Sanotaan, ettei kirjaa pitäisi arvioida kannen perusteella. Nevermoor-sarjan avausosa Morriganin koetukset on hyvä esimerkki siitä, ettei kirjoja pitäisi arvioida myöskään ensimmäisen kolmanneksen perusteella. Yskähdellen käyntiin lähtevästä tarinasta kuoriutuu vähitellen viihdyttävä, jatkoa herkullisesti petaava fantasiaseikkailu.
Kirjan avausasetelma on lupaava. Morrigan Korppi on pian yksitoista vuotta täyttävä tyttö, joka tunnetaan kirottuna lapsena: kaikki valtakunnassa koetut vastoinkäymiset luetaan hänen syykseen, oli siihen perusteita tai ei. Tulevaisuudelta hänellä ei myöskään ole paljon odotettavaa, sillä kaikki kirotut lapset kuolevat täyttäessään yksitoista. Poliitikon uraa tekevälle isälleen Morrigan on pelkkä taakka, joten hänestä on kasvanut yksinäinen, ulkopuolinen ja pisteliäällä huumorintajulla varustettu tyttö.
Kirjan perin dystooppisessa maailmassa lapset pääsevät kouluttautumaan arvostettuihin ammatteihin vain, jos jokin koulu tai muu tukija esittää hänelle tarjouksen ja ryhtyy hänen suojelijakseen. Morriganin elämä saa yllättävän käänteen, kun hänelle tarjotaan useampaakin tällaista sopimusta. Tytölle, jolla ei pitäisi olla minkäänlaista tulevaisuutta, tilanne on käsittämätön. Muutaman juonenkäänteen jälkeen Morrigan päätyy salaiseen Nevermoorin kaupunkiin, jonka taianomainen, eklektinen tunnelma on aivan toista kuin hänen kuivan byrokraattisen kotimaansa.
Valitettavasti Nevermoor ei hurmaa lukijaansa niin tehokkaasti kuin se haluaisi. Kun Morrigan pyyhkäistään nopeasti ympäristöstä toiseen, sivuilta vyörytetään hengästyttävällä tahdilla hahmoja, tilanteita ja yksityiskohtia, jotka ovat toinen toistaan vängempiä, yllättävämpiä ja kummallisempia. Näiden pitäisi luoda vaikutelma maagisesta, kiehtovasta maailmasta, jossa kohtaavat Liisan Ihmemaa, Willy Wonkan mielikuvitus ja Harry Potterin taikuus. Nevermoorista puuttuu kuitenkin yhtenäinen metafysiikka, joka antaisi outouksille yhteisen selityksen ja saisi ne siten tuntumaan johdonmukaisilta osilta kokonaisuutta eikä vain nipulta irrallisia kummallisuuksia. Lopputuloksena on sieluton karnevaali, joka on erinomainen esimerkki siitä, mikä merkitys onnistuneella maailmanrakennuksella on.
Tilannetta ei auta se, että Morriganin opas ja suojelija, kapteeni Jupiter Pohjoinen, on samaa sarjaa maailman kanssa. Hän on huoleton, leiskuva, itseriittoinen ja kyvytön vastaamaan mihinkään kysymyksiin. Lopputuloksena on hahmo, joka yrittää niin kovasti olla omalaatuinen ja piittaamaton odotusten suhteen, että hänestä jää jäljelle pelkkä kuori. Jupiterin puolustukseksi on sanottava, että ainakin hänen tyylinsä pysyy samana läpi koko kirjan, mutta se ei juurikaan vähennä hänen rasittavuuttaan.
Muutenkin Nevermoorin hahmoista jää käteen aika vähän. He ovat etupäässä yhden erityispiirteen määrittämiä hahmotelmia, joilta puuttuu särmää tai luonnetta, johon tarttua. Tätä vaikutelmaa vahvistaa entisestään se, että useimmat hahmot ovat rooleiltaan niin stereotyyppisiä, että heihin on vaikea suhtautua vakavasti. Esimerkiksi Morriganin pahin kilpailija on juuri sellainen suosittu, hyvännäköinen, itseriittoinen nirppanokka, joita vastaavat tarinat ovat pullollaan.
Puisevuudestaan huolimatta hahmokaarti on kuitenkin sikäli toimiva, ettei Townsend käsittelee heitä johdonmukaisesti eikä anna heidän lipsua rooleistaan. Tämä auttaa pitämään kasassa kirjan tärkeimmän osan, eli varsinaisen tarinan. Vähitellen massasta alkaa nousta esille pari mielenkiintoisempaa hahmoa, jotka lupailevat hyvää sarjan seuraavien osien kannalta. Toivon mukaan itse Morrigankin saa ajan kanssa hieman enemmän lihaa luidensa ympärille. Hänessä on jo särmää ja omat kriisinsä, jotka syventävät häntä kohtuullisesti, mutta ainakin tässä avausosassa häneltä puuttuu myönteinen, innostava puolensa. Se auttaisi tuomaan häneen lisää sävyjä.
Vaikuttaa siis siltä, että seuraavissa osissa hahmot ovat vahvempia kuin tässä avausosassa. Jotakin muutakin taikaa Nevermoorissa on. Kun kirja rauhoittuu hieman eikä enää yritä häikäistä lukijaansa esittelemällä jokaisella sivulla jonkin uuden hassunhauskan yksityiskohdan, tarina nappaa mukaansa ja alkaa askel kerrallaan lunastaa alkuasetelmassa annettuja lupauksia.
Jupiter Pohjoisen opastamana Morrigan alkaa kuudensadan muun lapsen kanssa käydä läpi koetuksia, jotka on läpäistävä ansaitakseen legendaarisen Meineikkaan seuran jäsenyyden. Samalla hän tutustuu uuteen kotikaupunkiinsa, sen tapoihin ja asukkaisiin, ja yrittää löytää oman paikkansa maailmassa. Vaikka tarinan ainekset ovat perin stereotyyppiset, Jessica Townsend punoo niistä seikkailun, jonka juonenkäänteet onnistuvat yllättämään useammankin kerran.
Erittäin tärkeässä asemassa tässä on kirjan taustatarina, joka on lopulta sen tärkein koukku. Tai ainakin se, mitä siitä tämän avausosan puitteissa paljastetaan. Tarinassa on riittävästi kierrettä, jotta se nousee keskimääräisten fantasia-asetelmien yläpuolelle eikä lukija voi lopun paljastusten jälkeen olla lainkaan varma siitä, mihin suuntaan Morriganin seikkailut seuraavissa osissa vievät. Tämä on omiaan herättämään uteliaisuutta sarjan jatkon suhteen.
Lopulta Morriganin koetukset jättää taakseen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Se on epätasainen kirja, joka etenkin alkupuolellaan kärsii epäjohdonmukaisesta maailmanrakennuksestaan. Loppua kohti se kuitenkin onnistuu kohoamaan ongelmiensa yläpuolelle ja jättämään lukijansa kutkuttavaan tilanteeseen odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Nevermooriin tutustumista kun tuskin jättää tähän yhteen kirjaan.
Lopuksi on valitettavasti todettava, että Morriganin koetusten suomenkielistä laitosta rasittaa osin epäonnistunut käännös. Fantasiamaailmoiden omien sanojen kääntäminen on aina mutkikasta ja tällä kertaa siinä ei ole täysin onnistuttu. Erityisesti itseäni häiritsi wunder – yksi maailman avainkäsitteistä – joka on kääntynyt meinioksi, ja sen johdannaiset. Nämä käännökset eivät tavoita alkuperäisten sanojen tunnelmaa, mikä nakertaa omalta osaltaan suomenkielisen laitoksen maailmaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja-arvostelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja-arvostelu. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 13. toukokuuta 2018
keskiviikko 25. huhtikuuta 2018
Kirja-arvostelu: Taikuri ja taskuvaras
Maailmalla vaihtoehtoista historiaa on kirjoitettu jo pitkään ja jos jonkinlaisista aiheista ja aikakausista. Suomen historiassa on kuitenkin vielä monia vaiheita, joita on käsitelty korkeintaan satunnaisissa novelleissa, jos lainkaan. Kun kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä on vielä kallellaan kumman ja kauhun suuntaan, kartoittamattomia alueita riittää. Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras pyrkii omalta osaltaan paikkaamaan tilannetta sijoittamalla lennokkaan steampunk-seikkailunsa 1800-luvun lopun Helsinkiin.
Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Vilhelmiina Holm, tuttavallisemmin Mina, joka on vanhempiensa kuoleman jälkeen elättänyt itsensä kerjäämällä ja varastelemalla. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän varastaa oudon esineen komealta, nuorelta mieheltä, joka ilmestyy hänen majapaikkaansa vaatimaan omaisuuttaan takaisin. Tomiksi itsensä esittelevä mies kertoo olevansa taikuri ja päätyy värväämään Minan talonväkeensä apulaiseksi. Talousaskareiden lisäksi Minan tehtäviin kuuluu hyvin ärtyisän, pyörätuolissa istuvan Professorin avustaminen ja ulkoiluttaminen.
Uudessa kodissa Minalle selviää pian, että Tom on yhtä lailla keksijä kuin taikuri. Hänen esityksensä perustuvat sorminäppäryyden lisäksi mekaanisiin luomuksiin, joiden toiminta on etupäässä selitettävissä sähkön, hammasrattaiden ja muiden keskintöjen avulla, mutta jotka ovat samalla selvästi edellä tekniikan muuta kehitystä. Huikein Tomin luomuksista on keinotekoinen mies, joka opettelee vähitellen ihmisenä olemista.
Kirjan alkupuoli keskittyy Minan tutustumiseen uuteen ympäristöönsä ja sen ihmisiin. Tomin, Professorin ja keinotekoisen Sotamiehen lisäksi talonväkeen kuuluvat kokki Matilda ja tämän poika, sekalaisia hommia hoiteleva Joel. Hahmokatraan keskinäinen dynamiikka on luontevaa ja hyväntuulista, mutta enimmäkseen jännitteetöntä. Alkuihmetyksen jälkeen tarina meinaakin jäädä hetkeksi polkemaan paikoilleen, kun tapahtumat eivät varsinaisesti etene mihinkään.
Omalta osaltaan tähän vaikuttaa päähenkilö Mina, joka on lopulta kirjan heikoin lenkki. Hän on lähtökohtiensa, haaveidensa ja tavoitteidensa puolesta perin samastuttava hahmo. Samalla hän on kuitenkin myös aivan liian täydellinen tuntuakseen uskottavalta. Hän on kaunis, hurmaava, nokkela, luonteva esiintyjä, erinomainen varas ja ymmärtää uskomattomatkin asiat täysin ongelmitta. Huonoja puolia hänellä ei lievää rämäpäisyyttä ja mustasukkaista mielikuvitusta lukuun ottamatta ole. Useimmissa juonenkäänteissä hänen kyvykkyytensä on onneksi luontevaa, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Mina sujahtaa täydellisesti Tomin taikuuden ja esitysten maailmaan, hänen erinomaisuutensa alkaa käydä vähän väsyttäväksi.
Onneksi Mina on riittävän sympaattinen hahmo, ettei hän ehdi käydä raivostuttavaksi ennen kuin tarinan pyörät alkavat pyöriä suuremmilla kierroksilla. Siinä vaiheessa hänen ylivertaisuutensa on helppo työntää sivuun ja heittäytyä kertomuksen vietäväksi. Taikuri ja taskuvaras kutoo yhteen seikkailua, romantiikkaa, salaisuuksia, ihmissuhteita ja juonittelua vilpittömällä innolla ja etupäässä onnistuneesti. Sen asetelmat eivät ehkä näytä erityisen omaperäisiltä, mutta lukijan kannattaa sysätä kyynisyytensä syrjään jo senkin vuoksi, että kuten Tomin illuusioissa, tässä tarinassakaan kaikki ei ole aivan sitä, miltä se aluksi näyttää.
Haluankin nostaa Anniina Mikamalle hattua siitä, miten hienosti tarinan monet salaisuudet ja yllätykset on rakennettu. Niitä pohjustetaan riittävästi, jotta ne tuntuvat uskottavilta ja tarkkasilmäinen lukija voi aavistella niitä jo etukäteen, mutta niiden paljastuminen ei saa päähenkilöitä vaikuttamaan typeryksiltä. Tämä on mukavaa vaihtelua kirjoihin, joissa paljastuksia pudotellaan täysin puun takaa tai lukija turhautuu siihen, etteivät sankarit ymmärrä jotakin hyvin itsestäänselvää asiaa.
