutta koplaa johtaa tarinan toinen päähenkilö Kelsier – maineikas selviytyjä, joka on tiettävästi ainoa pahamaineiselta vankityöleiriltä hengissä paennut. Koettelemustensa myötä hänestä on tullut Usvasyntyinen, yliluonnollisten voimien mestari, ja hän on alkanut unelmoida mahdottomasta: valtakuntaa lähes jumalallisella mahdillaan hallitsevan Lordihallitsijan kukistamisesta. Onnistuakseen tässä hänen on löydettävä tapa kaataa hallitsijan mahtia tukevat aateliset, sotavoimien ohella järjestystä ylläpitävät velvoittajat ja epäinhmilliset Teräsinkvisiittorit, jotka tuntuvat näkevän kaiken huolimatta silmiensä lävitse isketyistä valtavista nauloista.
Näistä asetelmista lähtee liikkeelle tarina, joka lämpenee hieman hitaasti, mutta liikkeelle päästyään kietoo lukijan pauloihinsa. Pohjimmiltaan kyseessä on puhdasverinen fantasiaseikkailu, mutta Sandersonin keino- ja tunnevalikoima on laajempi kuin useimmilla fantasiakirjoittajilla. Pahan valtakunnan vastustamista höystetään kasvu- ja veijaritarinoiden koukuilla, monipuolisella hahmogallerialla, juonittelulla, romantiikalla, uskonnollisuuden tarkastelulla ja välikevennyksillä. Kelsier on hahmona hetkittäin hieman rasittava, mutta muuten tämä kaikki tarjoillaan erinomaisesti rytmitettynä ja vilpittömällä innolla, josta on vaikea olla pitämättä. Loppuhuipennuksessa odottavan juonenkäänteen jälkeen on tuskallista jäädä odottelemaan sarjan seuraavaa osaa.
Yksi Usvasyntyinen-triologian kantavista voimista on sen hienosti suunniteltu metafysiikka. Erityisesti allomantiaksi kutsuttu taikajärjestelmä on elegantti luomus. Allomantikot nielevät ja polttavat aineenvaihdunnassaan metalleja saadakseen yliluonnollisia voimia. Metallin tyyppi määrittelee, millaisia kykyjä siitä saa: tina vahvistaa käyttäjänsä aisteja, rauta antaa kyvyn vetää metallisia kohteita magneettisesti ja pronssi mahdollistaa lähistöllä olevan allomantian aistimisen. Kahdeksan perusmetallia on jaettu henkisiin ja fyysisiin, sisäisiin ja ulkoisiin, ja vetäviin ja työntäviin loogisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Fantasiakirjallisuudesta on vaikea löytää toista yhtä intuitiivista ja täsmällisesti jäsennettyä taikasysteemiä.
Useimmat allomantikot pystyvät polttamaan vain yhtä allomantian kahdeksasta perusmetallista, mutta jo se riittää tekemään heistä hyvin vaikutusvaltaisia tavallisiin ihmisiin verrattuna. Usvasyntyiset kykenevät hyödyntämään näiden kahdeksan metallin lisäksi myös kahta ylempää allomanttista metallia. Sen ansiosta he ovat erittäin mahtavia, kirjaimellisesti yli-inhimillisiin suorituksiin kykeneviä ja Viimeisen valtakunnan valtapelin kulmakiviä. Mukavana lisänä usvasyntyisten kyvyt mahdollistavat akrobaattisen koreografian hallitsemat toimintakohtaukset, joiden rinnalla useimpien supersankarileffojen mäiske on vaatimatonta puuhastelua.
Ikään kuin allomantia ei riittäisi yhden kirjasarjan tarpeisiin, Usvasyntyisen metafysiikkaan kuuluvat myös tuhkasateiden hallitseman maailman ankea luonne, öisin nousevat usvat ja niissä hiiviskelevät olennot sekä toinen, allomantian rinnalle vähitellen avautuva taikajärjestelmä. Tämä ei ole pelkkää tunnelmointia, vaan kaikki nämä elementit kytkeytyvät trilogian tarinaan tavoilla, joista Viimeisessä valtakunnassa saadaan vasta vihjeitä.