Tarinan sijoittaminen 1800-luvun lopun Helsinkiin toimii hämmästyttävän hyvin. Tähän epäilemättä vaikuttaa oleellisesti se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälti omaan, eristettyyn ympäristöönsä, josta tehdään vain satunnaisia vierailuja historiallisiin maisemiin. Toisaalta nämä siirtymät tuntuvat luontevilta eikä steampunk-elementteistä ole tehty niin fantastisia tai ylenpalttisia, että ristiriita niiden ja historiallisen kaupungin välillä olisi liian räikeä. On joka tapauksessa hienoa nähdä, että suomalaiset kirjoittajat sijoittavat tarinansa suomalaiseen ympäristöön sen sijaan, että tarina olisi viety johonkin vaihtoehtohistorioista tutumpaan eurooppalaiseen suurkaupunkiin.
Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että historiallinen miljöö on tarinan kannalta lopulta varsin epäoleellinen. Taikuri ja taskuvaras on pohjimmiltaan vahvasti romantisoitu seikkailukertomus, johon tutut paikannimet antavat vain pienen lisämausteen. Jollei trilogian myöhemmistä osista paljastu jotakin kiinteämpää yhteyttä oikeaan historiaan, saman tarinan olisi voinut kertoa myös täysin fiktiivisessä maailmassa kokonaisuuden kärsimättä.
Tekstin tasolla kirjassa olisi vielä hieman kohennettavaa. Vaikka lauseet sinänsä soljuvat sujuvasti, ne ovat hieman kliinisiä ja tasarytmillisiä. Dialogissa hahmot kuulostavat kukin itseltään, mutta kaikilla on taipumusta päätyä varsin syvämietteisiin lausuntoihin niin nopeasti, ettei se aina tunnu luontevalta. Toisaalta kohtaukset on jäsennetty erinomaisesti ja lukija pysyy helposti perässä myös vauhdikkaammissa käänteissä.
Taikuri ja taskuvaras on niitä kirjoja, jotka takakansi saa vaikuttamaan höttöisemmiltä kuin ne ovatkaan. Anniina Mikama on luonut vauhdikkaan, romanttisen seikkailukertomuksen, jonka juonenkäänteissä piileskelee useampikin yllätys. Jäänkin odottamaan sarjan seuraavaa osaa positiivisin mielin, sillä tälle trilogialle on ehdottomasti paikkansa kotimaisen nuortenfantasian saralla.
Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Vilhelmiina Holm, tuttavallisemmin Mina, joka on vanhempiensa kuoleman jälkeen elättänyt itsensä kerjäämällä ja varastelemalla. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän varastaa oudon esineen komealta, nuorelta mieheltä, joka ilmestyy hänen majapaikkaansa vaatimaan omaisuuttaan takaisin. Tomiksi itsensä esittelevä mies kertoo olevansa taikuri ja päätyy värväämään Minan talonväkeensä apulaiseksi. Talousaskareiden lisäksi Minan tehtäviin kuuluu hyvin ärtyisän, pyörätuolissa istuvan Professorin avustaminen ja ulkoiluttaminen.
Uudessa kodissa Minalle selviää pian, että Tom on yhtä lailla keksijä kuin taikuri. Hänen esityksensä perustuvat sorminäppäryyden lisäksi mekaanisiin luomuksiin, joiden toiminta on etupäässä selitettävissä sähkön, hammasrattaiden ja muiden keskintöjen avulla, mutta jotka ovat samalla selvästi edellä tekniikan muuta kehitystä. Huikein Tomin luomuksista on keinotekoinen mies, joka opettelee vähitellen ihmisenä olemista.
Kirjan alkupuoli keskittyy Minan tutustumiseen uuteen ympäristöönsä ja sen ihmisiin. Tomin, Professorin ja keinotekoisen Sotamiehen lisäksi talonväkeen kuuluvat kokki Matilda ja tämän poika, sekalaisia hommia hoiteleva Joel. Hahmokatraan keskinäinen dynamiikka on luontevaa ja hyväntuulista, mutta enimmäkseen jännitteetöntä. Alkuihmetyksen jälkeen tarina meinaakin jäädä hetkeksi polkemaan paikoilleen, kun tapahtumat eivät varsinaisesti etene mihinkään.
Omalta osaltaan tähän vaikuttaa päähenkilö Mina, joka on lopulta kirjan heikoin lenkki. Hän on lähtökohtiensa, haaveidensa ja tavoitteidensa puolesta perin samastuttava hahmo. Samalla hän on kuitenkin myös aivan liian täydellinen tuntuakseen uskottavalta. Hän on kaunis, hurmaava, nokkela, luonteva esiintyjä, erinomainen varas ja ymmärtää uskomattomatkin asiat täysin ongelmitta. Huonoja puolia hänellä ei lievää rämäpäisyyttä ja mustasukkaista mielikuvitusta lukuun ottamatta ole. Useimmissa juonenkäänteissä hänen kyvykkyytensä on onneksi luontevaa, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Mina sujahtaa täydellisesti Tomin taikuuden ja esitysten maailmaan, hänen erinomaisuutensa alkaa käydä vähän väsyttäväksi.
Onneksi Mina on riittävän sympaattinen hahmo, ettei hän ehdi käydä raivostuttavaksi ennen kuin tarinan pyörät alkavat pyöriä suuremmilla kierroksilla. Siinä vaiheessa hänen ylivertaisuutensa on helppo työntää sivuun ja heittäytyä kertomuksen vietäväksi. Taikuri ja taskuvaras kutoo yhteen seikkailua, romantiikkaa, salaisuuksia, ihmissuhteita ja juonittelua vilpittömällä innolla ja etupäässä onnistuneesti. Sen asetelmat eivät ehkä näytä erityisen omaperäisiltä, mutta lukijan kannattaa sysätä kyynisyytensä syrjään jo senkin vuoksi, että kuten Tomin illuusioissa, tässä tarinassakaan kaikki ei ole aivan sitä, miltä se aluksi näyttää.
Haluankin nostaa Anniina Mikamalle hattua siitä, miten hienosti tarinan monet salaisuudet ja yllätykset on rakennettu. Niitä pohjustetaan riittävästi, jotta ne tuntuvat uskottavilta ja tarkkasilmäinen lukija voi aavistella niitä jo etukäteen, mutta niiden paljastuminen ei saa päähenkilöitä vaikuttamaan typeryksiltä. Tämä on mukavaa vaihtelua kirjoihin, joissa paljastuksia pudotellaan täysin puun takaa tai lukija turhautuu siihen, etteivät sankarit ymmärrä jotakin hyvin itsestäänselvää asiaa.
Tarinan sijoittaminen 1800-luvun lopun Helsinkiin toimii hämmästyttävän hyvin. Tähän epäilemättä vaikuttaa oleellisesti se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälti omaan, eristettyyn ympäristöönsä, josta tehdään vain satunnaisia vierailuja historiallisiin maisemiin. Toisaalta nämä siirtymät tuntuvat luontevilta eikä steampunk-elementteistä ole tehty niin fantastisia tai ylenpalttisia, että ristiriita niiden ja historiallisen kaupungin välillä olisi liian räikeä. On joka tapauksessa hienoa nähdä, että suomalaiset kirjoittajat sijoittavat tarinansa suomalaiseen ympäristöön sen sijaan, että tarina olisi viety johonkin vaihtoehtohistorioista tutumpaan eurooppalaiseen suurkaupunkiin.
Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että historiallinen miljöö on tarinan kannalta lopulta varsin epäoleellinen. Taikuri ja taskuvaras on pohjimmiltaan vahvasti romantisoitu seikkailukertomus, johon tutut paikannimet antavat vain pienen lisämausteen. Jollei trilogian myöhemmistä osista paljastu jotakin kiinteämpää yhteyttä oikeaan historiaan, saman tarinan olisi voinut kertoa myös täysin fiktiivisessä maailmassa kokonaisuuden kärsimättä.
Tekstin tasolla kirjassa olisi vielä hieman kohennettavaa. Vaikka lauseet sinänsä soljuvat sujuvasti, ne ovat hieman kliinisiä ja tasarytmillisiä. Dialogissa hahmot kuulostavat kukin itseltään, mutta kaikilla on taipumusta päätyä varsin syvämietteisiin lausuntoihin niin nopeasti, ettei se aina tunnu luontevalta. Toisaalta kohtaukset on jäsennetty erinomaisesti ja lukija pysyy helposti perässä myös vauhdikkaammissa käänteissä.
Taikuri ja taskuvaras on niitä kirjoja, jotka takakansi saa vaikuttamaan höttöisemmiltä kuin ne ovatkaan. Anniina Mikama on luonut vauhdikkaan, romanttisen seikkailukertomuksen, jonka juonenkäänteissä piileskelee useampikin yllätys. Jäänkin odottamaan sarjan seuraavaa osaa positiivisin mielin, sillä tälle trilogialle on ehdottomasti paikkansa kotimaisen nuortenfantasian saralla.
sunnuntai 22. huhtikuuta 2018
Kirja-arvostelu: The Bear and the Nightingale
Olen aina pitänyt kansanperinteeseen perustuvista fantasiakirjoista. Ne tapaavat vielä lukijansa maailmoihin, joissa ihmiset eivät tunne ja hallitse kaikkea, vaan kertomuksista kumpuavat olennot ja taikuus toimivat omien lainalaisuuksiensa mukaan. Parhaimmillaan tuloksena on tarinoita, joiden maanmakuinen tunnelma poikkeaa täysin sankarillisemmista fantasiamaailmoista. Katherine Ardenin esikoisromaani The Bear and the Nightingale on tästä erinomainen esimerkki.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat venäläisten kansantarinoiden maailmaan. Sen päähenkilönä on pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi varttuva Vasilisa, joka elää perheensä kanssa syrjäisessä kartanossa jossakin Moskovasta pohjoiseen. Isänsä, siskonsa, veljiensä, kasvattajansa ja äitipuolensa lisäksi Vasilisan elämää värittävät kartanon ja lähiympäristön henget ja muut olennot, jotka hän useimmista ihmisistä poiketen näkee ja joiden kanssa hän osaa myös keskustella.
Selvännäköisyys ei ole tässä maailmassa mikään siunaus tai toivottu taito, vaan se tekee Vasilisasta kyläläisten silmissä kummajaisen ja noitalapsen. Hänen yhteytensä näkymättömään maailmaan käy vuosi vuodelta yhä kiinteämmäksi samalla, kun kiihkomielinen saarnamies vetää muuta yhteisöä voimallisesti kristinuskon valtapiiriin. Tämä ristiriita tekee Vasilisasta rajankävijän kahden hyvin erilaisen maailman välillä. Kirjan kantaviksi teemoiksi nousevatkin oman kohtalonsa hallitseminen ja tasapaino ihmisten ja henkiolentojen maailman välillä.
Tarinan aikana siirrytään taidokkaasti tunnelmasta toiseen. Näkymättömien olentojen höystämästä kasvukertomuksesta kuoriutuu kirjan puolivälin tienoilla väkevä, tunnelmallinen kauhutarina, joka tuo kouriintuntuvasti esille Venäjän talven ja kansanperinteen olentojen armottomuuden. Loppua kohti tästä irtaudutaan ja siirrytään dramaattisemman huipennuksen pyörteisiin. Varsin fantastiseksi käyvä loppuratkaisu ei välttämättä ole kaikkien lukijoiden mieleen. Se olisikin voinut helposti lässäyttää koko tarinan, mutta Arden pystyy pitämään kokonaisuuden hyppysissään kaikkein hurjimmissakin käänteissä. Tähän eivät ole kaikki kansanperinnettä hyödyntäneet kirjoittajat kyenneet.
Ardenin onnistuminen perustuu siihen, että hän käsittelee lähdemateriaaliaan kunnioituksella. Hän ei yritä tehdä uskomusolennoistaan söpöjä tai länsimaisia, vaan antaa niiden olla juuri niin juroja, julmia ja vaikeasti lähestyttäviä kuin niiden kuuluukin. Samalla hän tulee peilanneeksi niiden kautta myös ihmisyyttä: vähäpuheisia, juurevia henkiolentoja kohtaan tuntee usein paljon enemmän sympatiaa kuin voimansa tunnossa olevia, kapeakatseista (ja virheellistä) totuuttaan julistavia ihmisiä.
Samalla kunnioituksella rakennetaan myös kirjan maailman historiallista puolta. Keskiaikaisen venäläisen yhteiskunnan olosuhteet, tavat, rakenteet ja uskomukset on kuvattu kaunistelematta tai romantisoimatta. Lopputuloksena on poikkeuksellisen vahva läsnäolon tuntu, jossa ihmisten valtapiirin ulkopuolelle jäävä maailma – luonto ja näkymättömät henget – näyttäytyy pelottavana ja vieraana.
Kaikki tämä rakentuu Ardenin taidokkaan tekstin varaan. Hänen kertovat lauseensa ovat selkeitä ja soljuvia, mutta hän ei epäröi käyttää polveilevampaa, koreilevampaa kieltä, kun tunnelma sitä vaatii. Erityisesti arvostan kirjan kohtausten rytmitystä: niihin saadaan rakennettua yksityiskohtia ja tunnelmapaloja, mutta missään ei viivytä liian pitkään. Tapahtumat etenevät ja rakentuvat sujuvasti, minkä ansiosta neljäänsataan sivuun on saatu mahdutettua yllättävänkin monipolvinen tarina. Tässä mielessä Ardenin tyyli muistuttaakin paljon Catherynne Valentea, joskin kielellä ja sanoilla kikkailua on vähemmän.
Vaikka Ardenin tiivis kerronta on vaikuttava saavutus, siihen liittyy kuitenkin myös tärkein kritiikin aiheeni. Vasilisan ohella kirjan aikana käytetään myös verrattain suurta määrää muita näkökulmahahmoja, joista suurinta osaa hyödynnetään vain satunnaisesti. Tämä tuntuu hieman kömpelöltä ja saa miettimään, eikö samoja asioita olisi voitu kertoa myös toisesta näkökulmasta.
Tätä vaikutelmaa vahvistaa entisestään se, että osa näistä hahmoista ja kohtauksista on tarinan kannalta jokseenkin epäoleellisia. Niillä on todennäköisesti pohjustettu samaan maailmaan sijoittuvan jatko-osan tapahtumia, mutta koska The Bear and the Nightingale näyttäytyy aivan viimeisiä sivujaan lukuun ottamatta ensisijaisesti itsenäisenä romaanina, ne tuntuvat tässä yhteydessä perustelemattomilta. Kovin merkittävästi tämä ei kirjan ansioita kuitenkaan rampauta.
The Bear and the Nightingale on vaikuttava esikoisteos. Se rakentaa venäläisen kulttuurin ja kansanperinteen pohjalta tunnelmallisen, maan- ja verenmakuisen maailman, jossa näkymätön maailma elää luontevasti ihmisten asumusten ja kaupunkien rinnalla. Vasilisa on onnistunut, sopivalla tavalla ristiriitainen päähenkilö, jonka tarina kerrotaan hienosti hiottujen, tiivistunnelmaisten kohtausten kautta. Katherine Ardenin seuraava romaani lienee pakkohankinta.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat venäläisten kansantarinoiden maailmaan. Sen päähenkilönä on pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi varttuva Vasilisa, joka elää perheensä kanssa syrjäisessä kartanossa jossakin Moskovasta pohjoiseen. Isänsä, siskonsa, veljiensä, kasvattajansa ja äitipuolensa lisäksi Vasilisan elämää värittävät kartanon ja lähiympäristön henget ja muut olennot, jotka hän useimmista ihmisistä poiketen näkee ja joiden kanssa hän osaa myös keskustella.
Selvännäköisyys ei ole tässä maailmassa mikään siunaus tai toivottu taito, vaan se tekee Vasilisasta kyläläisten silmissä kummajaisen ja noitalapsen. Hänen yhteytensä näkymättömään maailmaan käy vuosi vuodelta yhä kiinteämmäksi samalla, kun kiihkomielinen saarnamies vetää muuta yhteisöä voimallisesti kristinuskon valtapiiriin. Tämä ristiriita tekee Vasilisasta rajankävijän kahden hyvin erilaisen maailman välillä. Kirjan kantaviksi teemoiksi nousevatkin oman kohtalonsa hallitseminen ja tasapaino ihmisten ja henkiolentojen maailman välillä.
Tarinan aikana siirrytään taidokkaasti tunnelmasta toiseen. Näkymättömien olentojen höystämästä kasvukertomuksesta kuoriutuu kirjan puolivälin tienoilla väkevä, tunnelmallinen kauhutarina, joka tuo kouriintuntuvasti esille Venäjän talven ja kansanperinteen olentojen armottomuuden. Loppua kohti tästä irtaudutaan ja siirrytään dramaattisemman huipennuksen pyörteisiin. Varsin fantastiseksi käyvä loppuratkaisu ei välttämättä ole kaikkien lukijoiden mieleen. Se olisikin voinut helposti lässäyttää koko tarinan, mutta Arden pystyy pitämään kokonaisuuden hyppysissään kaikkein hurjimmissakin käänteissä. Tähän eivät ole kaikki kansanperinnettä hyödyntäneet kirjoittajat kyenneet.
Ardenin onnistuminen perustuu siihen, että hän käsittelee lähdemateriaaliaan kunnioituksella. Hän ei yritä tehdä uskomusolennoistaan söpöjä tai länsimaisia, vaan antaa niiden olla juuri niin juroja, julmia ja vaikeasti lähestyttäviä kuin niiden kuuluukin. Samalla hän tulee peilanneeksi niiden kautta myös ihmisyyttä: vähäpuheisia, juurevia henkiolentoja kohtaan tuntee usein paljon enemmän sympatiaa kuin voimansa tunnossa olevia, kapeakatseista (ja virheellistä) totuuttaan julistavia ihmisiä.
Samalla kunnioituksella rakennetaan myös kirjan maailman historiallista puolta. Keskiaikaisen venäläisen yhteiskunnan olosuhteet, tavat, rakenteet ja uskomukset on kuvattu kaunistelematta tai romantisoimatta. Lopputuloksena on poikkeuksellisen vahva läsnäolon tuntu, jossa ihmisten valtapiirin ulkopuolelle jäävä maailma – luonto ja näkymättömät henget – näyttäytyy pelottavana ja vieraana.
Kaikki tämä rakentuu Ardenin taidokkaan tekstin varaan. Hänen kertovat lauseensa ovat selkeitä ja soljuvia, mutta hän ei epäröi käyttää polveilevampaa, koreilevampaa kieltä, kun tunnelma sitä vaatii. Erityisesti arvostan kirjan kohtausten rytmitystä: niihin saadaan rakennettua yksityiskohtia ja tunnelmapaloja, mutta missään ei viivytä liian pitkään. Tapahtumat etenevät ja rakentuvat sujuvasti, minkä ansiosta neljäänsataan sivuun on saatu mahdutettua yllättävänkin monipolvinen tarina. Tässä mielessä Ardenin tyyli muistuttaakin paljon Catherynne Valentea, joskin kielellä ja sanoilla kikkailua on vähemmän.
Vaikka Ardenin tiivis kerronta on vaikuttava saavutus, siihen liittyy kuitenkin myös tärkein kritiikin aiheeni. Vasilisan ohella kirjan aikana käytetään myös verrattain suurta määrää muita näkökulmahahmoja, joista suurinta osaa hyödynnetään vain satunnaisesti. Tämä tuntuu hieman kömpelöltä ja saa miettimään, eikö samoja asioita olisi voitu kertoa myös toisesta näkökulmasta.
Tätä vaikutelmaa vahvistaa entisestään se, että osa näistä hahmoista ja kohtauksista on tarinan kannalta jokseenkin epäoleellisia. Niillä on todennäköisesti pohjustettu samaan maailmaan sijoittuvan jatko-osan tapahtumia, mutta koska The Bear and the Nightingale näyttäytyy aivan viimeisiä sivujaan lukuun ottamatta ensisijaisesti itsenäisenä romaanina, ne tuntuvat tässä yhteydessä perustelemattomilta. Kovin merkittävästi tämä ei kirjan ansioita kuitenkaan rampauta.
The Bear and the Nightingale on vaikuttava esikoisteos. Se rakentaa venäläisen kulttuurin ja kansanperinteen pohjalta tunnelmallisen, maan- ja verenmakuisen maailman, jossa näkymätön maailma elää luontevasti ihmisten asumusten ja kaupunkien rinnalla. Vasilisa on onnistunut, sopivalla tavalla ristiriitainen päähenkilö, jonka tarina kerrotaan hienosti hiottujen, tiivistunnelmaisten kohtausten kautta. Katherine Ardenin seuraava romaani lienee pakkohankinta.
sunnuntai 18. maaliskuuta 2018
Kirja-arvostelu: Karhun morsian
Tämän kevään kotimaisiin fantasiauutuuksiin kuuluva Katja Törmäsen Karhun morsian voitti Liken ja Tähtivaeltajan järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun. On ilo todeta, että se on voittonsa ansainnut. Kyseessä on raikas, tunnelmallinen ja jäntevästi etenevä romaani, jonka maailma tuoksuu maalta ja rautakautiselta pohjolalta.
Kirjan tapahtumat pyörivät kahden kylän ja kahden päähenkilön ympärillä. Suolakarin Freydis on kylänsä Karhun morsian: nainen, jonka vastuulla on kylän ja ihmisten kohtaloita hallitsevan myyttisen Karhun lepyttäminen uhrien ja loitsujen avulla. Läheisessä Surmankylässä asuva Aslaug tekee samaa, mutta salassa. Heidän päällikkönsä on kieltänyt Karhulle uhraamisen ja kumartaa sen sijaan uusia, veriuhreja odottavia jumalia. Tätä juopaa heijastelee kylien välille revennyt kuilu, joka erottaa niiden asukkaat ja kohtalot toisistaan.
Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, tarinan keskiössä on päähenkilöiden rooli Karhun morsiamena ja sen ympärille kiertyvät salaisuudet. Se ohjaa heidän kasvuaan, asemaansa kylässä, avioitumistaan ja lasten saamista. Karhun morsian onkin nimenomaan naisten tarina. Miehet lähtevät aika ajoin kauppa- ja ryöstöretkille, mutta kirjan näkökulma pysyy päähenkilöiden luona kylissä ja niiden liepeillä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että päähenkilöt olisivat miehisen maailman kahleissa. Karhun morsiamen naiset ovat vahvoja, vaikutusvaltaisia ja kykeneviä muovaamaan omaa elämäänsä.
Tarinan voima on sen väkevässä tunnelmassa, hahmoissa ja maailmassa. Itse juonenkäänteet käyvät hetkittäin jopa melodramaattisiksi, mikä voi häiritä joitakin lukijoita. Erityisesti tämä pistää silmään loppuhuipennuksessa, jossa palataan varsin kuluneisiin keinoihin. Tämä ei latista kirjaa, mutta jokin persoonallisempi käänne olisi tehnyt loppuratkaisusta vaikuttavamman. Muuten tiivistä ja jäntevästi etenevää kerrontaa täytyy arvostaa. Lukijaa kuljetetaan onnistuneesti teemasta ja käänteestä toiseen, ja jännitteet korvautuvat sujuvasti uusilla. Vähitellen kirjan nimikin paljastuu huomattavasti moniulotteisemmaksi kuin miltä ensimmäisillä sivuilla vaikutti.
Kolikon kääntöpuolena tarina on kiertynyt niin tiiviisti Freydisin ja Aslaugin ympärille, että muille hahmoille jää kovin vähän tilaa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta sivuhenkilöt jäävätkin pelkiksi funktioiksi. He ovat olemassa täyttääkseen tarinassa tietyn roolin, eivät itsenäisinä, elävältä tuntuvina hahmoina. Tämän vuoksi pari juonenkäännettä jää vähän merkityksettömiksi eikä kummastakaan kyläyhteisöstä – niiden toiminnasta ja sisäisestä dynamiikasta – piirry oikeastaan minkäänlaista kuvaa. Kirjan tarina etenee niin tiiviisti, ettei tämä varsinaisesti haittaa lukukokemusta, mutta tällainen toisissa maailmoissa viihtyvä lukija olisi arvostanut vahvempaa paikan tunnelmaa.
Karhun morsiamen maailma pohjautuu rautakautiseen pohjolaan. Takakannessa puhutaan viikinkimaailmasta, jonne hahmojen nimetkin viittaavat, mutta yhtä hyvin tapahtumapaikaksi voitaisiin mainita muinais-Suomi. Kyse ei kuitenkaan ole historiallisesta tai edes kansanuskoon pohjautuvasta romaanista, vaan fantasiamaailmasta, jossa näkijät, shamanistiset loitsut ja voimalliset rohdot ovat olennainen osa ihmisten elämää. Vaikutteet on silti poimittu onnistuneesti, sillä maailma tuntuu tuoreelta ja väkevältä.
Maailmanrakennuksessaan kirja onnistuu erityisen hienosti esittäessään rautakautisen ihmisen paikan maailmassa. Kaiken keskipisteenä on oma kylä ja sen välittömät lähialueet. Lähimmät naapurikylätkin ovat jo vieraita savuja ja vain hyvin harvan kokemus maailmasta ulottuu horisontin taakse. Kaukomaista puhutaan vain harvakseltaan ja vielä harvemmat ovat niillä koskaan käyneet.