Sandersonin teksti on erittäin sujuvaa. Kuvaukset eläviä ja ytimekkäitä, tapahtumat etenevät hyvällä rytmillä ja hahmoihin saadaan eloa pienillä yksityiskohdilla. Erityisesti arvostan sitä, että toimintakohtauksia ei ole venytetty liiaksi. Päähenkilöiden lennokkaiden kykyjen ansiosta niissä on käänteitä, akrobatiaa ja fyysisyyttä, mutta sopivasti annosteltuna. Samaa ei ole aina voinut sanoa Sandersonin muista kirjoista. Käännös ei valitettavasti tee aivan täyttä oikeutta alkuperäistekstille. Vakavia ongelmia siinä ei ole, mutta muutamat oudot sanavalinnat ja englanninkielisiksi jääneet lauserakenteet pistävät armotta silmään.
Tähän mennessä lienee jo käynyt selväksi, että Viimeinen valtakunta on kerrassaan mainio fantasiakirja. Täysin varauksettomasti sitäkään ei kuitenkaan voi ylistää, sillä kirjan naiskuva on harmillisen konservatiivinen. Vin on kyvykäs, särmikäs päähenkilö, jonka vahvuutta teinityttömäiset piirteet eivät pysty nakertamaan, mutta siihen se sitten jääkin. Muuten Viimeinen valtakunta on mieshahmojen juhlaa, niin aktiivisten toimijoiden kuin yhteiskunnallisten valta-asetelmienkin suhteen. Vinin lisäksi tarinassa on käytännössä vain kaksi nimettyä naishahmoa, jotka on molemmat kuvattu jokseenkin stereotyyppisesti. Itse asiassa kirja läpäisee Bechdelin testin vain nipin napin, käytännössä yhden kohtauksen ansiosta.
Tämä on tyypillistä Sandersonille. Stormlight Archivessa, hänen toisessa suuressa fantasiasarjassa, tilanne on jonkin verran parempi, mutta muuten hänen kirjoissaan toistuu sama kaava. Sanderson kirjoittaa hyviä naishahmoja eikä epäröi tehdä heistä päähenkilöitä, mutta kirjojen asetelmat ovat silti melko miehistä voimafantasiaa. Ne ovat lajityypissään erinomaisia ja maailmanrakennukseltaan mestarillisia, mutta tietty sukupuoliroolien konservatiivisuus varmasti häiritsee osaa lukijoista.
Lisäksi on syytä mainita, että Viimeisessä valtakunnassa viitataan melko usein valtakunnassa vallitsevaan raiskauskulttuuriin. Tällä ei mässäillä, se kyseenalaistetaan vahvasti myös tarinan puitteissa eikä mukana ole ainuttakaan raiskauskohtausta, mutta teemana se nousee esille säännöllisesti. Kerronnan kannalta raiskauskulttuuri on yksinkertainen, joskin huomattavan alleviivaava keino havainnollistaa Lordihallitsijan valtakunnan epätasa-arvoisuutta ja skaa-orjien halveksivaa kohtelua. Se ei ole ainoa käytössä oleva keino, mutta selkeästi häiritsevin.
Viimeistä valtakuntaa on helppo suositella, edellä mainituin varauksin. Mukaansatempaava tarina, hyvä hahmokaarti ja taidokkaasti rakennettu maailma ovat fantasiassa vahva yhdistelmä. Lisäksi Sanderson tasapainottelee hienosti synkän maailmansa, siihen sopivien juonenkäänteiden ja kepeämmän, positiivisemman kerronnan välillä. Lennokasta fantasiaviihdettä etsiville Usvasyntyisen ensimmäinen osa on erinomainen valinta.
PS: Lopuksi täytyy vielä kiittää Jalavaa siitä, että Usvasyntyinen julkaistiin valkopohjaisen, eteeristen kuvioiden hallitseman kannen kanssa. Sandersonin kirjojen tavaramerkiksi muodostunut kansityyli on todella hieno ja huomattavasti persoonallisempi kuin kansainvälisissä painoksissa käytettävä perusfantasiataide.
Arvostelukappale: oma
Usvasyntyisen maailma on synkkä. Sitä hallitsevat tulivuorten jatkuvasti ilmoille sylkevät tuhkasateet, jotka tukahduttavat kasvit ja muuttavat kaiken harmaaksi ja tuhriutuneeksi. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtiajakautunut aatelisiin, joiden elämän täyttävät tanssiaiset ja ylellisyys, ja piestyihin, nälkiintyneisiin skaa-orjiin, joiden elämällä ei ole käytännössä mitään arvoa. Öisin maailman valtaavat usvat, joiden seassa vaeltavia hirviöitä ihmiset pelkäävät hyvästä syystä.