Tässä maailmassa ihmiset eivät ole ympäristönsä valtiaita. Kyliä ympäröi jylhä ja pitkälti kesyttämätön luonto, jonka olosuhteita on kunnioitettava. Talviset jäät, myrskyiset vedet tai tuntematon tauti voivat vielä ihmisen yhtä helposti kuin ryöstöretkelle tulevat naapuritkin. Lisäksi ihmisten on muistettava heidän kohtaloitaan hallitsevat voimat: Karhu ja jumalat, jotka molemmat odottavat uhreja ja lepyttelyä. Näiltä tahoilta voi pyytää apua, mutta ne vastaavat oman mielensä mukaan. Myös kirjan taikuus pääsääntöisesti heijastelee tätä. Loitsut ovat tietäjämäisiä pyyntöjä ihmisten kohtaloita hallitseville voimille, eivät kädenkäänteessä tehtäviä muutoksia todellisuuteen.
Yksi asia kirjan maailmassa kuitenkin loistaa poissaolollaan. Rautakautinen maailmankuva oli täynnä haltijoita, tonttuja ja muita ihmisille vieraita olentoja, mutta Karhun morsiamessa mytologinen ulottuvuus rajoittuu Karhuun ja jumaliin. Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Karhun kumartaminen on tarinassa niin keskeinen teema, että muiden uskomusolentojen läsnäolo olisi voinut puurouttaa tarinaa, mutta ehkä mukaan olisi mahtunut joitakin viitteitä selkeyden kärsimättä. Vastaavasti Karhun kutsuminen lähes aina Karhuksi tuntuu hieman laiskalta. Kansanperinne on täynnä hienoja kiertoilmauksia, joiden avulla vältettiin kutsumasta mahtavaa olentoa sen omalla nimellä.
Muuten Katja Törmäsen sanankäytölle on annettava erityiskiitos. Hän on löytänyt hyvän tasapainon nykykirjallisuuden suosiman tiiviin ilmaisun ja polveilevamman, korulauseisen kielen väliltä. Lauseissa on hieno poljento, ne eivät pelkää hieman runollisempaan rekisteriin piipahtamista ja käytetty sanasto ja kuvakieli sopivat kuvattuun aikakauteen erinomaisesti. Loitsurunojen kalevalamittaa mukailevassa säkeissä näkyy jossain määrin, ettei Törmänen ole täysin sinut kyseisen runomitan kanssa, mutta muuten näitä lauseita on ilo lukea.
Kaiken kaikkiaan Karhun morsian on yksi antoisimpia lukemiani kotimaisia fantasiaromaaneja. Se punoo tunnistettavista, ihmisenkokoisista ongelmista ja pohjoista historiaa onnistuneesta hyödyntävän maailman ympärille tiivistunnelmaisen, jouhevasti etenevän tarinan. Muutamat melodraaman puolelle menevät juonenkäänteet saattavat olla kantona kaskessa osalle lukijoista, mutta muuten Karhun morsianta on helppo suositella. Palaisin tähän maailmaan hyvin mielelläni vielä toistamiseenkin.
Arvostelukappale: oma.
Kirjan tapahtumat pyörivät kahden kylän ja kahden päähenkilön ympärillä. Suolakarin Freydis on kylänsä Karhun morsian: nainen, jonka vastuulla on kylän ja ihmisten kohtaloita hallitsevan myyttisen Karhun lepyttäminen uhrien ja loitsujen avulla. Läheisessä Surmankylässä asuva Aslaug tekee samaa, mutta salassa. Heidän päällikkönsä on kieltänyt Karhulle uhraamisen ja kumartaa sen sijaan uusia, veriuhreja odottavia jumalia. Tätä juopaa heijastelee kylien välille revennyt kuilu, joka erottaa niiden asukkaat ja kohtalot toisistaan.
Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, tarinan keskiössä on päähenkilöiden rooli Karhun morsiamena ja sen ympärille kiertyvät salaisuudet. Se ohjaa heidän kasvuaan, asemaansa kylässä, avioitumistaan ja lasten saamista. Karhun morsian onkin nimenomaan naisten tarina. Miehet lähtevät aika ajoin kauppa- ja ryöstöretkille, mutta kirjan näkökulma pysyy päähenkilöiden luona kylissä ja niiden liepeillä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että päähenkilöt olisivat miehisen maailman kahleissa. Karhun morsiamen naiset ovat vahvoja, vaikutusvaltaisia ja kykeneviä muovaamaan omaa elämäänsä.
Tarinan voima on sen väkevässä tunnelmassa, hahmoissa ja maailmassa. Itse juonenkäänteet käyvät hetkittäin jopa melodramaattisiksi, mikä voi häiritä joitakin lukijoita. Erityisesti tämä pistää silmään loppuhuipennuksessa, jossa palataan varsin kuluneisiin keinoihin. Tämä ei latista kirjaa, mutta jokin persoonallisempi käänne olisi tehnyt loppuratkaisusta vaikuttavamman. Muuten tiivistä ja jäntevästi etenevää kerrontaa täytyy arvostaa. Lukijaa kuljetetaan onnistuneesti teemasta ja käänteestä toiseen, ja jännitteet korvautuvat sujuvasti uusilla. Vähitellen kirjan nimikin paljastuu huomattavasti moniulotteisemmaksi kuin miltä ensimmäisillä sivuilla vaikutti.
Kolikon kääntöpuolena tarina on kiertynyt niin tiiviisti Freydisin ja Aslaugin ympärille, että muille hahmoille jää kovin vähän tilaa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta sivuhenkilöt jäävätkin pelkiksi funktioiksi. He ovat olemassa täyttääkseen tarinassa tietyn roolin, eivät itsenäisinä, elävältä tuntuvina hahmoina. Tämän vuoksi pari juonenkäännettä jää vähän merkityksettömiksi eikä kummastakaan kyläyhteisöstä – niiden toiminnasta ja sisäisestä dynamiikasta – piirry oikeastaan minkäänlaista kuvaa. Kirjan tarina etenee niin tiiviisti, ettei tämä varsinaisesti haittaa lukukokemusta, mutta tällainen toisissa maailmoissa viihtyvä lukija olisi arvostanut vahvempaa paikan tunnelmaa.
Maailmanrakennuksessaan kirja onnistuu erityisen hienosti esittäessään rautakautisen ihmisen paikan maailmassa. Kaiken keskipisteenä on oma kylä ja sen välittömät lähialueet. Lähimmät naapurikylätkin ovat jo vieraita savuja ja vain hyvin harvan kokemus maailmasta ulottuu horisontin taakse. Kaukomaista puhutaan vain harvakseltaan ja vielä harvemmat ovat niillä koskaan käyneet.
Tässä maailmassa ihmiset eivät ole ympäristönsä valtiaita. Kyliä ympäröi jylhä ja pitkälti kesyttämätön luonto, jonka olosuhteita on kunnioitettava. Talviset jäät, myrskyiset vedet tai tuntematon tauti voivat vielä ihmisen yhtä helposti kuin ryöstöretkelle tulevat naapuritkin. Lisäksi ihmisten on muistettava heidän kohtaloitaan hallitsevat voimat: Karhu ja jumalat, jotka molemmat odottavat uhreja ja lepyttelyä. Näiltä tahoilta voi pyytää apua, mutta ne vastaavat oman mielensä mukaan. Myös kirjan taikuus pääsääntöisesti heijastelee tätä. Loitsut ovat tietäjämäisiä pyyntöjä ihmisten kohtaloita hallitseville voimille, eivät kädenkäänteessä tehtäviä muutoksia todellisuuteen.
Yksi asia kirjan maailmassa kuitenkin loistaa poissaolollaan. Rautakautinen maailmankuva oli täynnä haltijoita, tonttuja ja muita ihmisille vieraita olentoja, mutta Karhun morsiamessa mytologinen ulottuvuus rajoittuu Karhuun ja jumaliin. Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Karhun kumartaminen on tarinassa niin keskeinen teema, että muiden uskomusolentojen läsnäolo olisi voinut puurouttaa tarinaa, mutta ehkä mukaan olisi mahtunut joitakin viitteitä selkeyden kärsimättä. Vastaavasti Karhun kutsuminen lähes aina Karhuksi tuntuu hieman laiskalta. Kansanperinne on täynnä hienoja kiertoilmauksia, joiden avulla vältettiin kutsumasta mahtavaa olentoa sen omalla nimellä.
Muuten Katja Törmäsen sanankäytölle on annettava erityiskiitos. Hän on löytänyt hyvän tasapainon nykykirjallisuuden suosiman tiiviin ilmaisun ja polveilevamman, korulauseisen kielen väliltä. Lauseissa on hieno poljento, ne eivät pelkää hieman runollisempaan rekisteriin piipahtamista ja käytetty sanasto ja kuvakieli sopivat kuvattuun aikakauteen erinomaisesti. Loitsurunojen kalevalamittaa mukailevassa säkeissä näkyy jossain määrin, ettei Törmänen ole täysin sinut kyseisen runomitan kanssa, mutta muuten näitä lauseita on ilo lukea.
Kaiken kaikkiaan Karhun morsian on yksi antoisimpia lukemiani kotimaisia fantasiaromaaneja. Se punoo tunnistettavista, ihmisenkokoisista ongelmista ja pohjoista historiaa onnistuneesta hyödyntävän maailman ympärille tiivistunnelmaisen, jouhevasti etenevän tarinan. Muutamat melodraaman puolelle menevät juonenkäänteet saattavat olla kantona kaskessa osalle lukijoista, mutta muuten Karhun morsianta on helppo suositella. Palaisin tähän maailmaan hyvin mielelläni vielä toistamiseenkin.
Arvostelukappale: oma.
perjantai 16. maaliskuuta 2018
Kirja-arvostelu Kosmoskynässä: Kaksi vettä
Kirjoitin Kosmoskynän verkkolehteen arvostelun Merja Mäen kirjasta Kaksi vettä.
Lainaus:
"Takakannen sulkeutuessa Kaksi vettä jättää jälkeensä vaikutelman, ettei se ole täysin sinut arkitodellisuuden haastamisen kanssa. Spekulatiivisia piirteitä on hyödynnetty kovin varovasti eikä niitä ole kehitelty kovin pitkälle. Näihin puitteisiin rakennettu tarina on silti onnistunut, erityisesti päähenkilöiden välisen suhteen osalta. Vaikka hahmoista ei saakaan kunnon otetta, heidän kohtalonsa jaksaa kantaa koko kirjan kaaren ajan."
Lue koko arvostelu Kosmoskynästä.
Lainaus:
"Takakannen sulkeutuessa Kaksi vettä jättää jälkeensä vaikutelman, ettei se ole täysin sinut arkitodellisuuden haastamisen kanssa. Spekulatiivisia piirteitä on hyödynnetty kovin varovasti eikä niitä ole kehitelty kovin pitkälle. Näihin puitteisiin rakennettu tarina on silti onnistunut, erityisesti päähenkilöiden välisen suhteen osalta. Vaikka hahmoista ei saakaan kunnon otetta, heidän kohtalonsa jaksaa kantaa koko kirjan kaaren ajan."
Lue koko arvostelu Kosmoskynästä.
maanantai 26. helmikuuta 2018
Kirja-arvostelu: The Long Way to a Small, Angry Planet
Kun saman kirjan lukee kahdesti vuoden sisällä, paljon on osunut kohdalleen. Becky Chambersin esikoisromaani The Long Way to a Small, Angry Planet rakentuu onnistuneen hahmokaartin ja kiehtovan maailman varaan. Sen ratkaiseva koukku on kuitenkin tuore, poikkeuksellinen tunnelma. Harva kirja on yhtä sympaattinen, viisas, samaistuttava, liikuttava ja lämminhenkinen.
Pohjimmiltaan kyseessä on löydetty perhe -tyyppinen tarina. Sen alussa Rosemary-niminen nuori nainen saapuu Wayfarer-avaruusalukselle. Kyseessä on vaatimaton, mutta tärkeää työtä tekevä pieni alus, joka puhkoo reikiä avaruuteen ja rakentaa siten pysyviä madonreikäväyliä tähtienvälistä matkailua varten. Rosemary on värvätty alukselle huolehtimaan paperitöistä ja kirjanpidosta, mutta heti ensimmäisillä sivuilla käy ilmi, että hän on hakenut paikkaa paetakseen omaa menneisyyttään.
Alusta asuttaa kirjava miehistö: vakaa ja hyväntahtoinen kapteeni Ashby, liskomaista aandrisk-kansaa edustava pilotti Sissix, teknikot Kizzy ja Jenks, aluksen polttoaineena käytettäviä levätankkeja hoitava juro ja sosiaalisesti kömpelö Corbin, kuusiraajainen grum Dr Chef, joka toimii nimensä mukaisesti sekä kokkina että lääkärinä, aluksen toiminnoista vastaava tekoäly Lovelace, ja navigaattori Ohan, joka pystyy mielessään lymyävän viruksen ansiosta hahmottamaan aikaa ja moniulotteista avaruutta lähes intuitiivisesti.
Kirjan tapahtumat seuraavat Wayfarerin lähes standardivuoden mittaista työkeikkaa kohti galaksin keskustaa. Itse päämäärä ei ole juonen kannalta erityisen oleellinen, vaan keskiössä ovat matkan aikana kohdattavat paikan ja henkilöt, vaaratilanteet ja kommellukset. Kohtaamisten myötä hahmojen taustat alkavat vähitellen avautua, heidän keskinäiset suhteensa kehittyvät ja muutama salaisuuskin paljastuu.
Spekulatiivisen fiktion valtavirrasta poiketen Wayfarerin miehistön salaisuudet eivät ole synkkiä tekoja tai aikomuksia, vaan erilaisia ja erikokoisia henkilökohtaisia tragedioita. Useimmiten kyse on hahmojen oman identiteetin, toiveiden tai elämäntavan, ja ympäröivän yhteiskunnan odotusten välisestä ristiriidasta. Miehistön salaisuuksien lisäksi samoja teemoja käsitellään myös matkan aikana kohdattavien henkilöiden kautta. Monet tilanteista ovat niin perustavanlaatuisia, ettei niiden käsittelemisessä ole kyse ongelmien ratkaisemisesta, vaan hyväksynnän ja tuen saamisesta.
Tämä onkin yksi tärkeimpiä syitä, miksi The Long Way to a Small, Angry Planet on niin hurmaava kirja. Suurta osaa sen hahmoista yhdistää ulkopuolisuus – he ovat menettäneet tai eivät koskaan löytäneetkään omaa paikkaansa maailmasta. Heillä jokaisella on omat arpensa, epävarmuutensa ja vahvuutensa. Wayrarerin matkan aikana heistä muotoutuu uudenlainen perhe, joka tunnistaa ja hyväksyy toistensa tarpeet, heikkoudet ja salaisuudet.
Chambers käsittelee hahmojensa kautta hyvin laajaa kirjoa erilaisia aiheita. Hän puhuu läheisyydestä, perheestä, lapsista ja lasten kasvatuksesta, kosketuksesta, seksuaalisuudesta ja tunteiden peittämisestä ja esittämisestä. Siitä, kuinka ympäristö ja virtuaalisuus vaikuttavat mahdollisuuteen omaksua itselleen sopivia identiteettejä. Kasvamisesta ja siitä, kuinka eri vaiheissa elämää kohtaa ja tarvitsee erilaisia kontakteja. Sodasta ja väkivallan seurauksista, niin fyysisistä kuin henkisistäkin.
Chambersin lähestymistapa on humaani ja lempeän haastava. Hän ei saarnaa tai esitä totuuksia siitä, miten asioiden tulisi olla. Sen sijaan hän käyttää scifi-ympäristöä havainnollistaakseen sitä, miten oudoilta meidän tapamme ja oletuksemme voivat vaikuttaa, mikäli niitä katsotaan toisenlaisesta näkökulmasta. Chambers ei aina kohtele hahmojaan hellästi, mutta aina myötätuntoisesti ja anteeksiantavasti. The Long Way to a Small, Angry Planet onkin tunnelmaltaan poikkeuksellisen lohdullinen teos.
Kaikki tämä heijastuu myös kirjan maailmankaikkeudessa. Siitä ei edes yritetä antaa kaikenkattavaa, objektiivista kuvaa, vaan se näyttäytyy lukijalle hahmojen ja kohdattujen paikkojen muodostamina fragmentteina. Niitä yhteensitova voima ei ole yhtenäinen maailmanselitys, vaan omapintaisuus. Tämä maailmankaikkeus on ennen muuta kokoelma erilaisia tapoja ajatella, kokea ja elää. Vastaavasti ihmiset eivät ole oletusarvo tai valtarotu, vaan pelkkä sivuhuomio galaksin historiassa ja valtapolitiikassa. Näin muukalaisrodut tarjoavat mahdollisuuden heijastella ihmislajin outoja neurooseja ja pakkomielteitä. Heidän elämäntavoistaan, näkemyksistään ja historiastaan tulee konkreettisia esimerkkejä siitä, miten elämän perustavanlaatuiset tekijät voisi kokea ja järjestää myös toisin.
Lopputuloksena on niin vahva ja raikas kokonaisuus, että tätä kirjaa tekisi mieli suositella varauksetta kaikille. Sen suurin kompastuskivi on kuitenkin helppo nimetä. Mikäli kaipaa tarinoiltaan toimintaa, mysteerejä tai maailmantuhoa uhmaavia sankaritekoja, The Long Way to a Small, Angry Planet jättää todennäköisesti kylmäksi. Se keskittyy hahmoihinsa, näiden väliseen dynamiikkaan ja kasvukipuihin. Maailmankaikkeus on suuri ja omien lakiensa mukaan toimivia, ei muutettava tai pelastettava. Mikäli tällainen lähestymistapa ei puhuttele, tarina tuntuu todennäköisesti siltä, ettei siinä tapahdu mitään.
Muuten The Long Way to a Small, Angry Planetia on helppo suositella ja suorastaan tyrkyttää. Se on taitavasti kirjoitettu, hienosti rytmitetty ja harvinaisen liikuttava ja lämminhenkinen kirja. Harva tieteis- tai fantasiaseikkailu on tällaista hyvän mielen kirjallisuutta.
Pohjimmiltaan kyseessä on löydetty perhe -tyyppinen tarina. Sen alussa Rosemary-niminen nuori nainen saapuu Wayfarer-avaruusalukselle. Kyseessä on vaatimaton, mutta tärkeää työtä tekevä pieni alus, joka puhkoo reikiä avaruuteen ja rakentaa siten pysyviä madonreikäväyliä tähtienvälistä matkailua varten. Rosemary on värvätty alukselle huolehtimaan paperitöistä ja kirjanpidosta, mutta heti ensimmäisillä sivuilla käy ilmi, että hän on hakenut paikkaa paetakseen omaa menneisyyttään.
Alusta asuttaa kirjava miehistö: vakaa ja hyväntahtoinen kapteeni Ashby, liskomaista aandrisk-kansaa edustava pilotti Sissix, teknikot Kizzy ja Jenks, aluksen polttoaineena käytettäviä levätankkeja hoitava juro ja sosiaalisesti kömpelö Corbin, kuusiraajainen grum Dr Chef, joka toimii nimensä mukaisesti sekä kokkina että lääkärinä, aluksen toiminnoista vastaava tekoäly Lovelace, ja navigaattori Ohan, joka pystyy mielessään lymyävän viruksen ansiosta hahmottamaan aikaa ja moniulotteista avaruutta lähes intuitiivisesti.
Kirjan tapahtumat seuraavat Wayfarerin lähes standardivuoden mittaista työkeikkaa kohti galaksin keskustaa. Itse päämäärä ei ole juonen kannalta erityisen oleellinen, vaan keskiössä ovat matkan aikana kohdattavat paikan ja henkilöt, vaaratilanteet ja kommellukset. Kohtaamisten myötä hahmojen taustat alkavat vähitellen avautua, heidän keskinäiset suhteensa kehittyvät ja muutama salaisuuskin paljastuu.
Spekulatiivisen fiktion valtavirrasta poiketen Wayfarerin miehistön salaisuudet eivät ole synkkiä tekoja tai aikomuksia, vaan erilaisia ja erikokoisia henkilökohtaisia tragedioita. Useimmiten kyse on hahmojen oman identiteetin, toiveiden tai elämäntavan, ja ympäröivän yhteiskunnan odotusten välisestä ristiriidasta. Miehistön salaisuuksien lisäksi samoja teemoja käsitellään myös matkan aikana kohdattavien henkilöiden kautta. Monet tilanteista ovat niin perustavanlaatuisia, ettei niiden käsittelemisessä ole kyse ongelmien ratkaisemisesta, vaan hyväksynnän ja tuen saamisesta.
Tämä onkin yksi tärkeimpiä syitä, miksi The Long Way to a Small, Angry Planet on niin hurmaava kirja. Suurta osaa sen hahmoista yhdistää ulkopuolisuus – he ovat menettäneet tai eivät koskaan löytäneetkään omaa paikkaansa maailmasta. Heillä jokaisella on omat arpensa, epävarmuutensa ja vahvuutensa. Wayrarerin matkan aikana heistä muotoutuu uudenlainen perhe, joka tunnistaa ja hyväksyy toistensa tarpeet, heikkoudet ja salaisuudet.
Chambers käsittelee hahmojensa kautta hyvin laajaa kirjoa erilaisia aiheita. Hän puhuu läheisyydestä, perheestä, lapsista ja lasten kasvatuksesta, kosketuksesta, seksuaalisuudesta ja tunteiden peittämisestä ja esittämisestä. Siitä, kuinka ympäristö ja virtuaalisuus vaikuttavat mahdollisuuteen omaksua itselleen sopivia identiteettejä. Kasvamisesta ja siitä, kuinka eri vaiheissa elämää kohtaa ja tarvitsee erilaisia kontakteja. Sodasta ja väkivallan seurauksista, niin fyysisistä kuin henkisistäkin.
Chambersin lähestymistapa on humaani ja lempeän haastava. Hän ei saarnaa tai esitä totuuksia siitä, miten asioiden tulisi olla. Sen sijaan hän käyttää scifi-ympäristöä havainnollistaakseen sitä, miten oudoilta meidän tapamme ja oletuksemme voivat vaikuttaa, mikäli niitä katsotaan toisenlaisesta näkökulmasta. Chambers ei aina kohtele hahmojaan hellästi, mutta aina myötätuntoisesti ja anteeksiantavasti. The Long Way to a Small, Angry Planet onkin tunnelmaltaan poikkeuksellisen lohdullinen teos.
Kaikki tämä heijastuu myös kirjan maailmankaikkeudessa. Siitä ei edes yritetä antaa kaikenkattavaa, objektiivista kuvaa, vaan se näyttäytyy lukijalle hahmojen ja kohdattujen paikkojen muodostamina fragmentteina. Niitä yhteensitova voima ei ole yhtenäinen maailmanselitys, vaan omapintaisuus. Tämä maailmankaikkeus on ennen muuta kokoelma erilaisia tapoja ajatella, kokea ja elää. Vastaavasti ihmiset eivät ole oletusarvo tai valtarotu, vaan pelkkä sivuhuomio galaksin historiassa ja valtapolitiikassa. Näin muukalaisrodut tarjoavat mahdollisuuden heijastella ihmislajin outoja neurooseja ja pakkomielteitä. Heidän elämäntavoistaan, näkemyksistään ja historiastaan tulee konkreettisia esimerkkejä siitä, miten elämän perustavanlaatuiset tekijät voisi kokea ja järjestää myös toisin.
Lopputuloksena on niin vahva ja raikas kokonaisuus, että tätä kirjaa tekisi mieli suositella varauksetta kaikille. Sen suurin kompastuskivi on kuitenkin helppo nimetä. Mikäli kaipaa tarinoiltaan toimintaa, mysteerejä tai maailmantuhoa uhmaavia sankaritekoja, The Long Way to a Small, Angry Planet jättää todennäköisesti kylmäksi. Se keskittyy hahmoihinsa, näiden väliseen dynamiikkaan ja kasvukipuihin. Maailmankaikkeus on suuri ja omien lakiensa mukaan toimivia, ei muutettava tai pelastettava. Mikäli tällainen lähestymistapa ei puhuttele, tarina tuntuu todennäköisesti siltä, ettei siinä tapahdu mitään.
Muuten The Long Way to a Small, Angry Planetia on helppo suositella ja suorastaan tyrkyttää. Se on taitavasti kirjoitettu, hienosti rytmitetty ja harvinaisen liikuttava ja lämminhenkinen kirja. Harva tieteis- tai fantasiaseikkailu on tällaista hyvän mielen kirjallisuutta.
maanantai 25. joulukuuta 2017
Kirja-arvostelu: Prey of Gods
Kaksi homoseksuaalisuuteensa heräävä opiskelijanuorukaista. Kovassa nosteessa oleva poliitikko, joka haaveilee yhteiskunnallisen uran sijaan drag-tähteydestä. Kroonisen sairauden aiheuttamien kipujen kanssa taisteleva pop-tähti. Kynsihoitolassa rikkaita mielistelevä kostonjanoinen puolijumala. Slummien kasvatti, joka on huomattavasti kiinnostuneempi naapuruston oudosta miehestä kuin olisi soveliasta. Uusi hallusinogeeninen huume, jonka herättää käyttäjissään näkyjen lisäksi epätavallisia voimia. Tietoisuuteen heräävä tekoäly. Etelä-Afrikan suurkaupungin elämää 2060-luvulla piinaavat dig dik -antilooppien laumat.