Tällaisessa maailmassa orvon, teini-ikäisen skaa-tytön asema on parhaimmillaankin väkivallan, epävarmuuden ja pelon määrittelemä. Tarinan päähenkilö Vin yrittää selviytyä varaskoplan apulaisena. Hänen tärkein valttikorttinsa on Onni – kyky hienovaraisesti vaikuttaa lähellä olevien ihmisten tunteisiin. Sen avulla hän on onnistunut tekemään itsestään riittävän hyödyllisen, mutta tarpeeksi huomaamattomana pysyäkseen hengissä. Tilanne alkaa muuttua, kun kopla yrittää liian kunnianhimoista huijausta ja kiinnittää vaikutusvaltaisempien tahojen huomion. Vinin pelastukseksi koituu toinen varasjoukko, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut hänen epätavallisista voimistaan ja tietävän niistä paljon enemmän kuin Vin itse.
Uutta koplaa johtaa tarinan toinen päähenkilö Kelsier – maineikas selviytyjä, joka on tiettävästi ainoa pahamaineiselta vankityöleiriltä hengissä paennut. Koettelemustensa myötä hänestä on tullut Usvasyntyinen, yliluonnollisten voimien mestari, ja hän on alkanut unelmoida mahdottomasta: valtakuntaa lähes jumalallisella mahdillaan hallitsevan Lordihallitsijan kukistamisesta. Onnistuakseen tässä hänen on löydettävä tapa kaataa hallitsijan mahtia tukevat aateliset, sotavoimien ohella järjestystä ylläpitävät velvoittajat ja epäinhmilliset Teräsinkvisiittorit, jotka tuntuvat näkevän kaiken huolimatta silmiensä lävitse isketyistä valtavista nauloista.
Näistä asetelmista lähtee liikkeelle tarina, joka lämpenee hieman hitaasti, mutta liikkeelle päästyään kietoo lukijan pauloihinsa. Pohjimmiltaan kyseessä on puhdasverinen fantasiaseikkailu, mutta Sandersonin keino- ja tunnevalikoima on laajempi kuin useimmilla fantasiakirjoittajilla. Pahan valtakunnan vastustamista höystetään kasvu- ja veijaritarinoiden koukuilla, monipuolisella hahmogallerialla, juonittelulla, romantiikalla, uskonnollisuuden tarkastelulla ja välikevennyksillä. Kelsier on hahmona hetkittäin hieman rasittava, mutta muuten tämä kaikki tarjoillaan erinomaisesti rytmitettynä ja vilpittömällä innolla, josta on vaikea olla pitämättä. Loppuhuipennuksessa odottavan juonenkäänteen jälkeen on tuskallista jäädä odottelemaan sarjan seuraavaa osaa.
Yksi Usvasyntyinen-triologian kantavista voimista on sen hienosti suunniteltu metafysiikka. Erityisesti allomantiaksi kutsuttu taikajärjestelmä on elegantti luomus. Allomantikot nielevät ja polttavat aineenvaihdunnassaan metalleja saadakseen yliluonnollisia voimia. Metallin tyyppi määrittelee, millaisia kykyjä siitä saa: tina vahvistaa käyttäjänsä aisteja, rauta antaa kyvyn vetää metallisia kohteita magneettisesti ja pronssi mahdollistaa lähistöllä olevan allomantian aistimisen. Kahdeksan perusmetallia on jaettu henkisiin ja fyysisiin, sisäisiin ja ulkoisiin, ja vetäviin ja työntäviin loogisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Fantasiakirjallisuudesta on vaikea löytää toista yhtä intuitiivista ja täsmällisesti jäsennettyä taikasysteemiä.
Useimmat allomantikot pystyvät polttamaan vain yhtä allomantian kahdeksasta perusmetallista, mutta jo se riittää tekemään heistä hyvin vaikutusvaltaisia tavallisiin ihmisiin verrattuna. Usvasyntyiset kykenevät hyödyntämään näiden kahdeksan metallin lisäksi myös kahta ylempää allomanttista metallia. Sen ansiosta he ovat erittäin mahtavia, kirjaimellisesti yli-inhimillisiin suorituksiin kykeneviä ja Viimeisen valtakunnan valtapelin kulmakiviä. Mukavana lisänä usvasyntyisten kyvyt mahdollistavat akrobaattisen koreografian hallitsemat toimintakohtaukset, joiden rinnalla useimpien supersankarileffojen mäiske on vaatimatonta puuhastelua.