Suurin osa science fictionista on vilpittömästi genre-kirjallisuutta. Jo ennen kirjaan tarttumista on suurin piirtein selvää, millaisia hahmoja, teemoja ja juonenkäänteitä se tulee sisältämään. Tässä ei ole mitään väärää, vaan tietty ennakoitavuus on osa lajityyppien viehätystä. Toisinaan on kuitenkin virkistävää lukea jotakin, joka ravistelee ennakko-odotuksia – ainakin joiltakin osin.
Nicky Draydenin The Prey of Godsin lähtökohdat ovat tältä osin kunnossa. Kirjan hahmogalleria on monipuolinen, värikäs ja yhtä aikaa sekä lennokas että perusinhimillisten ongelmien kanssa kipuileva. Päähenkilöitä on helppo ymmärtää ja heidän elämäntilanteisiinsa luontevaa tempautua, joten The Prey of Gods vie nopeasti mennessään.
Draydenin ennakkoluulottomuus ei rajoitu pelkästään hahmoihin, vaan hän myös käsittelee heitä mukavan anarkistisella otteella. Eri hahmojen tarinat käsittelevät hyvin erilaisia teemoja ja monet juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kokeneenkin lukijan. Teksti on tiivistä ja nopeatempoista (joskin suuresti karsastamassani preesens-muodossa) ja tapahtumat etenevät rivakasti. Lopputuloksena on myönteisen riehakas ja persoonallinen maailma, johon on ilo tutustua, vaikka sen metafysiikka jääkin lopulta aika epämääräiseksi.
Värikkäästä hahmokaartistaan huolimatta The Prey of Gods ei kuitenkaan kokonaisuutena harhaudu kovin kauas scifin genre-oletuksista. Vaikka yksittäiset juonenkäänteet pystyvätkin toistuvasti yllättämään, itse tarinakaari noudattelee hyvin tuttua supersankarimätkeen kaavaa. Tämä on lopulta The Prey of Godsin suurin puute. Sen loppuhuipennus tuntuu enemmän loppulässähdykseltä, kun alkupuolella lupaavasti kehitellyt teemat palautuvat perinteiseen asetelmaan: pahista mätetään ja itsestä etsitään voimaa viimeisten vaikeuksien kukistamiseen. Tämä on toimivaa, mutta jättää lunastamatta osan kirjan muiden ainesten asettamista odotuksista.
Tarinan vetovoimaa nakertaa omalta osaltaan myös juonen ja hahmojen irrallisuus. Päähenkilöiden motiivit ja tavoitteet eivät monessakaan kohdassa liity juonenkäänteisiin, vaan he ajelehtivat tapahtumien mukana ikään kuin tahtomattaan. Tämän seurauksena lukija ei toisaalta ole erityisen kiinnostunut kaikista tarinan vaiheista ja toisaalta jää kaipaamaan lisää lihaa osin keskeneräisiksi jääneiden teemojen ympärille. Tarinassa on monia sivuhahmoja ja yksityiskohtia, joista jää nyt hieman perustelematon jälkimaku.
Puutteistaan huolimatta The Prey of Gods on mukava lukukokemus. Siinä on riittävästi särmää, pilkettä ja persoonallisuutta, että ongelmat on valmis antamaan anteeksi. Pysyväksi kirjahyllyn asukiksi tästä ei ainakaan omalla kohdallani ole, mutta kevyehköä viihde-scifiä etsivälle sitä on helppo suositella.
Suurin osa science fictionista on vilpittömästi genre-kirjallisuutta. Jo ennen kirjaan tarttumista on suurin piirtein selvää, millaisia hahmoja, teemoja ja juonenkäänteitä se tulee sisältämään. Tässä ei ole mitään väärää, vaan tietty ennakoitavuus on osa lajityyppien viehätystä. Toisinaan on kuitenkin virkistävää lukea jotakin, joka ravistelee ennakko-odotuksia – ainakin joiltakin osin.
Nicky Draydenin The Prey of Godsin lähtökohdat ovat tältä osin kunnossa. Kirjan hahmogalleria on monipuolinen, värikäs ja yhtä aikaa sekä lennokas että perusinhimillisten ongelmien kanssa kipuileva. Päähenkilöitä on helppo ymmärtää ja heidän elämäntilanteisiinsa luontevaa tempautua, joten The Prey of Gods vie nopeasti mennessään.
Draydenin ennakkoluulottomuus ei rajoitu pelkästään hahmoihin, vaan hän myös käsittelee heitä mukavan anarkistisella otteella. Eri hahmojen tarinat käsittelevät hyvin erilaisia teemoja ja monet juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kokeneenkin lukijan. Teksti on tiivistä ja nopeatempoista (joskin suuresti karsastamassani preesens-muodossa) ja tapahtumat etenevät rivakasti. Lopputuloksena on myönteisen riehakas ja persoonallinen maailma, johon on ilo tutustua, vaikka sen metafysiikka jääkin lopulta aika epämääräiseksi.
Värikkäästä hahmokaartistaan huolimatta The Prey of Gods ei kuitenkaan kokonaisuutena harhaudu kovin kauas scifin genre-oletuksista. Vaikka yksittäiset juonenkäänteet pystyvätkin toistuvasti yllättämään, itse tarinakaari noudattelee hyvin tuttua supersankarimätkeen kaavaa. Tämä on lopulta The Prey of Godsin suurin puute. Sen loppuhuipennus tuntuu enemmän loppulässähdykseltä, kun alkupuolella lupaavasti kehitellyt teemat palautuvat perinteiseen asetelmaan: pahista mätetään ja itsestä etsitään voimaa viimeisten vaikeuksien kukistamiseen. Tämä on toimivaa, mutta jättää lunastamatta osan kirjan muiden ainesten asettamista odotuksista.
Tarinan vetovoimaa nakertaa omalta osaltaan myös juonen ja hahmojen irrallisuus. Päähenkilöiden motiivit ja tavoitteet eivät monessakaan kohdassa liity juonenkäänteisiin, vaan he ajelehtivat tapahtumien mukana ikään kuin tahtomattaan. Tämän seurauksena lukija ei toisaalta ole erityisen kiinnostunut kaikista tarinan vaiheista ja toisaalta jää kaipaamaan lisää lihaa osin keskeneräisiksi jääneiden teemojen ympärille. Tarinassa on monia sivuhahmoja ja yksityiskohtia, joista jää nyt hieman perustelematon jälkimaku.
Puutteistaan huolimatta The Prey of Gods on mukava lukukokemus. Siinä on riittävästi särmää, pilkettä ja persoonallisuutta, että ongelmat on valmis antamaan anteeksi. Pysyväksi kirjahyllyn asukiksi tästä ei ainakaan omalla kohdallani ole, mutta kevyehköä viihde-scifiä etsivälle sitä on helppo suositella.
sunnuntai 12. marraskuuta 2017
Kirja-arvostelu: Viimeinen valtakunta
Jalava teki suomalaisille fantasiaharrastajille merkittävän palveluksen, kun se alkoi julkaista Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-sarjaa suomeksi. Trilogia on yksi viime vuosien parhaista eeppisen fantasian sarjoista ja erinomainen esimerkki siitä, miten maailmanrakennus, huolellisesti suunnitellut taikajärjestelmät ja tarina parhaimmillaan tukevat toisiaan. Sarjan ensimmäinen osa Viimeinen valtakunta pohjustaa tätä kaikkea, mutta on ennen kaikkea viihdyttävä, mukaansatempaava seikkailukertomus.
Usvasyntyisen maailma on synkkä. Sitä hallitsevat tulivuorten jatkuvasti ilmoille sylkevät tuhkasateet, jotka tukahduttavat kasvit ja muuttavat kaiken harmaaksi ja tuhriutuneeksi. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtiajakautunut aatelisiin, joiden elämän täyttävät tanssiaiset ja ylellisyys, ja piestyihin, nälkiintyneisiin skaa-orjiin, joiden elämällä ei ole käytännössä mitään arvoa. Öisin maailman valtaavat usvat, joiden seassa vaeltavia hirviöitä ihmiset pelkäävät hyvästä syystä.
Tällaisessa maailmassa orvon, teini-ikäisen skaa-tytön asema on parhaimmillaankin väkivallan, epävarmuuden ja pelon määrittelemä. Tarinan päähenkilö Vin yrittää selviytyä varaskoplan apulaisena. Hänen tärkein valttikorttinsa on Onni – kyky hienovaraisesti vaikuttaa lähellä olevien ihmisten tunteisiin. Sen avulla hän on onnistunut tekemään itsestään riittävän hyödyllisen, mutta tarpeeksi huomaamattomana pysyäkseen hengissä. Tilanne alkaa muuttua, kun kopla yrittää liian kunnianhimoista huijausta ja kiinnittää vaikutusvaltaisempien tahojen huomion. Vinin pelastukseksi koituu toinen varasjoukko, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut hänen epätavallisista voimistaan ja tietävän niistä paljon enemmän kuin Vin itse.
Uutta koplaa johtaa tarinan toinen päähenkilö Kelsier – maineikas selviytyjä, joka on tiettävästi ainoa pahamaineiselta vankityöleiriltä hengissä paennut. Koettelemustensa myötä hänestä on tullut Usvasyntyinen, yliluonnollisten voimien mestari, ja hän on alkanut unelmoida mahdottomasta: valtakuntaa lähes jumalallisella mahdillaan hallitsevan Lordihallitsijan kukistamisesta. Onnistuakseen tässä hänen on löydettävä tapa kaataa hallitsijan mahtia tukevat aateliset, sotavoimien ohella järjestystä ylläpitävät velvoittajat ja epäinhmilliset Teräsinkvisiittorit, jotka tuntuvat näkevän kaiken huolimatta silmiensä lävitse isketyistä valtavista nauloista.
Näistä asetelmista lähtee liikkeelle tarina, joka lämpenee hieman hitaasti, mutta liikkeelle päästyään kietoo lukijan pauloihinsa. Pohjimmiltaan kyseessä on puhdasverinen fantasiaseikkailu, mutta Sandersonin keino- ja tunnevalikoima on laajempi kuin useimmilla fantasiakirjoittajilla. Pahan valtakunnan vastustamista höystetään kasvu- ja veijaritarinoiden koukuilla, monipuolisella hahmogallerialla, juonittelulla, romantiikalla, uskonnollisuuden tarkastelulla ja välikevennyksillä. Kelsier on hahmona hetkittäin hieman rasittava, mutta muuten tämä kaikki tarjoillaan erinomaisesti rytmitettynä ja vilpittömällä innolla, josta on vaikea olla pitämättä. Loppuhuipennuksessa odottavan juonenkäänteen jälkeen on tuskallista jäädä odottelemaan sarjan seuraavaa osaa.
Yksi Usvasyntyinen-triologian kantavista voimista on sen hienosti suunniteltu metafysiikka. Erityisesti allomantiaksi kutsuttu taikajärjestelmä on elegantti luomus. Allomantikot nielevät ja polttavat aineenvaihdunnassaan metalleja saadakseen yliluonnollisia voimia. Metallin tyyppi määrittelee, millaisia kykyjä siitä saa: tina vahvistaa käyttäjänsä aisteja, rauta antaa kyvyn vetää metallisia kohteita magneettisesti ja pronssi mahdollistaa lähistöllä olevan allomantian aistimisen. Kahdeksan perusmetallia on jaettu henkisiin ja fyysisiin, sisäisiin ja ulkoisiin, ja vetäviin ja työntäviin loogisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Fantasiakirjallisuudesta on vaikea löytää toista yhtä intuitiivista ja täsmällisesti jäsennettyä taikasysteemiä.
Useimmat allomantikot pystyvät polttamaan vain yhtä allomantian kahdeksasta perusmetallista, mutta jo se riittää tekemään heistä hyvin vaikutusvaltaisia tavallisiin ihmisiin verrattuna. Usvasyntyiset kykenevät hyödyntämään näiden kahdeksan metallin lisäksi myös kahta ylempää allomanttista metallia. Sen ansiosta he ovat erittäin mahtavia, kirjaimellisesti yli-inhimillisiin suorituksiin kykeneviä ja Viimeisen valtakunnan valtapelin kulmakiviä. Mukavana lisänä usvasyntyisten kyvyt mahdollistavat akrobaattisen koreografian hallitsemat toimintakohtaukset, joiden rinnalla useimpien supersankarileffojen mäiske on vaatimatonta puuhastelua.
Ikään kuin allomantia ei riittäisi yhden kirjasarjan tarpeisiin, Usvasyntyisen metafysiikkaan kuuluvat myös tuhkasateiden hallitseman maailman ankea luonne, öisin nousevat usvat ja niissä hiiviskelevät olennot sekä toinen, allomantian rinnalle vähitellen avautuva taikajärjestelmä. Tämä ei ole pelkkää tunnelmointia, vaan kaikki nämä elementit kytkeytyvät trilogian tarinaan tavoilla, joista Viimeisessä valtakunnassa saadaan vasta vihjeitä.
Sandersonin teksti on erittäin sujuvaa. Kuvaukset eläviä ja ytimekkäitä, tapahtumat etenevät hyvällä rytmillä ja hahmoihin saadaan eloa pienillä yksityiskohdilla. Erityisesti arvostan sitä, että toimintakohtauksia ei ole venytetty liiaksi. Päähenkilöiden lennokkaiden kykyjen ansiosta niissä on käänteitä, akrobatiaa ja fyysisyyttä, mutta sopivasti annosteltuna. Samaa ei ole aina voinut sanoa Sandersonin muista kirjoista. Käännös ei valitettavasti tee aivan täyttä oikeutta alkuperäistekstille. Vakavia ongelmia siinä ei ole, mutta muutamat oudot sanavalinnat ja englanninkielisiksi jääneet lauserakenteet pistävät armotta silmään.
Tähän mennessä lienee jo käynyt selväksi, että Viimeinen valtakunta on kerrassaan mainio fantasiakirja. Täysin varauksettomasti sitäkään ei kuitenkaan voi ylistää, sillä kirjan naiskuva on harmillisen konservatiivinen. Vin on kyvykäs, särmikäs päähenkilö, jonka vahvuutta teinityttömäiset piirteet eivät pysty nakertamaan, mutta siihen se sitten jääkin. Muuten Viimeinen valtakunta on mieshahmojen juhlaa, niin aktiivisten toimijoiden kuin yhteiskunnallisten valta-asetelmienkin suhteen. Vinin lisäksi tarinassa on käytännössä vain kaksi nimettyä naishahmoa, jotka on molemmat kuvattu jokseenkin stereotyyppisesti. Itse asiassa kirja läpäisee Bechdelin testin vain nipin napin, käytännössä yhden kohtauksen ansiosta.
Tämä on tyypillistä Sandersonille. Stormlight Archivessa, hänen toisessa suuressa fantasiasarjassa, tilanne on jonkin verran parempi, mutta muuten hänen kirjoissaan toistuu sama kaava. Sanderson kirjoittaa hyviä naishahmoja eikä epäröi tehdä heistä päähenkilöitä, mutta kirjojen asetelmat ovat silti melko miehistä voimafantasiaa. Ne ovat lajityypissään erinomaisia ja maailmanrakennukseltaan mestarillisia, mutta tietty sukupuoliroolien konservatiivisuus varmasti häiritsee osaa lukijoista.
Lisäksi on syytä mainita, että Viimeisessä valtakunnassa viitataan melko usein valtakunnassa vallitsevaan raiskauskulttuuriin. Tällä ei mässäillä, se kyseenalaistetaan vahvasti myös tarinan puitteissa eikä mukana ole ainuttakaan raiskauskohtausta, mutta teemana se nousee esille säännöllisesti. Kerronnan kannalta raiskauskulttuuri on yksinkertainen, joskin huomattavan alleviivaava keino havainnollistaa Lordihallitsijan valtakunnan epätasa-arvoisuutta ja skaa-orjien halveksivaa kohtelua. Se ei ole ainoa käytössä oleva keino, mutta selkeästi häiritsevin.
Viimeistä valtakuntaa on helppo suositella, edellä mainituin varauksin. Mukaansatempaava tarina, hyvä hahmokaarti ja taidokkaasti rakennettu maailma ovat fantasiassa vahva yhdistelmä. Lisäksi Sanderson tasapainottelee hienosti synkän maailmansa, siihen sopivien juonenkäänteiden ja kepeämmän, positiivisemman kerronnan välillä. Lennokasta fantasiaviihdettä etsiville Usvasyntyisen ensimmäinen osa on erinomainen valinta.
PS: Lopuksi täytyy vielä kiittää Jalavaa siitä, että Usvasyntyinen julkaistiin valkopohjaisen, eteeristen kuvioiden hallitseman kannen kanssa. Sandersonin kirjojen tavaramerkiksi muodostunut kansityyli on todella hieno ja huomattavasti persoonallisempi kuin kansainvälisissä painoksissa käytettävä perusfantasiataide.
Arvostelukappale: oma
Usvasyntyisen maailma on synkkä. Sitä hallitsevat tulivuorten jatkuvasti ilmoille sylkevät tuhkasateet, jotka tukahduttavat kasvit ja muuttavat kaiken harmaaksi ja tuhriutuneeksi. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtiajakautunut aatelisiin, joiden elämän täyttävät tanssiaiset ja ylellisyys, ja piestyihin, nälkiintyneisiin skaa-orjiin, joiden elämällä ei ole käytännössä mitään arvoa. Öisin maailman valtaavat usvat, joiden seassa vaeltavia hirviöitä ihmiset pelkäävät hyvästä syystä.
Tällaisessa maailmassa orvon, teini-ikäisen skaa-tytön asema on parhaimmillaankin väkivallan, epävarmuuden ja pelon määrittelemä. Tarinan päähenkilö Vin yrittää selviytyä varaskoplan apulaisena. Hänen tärkein valttikorttinsa on Onni – kyky hienovaraisesti vaikuttaa lähellä olevien ihmisten tunteisiin. Sen avulla hän on onnistunut tekemään itsestään riittävän hyödyllisen, mutta tarpeeksi huomaamattomana pysyäkseen hengissä. Tilanne alkaa muuttua, kun kopla yrittää liian kunnianhimoista huijausta ja kiinnittää vaikutusvaltaisempien tahojen huomion. Vinin pelastukseksi koituu toinen varasjoukko, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut hänen epätavallisista voimistaan ja tietävän niistä paljon enemmän kuin Vin itse.
Uutta koplaa johtaa tarinan toinen päähenkilö Kelsier – maineikas selviytyjä, joka on tiettävästi ainoa pahamaineiselta vankityöleiriltä hengissä paennut. Koettelemustensa myötä hänestä on tullut Usvasyntyinen, yliluonnollisten voimien mestari, ja hän on alkanut unelmoida mahdottomasta: valtakuntaa lähes jumalallisella mahdillaan hallitsevan Lordihallitsijan kukistamisesta. Onnistuakseen tässä hänen on löydettävä tapa kaataa hallitsijan mahtia tukevat aateliset, sotavoimien ohella järjestystä ylläpitävät velvoittajat ja epäinhmilliset Teräsinkvisiittorit, jotka tuntuvat näkevän kaiken huolimatta silmiensä lävitse isketyistä valtavista nauloista.
Näistä asetelmista lähtee liikkeelle tarina, joka lämpenee hieman hitaasti, mutta liikkeelle päästyään kietoo lukijan pauloihinsa. Pohjimmiltaan kyseessä on puhdasverinen fantasiaseikkailu, mutta Sandersonin keino- ja tunnevalikoima on laajempi kuin useimmilla fantasiakirjoittajilla. Pahan valtakunnan vastustamista höystetään kasvu- ja veijaritarinoiden koukuilla, monipuolisella hahmogallerialla, juonittelulla, romantiikalla, uskonnollisuuden tarkastelulla ja välikevennyksillä. Kelsier on hahmona hetkittäin hieman rasittava, mutta muuten tämä kaikki tarjoillaan erinomaisesti rytmitettynä ja vilpittömällä innolla, josta on vaikea olla pitämättä. Loppuhuipennuksessa odottavan juonenkäänteen jälkeen on tuskallista jäädä odottelemaan sarjan seuraavaa osaa.
Yksi Usvasyntyinen-triologian kantavista voimista on sen hienosti suunniteltu metafysiikka. Erityisesti allomantiaksi kutsuttu taikajärjestelmä on elegantti luomus. Allomantikot nielevät ja polttavat aineenvaihdunnassaan metalleja saadakseen yliluonnollisia voimia. Metallin tyyppi määrittelee, millaisia kykyjä siitä saa: tina vahvistaa käyttäjänsä aisteja, rauta antaa kyvyn vetää metallisia kohteita magneettisesti ja pronssi mahdollistaa lähistöllä olevan allomantian aistimisen. Kahdeksan perusmetallia on jaettu henkisiin ja fyysisiin, sisäisiin ja ulkoisiin, ja vetäviin ja työntäviin loogisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Fantasiakirjallisuudesta on vaikea löytää toista yhtä intuitiivista ja täsmällisesti jäsennettyä taikasysteemiä.
Useimmat allomantikot pystyvät polttamaan vain yhtä allomantian kahdeksasta perusmetallista, mutta jo se riittää tekemään heistä hyvin vaikutusvaltaisia tavallisiin ihmisiin verrattuna. Usvasyntyiset kykenevät hyödyntämään näiden kahdeksan metallin lisäksi myös kahta ylempää allomanttista metallia. Sen ansiosta he ovat erittäin mahtavia, kirjaimellisesti yli-inhimillisiin suorituksiin kykeneviä ja Viimeisen valtakunnan valtapelin kulmakiviä. Mukavana lisänä usvasyntyisten kyvyt mahdollistavat akrobaattisen koreografian hallitsemat toimintakohtaukset, joiden rinnalla useimpien supersankarileffojen mäiske on vaatimatonta puuhastelua.
Ikään kuin allomantia ei riittäisi yhden kirjasarjan tarpeisiin, Usvasyntyisen metafysiikkaan kuuluvat myös tuhkasateiden hallitseman maailman ankea luonne, öisin nousevat usvat ja niissä hiiviskelevät olennot sekä toinen, allomantian rinnalle vähitellen avautuva taikajärjestelmä. Tämä ei ole pelkkää tunnelmointia, vaan kaikki nämä elementit kytkeytyvät trilogian tarinaan tavoilla, joista Viimeisessä valtakunnassa saadaan vasta vihjeitä.
Sandersonin teksti on erittäin sujuvaa. Kuvaukset eläviä ja ytimekkäitä, tapahtumat etenevät hyvällä rytmillä ja hahmoihin saadaan eloa pienillä yksityiskohdilla. Erityisesti arvostan sitä, että toimintakohtauksia ei ole venytetty liiaksi. Päähenkilöiden lennokkaiden kykyjen ansiosta niissä on käänteitä, akrobatiaa ja fyysisyyttä, mutta sopivasti annosteltuna. Samaa ei ole aina voinut sanoa Sandersonin muista kirjoista. Käännös ei valitettavasti tee aivan täyttä oikeutta alkuperäistekstille. Vakavia ongelmia siinä ei ole, mutta muutamat oudot sanavalinnat ja englanninkielisiksi jääneet lauserakenteet pistävät armotta silmään.
Tähän mennessä lienee jo käynyt selväksi, että Viimeinen valtakunta on kerrassaan mainio fantasiakirja. Täysin varauksettomasti sitäkään ei kuitenkaan voi ylistää, sillä kirjan naiskuva on harmillisen konservatiivinen. Vin on kyvykäs, särmikäs päähenkilö, jonka vahvuutta teinityttömäiset piirteet eivät pysty nakertamaan, mutta siihen se sitten jääkin. Muuten Viimeinen valtakunta on mieshahmojen juhlaa, niin aktiivisten toimijoiden kuin yhteiskunnallisten valta-asetelmienkin suhteen. Vinin lisäksi tarinassa on käytännössä vain kaksi nimettyä naishahmoa, jotka on molemmat kuvattu jokseenkin stereotyyppisesti. Itse asiassa kirja läpäisee Bechdelin testin vain nipin napin, käytännössä yhden kohtauksen ansiosta.
Tämä on tyypillistä Sandersonille. Stormlight Archivessa, hänen toisessa suuressa fantasiasarjassa, tilanne on jonkin verran parempi, mutta muuten hänen kirjoissaan toistuu sama kaava. Sanderson kirjoittaa hyviä naishahmoja eikä epäröi tehdä heistä päähenkilöitä, mutta kirjojen asetelmat ovat silti melko miehistä voimafantasiaa. Ne ovat lajityypissään erinomaisia ja maailmanrakennukseltaan mestarillisia, mutta tietty sukupuoliroolien konservatiivisuus varmasti häiritsee osaa lukijoista.