Ikään kuin allomantia ei riittäisi yhden kirjasarjan tarpeisiin, Usvasyntyisen metafysiikkaan kuuluvat myös tuhkasateiden hallitseman maailman ankea luonne, öisin nousevat usvat ja niissä hiiviskelevät olennot sekä toinen, allomantian rinnalle vähitellen avautuva taikajärjestelmä. Tämä ei ole pelkkää tunnelmointia, vaan kaikki nämä elementit kytkeytyvät trilogian tarinaan tavoilla, joista Viimeisessä valtakunnassa saadaan vasta vihjeitä.
Sandersonin teksti on erittäin sujuvaa. Kuvaukset eläviä ja ytimekkäitä, tapahtumat etenevät hyvällä rytmillä ja hahmoihin saadaan eloa pienillä yksityiskohdilla. Erityisesti arvostan sitä, että toimintakohtauksia ei ole venytetty liiaksi. Päähenkilöiden lennokkaiden kykyjen ansiosta niissä on käänteitä, akrobatiaa ja fyysisyyttä, mutta sopivasti annosteltuna. Samaa ei ole aina voinut sanoa Sandersonin muista kirjoista. Käännös ei valitettavasti tee aivan täyttä oikeutta alkuperäistekstille. Vakavia ongelmia siinä ei ole, mutta muutamat oudot sanavalinnat ja englanninkielisiksi jääneet lauserakenteet pistävät armotta silmään.
Tähän mennessä lienee jo käynyt selväksi, että Viimeinen valtakunta on kerrassaan mainio fantasiakirja. Täysin varauksettomasti sitäkään ei kuitenkaan voi ylistää, sillä kirjan naiskuva on harmillisen konservatiivinen. Vin on kyvykäs, särmikäs päähenkilö, jonka vahvuutta teinityttömäiset piirteet eivät pysty nakertamaan, mutta siihen se sitten jääkin. Muuten Viimeinen valtakunta on mieshahmojen juhlaa, niin aktiivisten toimijoiden kuin yhteiskunnallisten valta-asetelmienkin suhteen. Vinin lisäksi tarinassa on käytännössä vain kaksi nimettyä naishahmoa, jotka on molemmat kuvattu jokseenkin stereotyyppisesti. Itse asiassa kirja läpäisee Bechdelin testin vain nipin napin, käytännössä yhden kohtauksen ansiosta.
Tämä on tyypillistä Sandersonille. Stormlight Archivessa, hänen toisessa suuressa fantasiasarjassa, tilanne on jonkin verran parempi, mutta muuten hänen kirjoissaan toistuu sama kaava. Sanderson kirjoittaa hyviä naishahmoja eikä epäröi tehdä heistä päähenkilöitä, mutta kirjojen asetelmat ovat silti melko miehistä voimafantasiaa. Ne ovat lajityypissään erinomaisia ja maailmanrakennukseltaan mestarillisia, mutta tietty sukupuoliroolien konservatiivisuus varmasti häiritsee osaa lukijoista.
Lisäksi on syytä mainita, että Viimeisessä valtakunnassa viitataan melko usein valtakunnassa vallitsevaan raiskauskulttuuriin. Tällä ei mässäillä, se kyseenalaistetaan vahvasti myös tarinan puitteissa eikä mukana ole ainuttakaan raiskauskohtausta, mutta teemana se nousee esille säännöllisesti. Kerronnan kannalta raiskauskulttuuri on yksinkertainen, joskin huomattavan alleviivaava keino havainnollistaa Lordihallitsijan valtakunnan epätasa-arvoisuutta ja skaa-orjien halveksivaa kohtelua. Se ei ole ainoa käytössä oleva keino, mutta selkeästi häiritsevin.
Viimeistä valtakuntaa on helppo suositella, edellä mainituin varauksin. Mukaansatempaava tarina, hyvä hahmokaarti ja taidokkaasti rakennettu maailma ovat fantasiassa vahva yhdistelmä. Lisäksi Sanderson tasapainottelee hienosti synkän maailmansa, siihen sopivien juonenkäänteiden ja kepeämmän, positiivisemman kerronnan välillä. Lennokasta fantasiaviihdettä etsiville Usvasyntyisen ensimmäinen osa on erinomainen valinta.
PS: Lopuksi täytyy vielä kiittää Jalavaa siitä, että Usvasyntyinen julkaistiin valkopohjaisen, eteeristen kuvioiden hallitseman kannen kanssa. Sandersonin kirjojen tavaramerkiksi muodostunut kansityyli on todella hieno ja huomattavasti persoonallisempi kuin kansainvälisissä painoksissa käytettävä perusfantasiataide.
Arvostelukappale: oma
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)