Lisäksi on syytä mainita, että Viimeisessä valtakunnassa viitataan melko usein valtakunnassa vallitsevaan raiskauskulttuuriin. Tällä ei mässäillä, se kyseenalaistetaan vahvasti myös tarinan puitteissa eikä mukana ole ainuttakaan raiskauskohtausta, mutta teemana se nousee esille säännöllisesti. Kerronnan kannalta raiskauskulttuuri on yksinkertainen, joskin huomattavan alleviivaava keino havainnollistaa Lordihallitsijan valtakunnan epätasa-arvoisuutta ja skaa-orjien halveksivaa kohtelua. Se ei ole ainoa käytössä oleva keino, mutta selkeästi häiritsevin.
Viimeistä valtakuntaa on helppo suositella, edellä mainituin varauksin. Mukaansatempaava tarina, hyvä hahmokaarti ja taidokkaasti rakennettu maailma ovat fantasiassa vahva yhdistelmä. Lisäksi Sanderson tasapainottelee hienosti synkän maailmansa, siihen sopivien juonenkäänteiden ja kepeämmän, positiivisemman kerronnan välillä. Lennokasta fantasiaviihdettä etsiville Usvasyntyisen ensimmäinen osa on erinomainen valinta.
PS: Lopuksi täytyy vielä kiittää Jalavaa siitä, että Usvasyntyinen julkaistiin valkopohjaisen, eteeristen kuvioiden hallitseman kannen kanssa. Sandersonin kirjojen tavaramerkiksi muodostunut kansityyli on todella hieno ja huomattavasti persoonallisempi kuin kansainvälisissä painoksissa käytettävä perusfantasiataide.
Arvostelukappale: oma
lauantai 4. marraskuuta 2017
Kirja-arvostelu: Käärmeiden kaupunki
Suomenkielisessä fantasiassa ei juuri ole kirjoitettu perinteisiä eeppisiä, vahvasti romantisoituja järkäleromaaneja. Katri Alatalon lähes 700-sivuiseksi eepokseksi venynyt Käärmeiden kaupunki aukookin tässä mielessä uusia uria kotimaisille fantasiakirjoittajille. Teoksena se on epätasainen kokonaisuus, jossa monet hyvät ideat ja ainekset jäävät harmillisen keskenkasvuisiksi.
Fantasiakirjallisuuden perinteitä kunnioittaen kirja alkaa prologilla, joka esittelee tärkeimmät hahmot ja teemat. Jo tässä vaiheessa yhden hahmon luonteesta ja tarinan suhteesta omiin yliluonnollisiin elementteihinsä herää kysymyksiä, jotka vain vahvistuvat myöhemmin. Tavallaan prologi onkin Käärmeiden kaupungin hätkähdyttävin osuus, jonka tapahtumat petaavat odotuksia, joita itse tarina ei täysin lunasta.
Varsinaiset tapahtumat alkavat vyöryä, kun kilpailevan kaupungin armeija hyökkää mystikkopappiensa tukemana päähenkilöiden kotikaupunkiin ja vie sen asukkaat mukanaan orjiksi. Tästä seuraa selviämiskamppailu, joka kasvaa nopeasti pakokeinon etsimiseksi ja vapaustaisteluksi. Asetelma ei ole erityisen omaperäinen, mutta siihen on helppo eläytyä ja kirjan charmantti maailma tuo siihen oman säväyksensä.
Kustantajan mainosteksti kuvaa Käärmeiden kaupunkia aavikkofantasiaksi, mikä on erittäin perusteltua. Kirjan maailma on vahvasti romantisoitu versio tuhannen ja yhden yön tarinoiden aavikkoseikkailuista, joita on höystetty fantasiaelementeillä. Tuloksena on erittäin tunnistettava, mutta silti riittävän raikkaalta tuntuva maailma, johon seikkailut, mysteerit, rakkaus ja juonittelut sopivat luontevasti. Käärmeiden kaupunki hyödyntää kaikkea tätä ihailtavan vilpittömästi. Ainoastaan muutamat seksin ripaukset tuntuvat hieman tarpeettomilta. Ne eivät juurikaan edistä tarinaa ja niihin suhtaudutaan tekstissä sen verran häveliäästi, että lukija jää lähinnä ihmettelemään, mitä niiden on tarkoitus tarjota kirjalle.
Itse tarinaa kudotaan kolmen näkökulmahenkilön ja kolmen erilaisen yliluonnollisen kyvyn voimalla. Ninette on kuninkaantytär, joka osaa puhua käärmeille ja ystävystyä näiden kanssa. Savenvalajan opissa kasvanut Arry on muodonmuuttaja ja Sulwaen opiskelee velhoksi hallitakseen perinteisempää taikuutta. Kaikki kolme hahmoa ovat selkeästi erilaisia ja kamppailevat erilaisten tilanteiden ja ongelmien parissa, joten usean näkökulmahenkilön käyttäminen on hyvin perusteltua.
Hahmoista ei kuitenkaan saada irti niin paljon kuin olisi voinut olla mahdollista. Vaikka tarinan perusasetelman on suhteellisen selkeä, hahmojen omia motiiveja ei missään vaiheessa kehitetä eikä avata riittävästi, jotta lukija voisi täysin ymmärtää heidän reaktioitaan ja ratkaisujaan. Erityisen hankalaa tämä on Arryn kohdalla, josta kehkeytyy tarinan myötä suorastaan vastenmielinen hahmo. Kun hänellä ei tunnu olevan mitään päähänpistoja kummempaa motiivia teoilleen, ne alkavat parhaimmillaankin vaikuttaa ilkeydeltä, pahimmillaan hyväksikäyttöltä.
Päähenkilöiden motiivien epämääräisyys nakertaa myös itse tarinan vetovoimaa. Käärmeiden kaupungissa on kaikki tarvittavat ainekset dramaattiseen, romanttiseen fantasiaseikkailuun, mutta kun hahmojen motiivit jäävät etäisiksi, tarinan mukaan on vaikea tempautua. Tätä ruokkii omalta osaltaan myös se, että hahmot kokevat vain harvoin mitään todellisia vastoinkäymisiä tai haasteita. Alkukahinoiden jälkeen kaikki tuntuu tapahtuvan juuri päähenkilöiden toiveiden mukaisesti, minkä vuoksi kunnon jännitettä ei pääse syntymään. Asetelma ja mysteerit ovat riittävän kiinnostavia pitämään lukijan mukanaan loppuun saakka, mutta lukukokemus jää valitettavan ulkokohtaiseksi.
Myös kolmen päähenkilön tarjoama mahdollisuus tarkastella kirjan maailmaa useammasta eri näkökulmasta jää osin hyödyntämättä. Vaikka hahmot ovat hyvin erilaisia ja erilaisissa asemissa, he pyörivät lopulta niin samoissa ympyröissä, että kokonaisuudesta paljastuu vain pieni sirpale. Tämä on harmillista, sillä aavikkomaailma ja sen metafysiikka vaikuttivat siltä, että niihin olisi mielellään tutustunut monipuolisemminkin.
Kaikkein erikoisin piirre Käärmeiden kaupungissa on sen oudon vaikea suhde fantasiaelementteihinsä. Jokaisella päähenkilöllä on oma yliluonnollinen kykynsä, jotka vaikuttavat kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana hyvin kiinnostavilta. Tarinan edetessä ne eivät kuitenkaan kasva tai kehity, vaan muuttuvat joko taakoiksi tai epämiellyttävien mielitekojen välineiksi. Kirjan lopussa lukijaa odottaakin hämmennys. Mitä Käärmeiden kaupunki yrittää sanoa sillä, miten se käsittelee vahvasti romantisoidun maailmansa yliluonnollista puolta? Epätavallisiin kykyihin tutustuminen ja niiden kasvaminen ovat merkittävä osa monen fantasiatarinan viehätysvoimaa.
Käärmeiden kaupunki ei missään tapauksessa ole huono kirja. Sen maailmassa ja asetelmassa on edellytyksiä moneen ja tapahtumat vyöryvät hyvällä rytmillä, täyttäen lähes 700-sivuisen mittansa kohtuullisen hyvin. Monet yksittäiset kohtaukset ovat tunnelmallisia ja mieleenpainuvia ja kahteen kolmesta päähenkilöstä on helppo samaistua. Mikäli hahmojen tietty köykäisyys ei häiritse, tarjolla on mainio ja paikkaansa puolustava romanttinen seikkailukertomus.
Itselleni kirja tuntuu kuitenkin hieman hukatulta tilaisuudelta. Oivaltava maailmanrakennus ja kiinnostavat hahmot ovat minulle erittäin tärkeä osa fantasian viehätysvoimaa eikä Käärmeiden kaupunki onnistu kummassakaan erityisen hyvin. Molemmilla osa-alueilla on kiinnostavia aineksia, mutta niiden jalostaminen aidosti vangiksevaksi kokonaisuudeksi jää puolitiehen.
Arvostelukappale: kirjasto
Fantasiakirjallisuuden perinteitä kunnioittaen kirja alkaa prologilla, joka esittelee tärkeimmät hahmot ja teemat. Jo tässä vaiheessa yhden hahmon luonteesta ja tarinan suhteesta omiin yliluonnollisiin elementteihinsä herää kysymyksiä, jotka vain vahvistuvat myöhemmin. Tavallaan prologi onkin Käärmeiden kaupungin hätkähdyttävin osuus, jonka tapahtumat petaavat odotuksia, joita itse tarina ei täysin lunasta.
Varsinaiset tapahtumat alkavat vyöryä, kun kilpailevan kaupungin armeija hyökkää mystikkopappiensa tukemana päähenkilöiden kotikaupunkiin ja vie sen asukkaat mukanaan orjiksi. Tästä seuraa selviämiskamppailu, joka kasvaa nopeasti pakokeinon etsimiseksi ja vapaustaisteluksi. Asetelma ei ole erityisen omaperäinen, mutta siihen on helppo eläytyä ja kirjan charmantti maailma tuo siihen oman säväyksensä.
Kustantajan mainosteksti kuvaa Käärmeiden kaupunkia aavikkofantasiaksi, mikä on erittäin perusteltua. Kirjan maailma on vahvasti romantisoitu versio tuhannen ja yhden yön tarinoiden aavikkoseikkailuista, joita on höystetty fantasiaelementeillä. Tuloksena on erittäin tunnistettava, mutta silti riittävän raikkaalta tuntuva maailma, johon seikkailut, mysteerit, rakkaus ja juonittelut sopivat luontevasti. Käärmeiden kaupunki hyödyntää kaikkea tätä ihailtavan vilpittömästi. Ainoastaan muutamat seksin ripaukset tuntuvat hieman tarpeettomilta. Ne eivät juurikaan edistä tarinaa ja niihin suhtaudutaan tekstissä sen verran häveliäästi, että lukija jää lähinnä ihmettelemään, mitä niiden on tarkoitus tarjota kirjalle.
Itse tarinaa kudotaan kolmen näkökulmahenkilön ja kolmen erilaisen yliluonnollisen kyvyn voimalla. Ninette on kuninkaantytär, joka osaa puhua käärmeille ja ystävystyä näiden kanssa. Savenvalajan opissa kasvanut Arry on muodonmuuttaja ja Sulwaen opiskelee velhoksi hallitakseen perinteisempää taikuutta. Kaikki kolme hahmoa ovat selkeästi erilaisia ja kamppailevat erilaisten tilanteiden ja ongelmien parissa, joten usean näkökulmahenkilön käyttäminen on hyvin perusteltua.
Hahmoista ei kuitenkaan saada irti niin paljon kuin olisi voinut olla mahdollista. Vaikka tarinan perusasetelman on suhteellisen selkeä, hahmojen omia motiiveja ei missään vaiheessa kehitetä eikä avata riittävästi, jotta lukija voisi täysin ymmärtää heidän reaktioitaan ja ratkaisujaan. Erityisen hankalaa tämä on Arryn kohdalla, josta kehkeytyy tarinan myötä suorastaan vastenmielinen hahmo. Kun hänellä ei tunnu olevan mitään päähänpistoja kummempaa motiivia teoilleen, ne alkavat parhaimmillaankin vaikuttaa ilkeydeltä, pahimmillaan hyväksikäyttöltä.
Päähenkilöiden motiivien epämääräisyys nakertaa myös itse tarinan vetovoimaa. Käärmeiden kaupungissa on kaikki tarvittavat ainekset dramaattiseen, romanttiseen fantasiaseikkailuun, mutta kun hahmojen motiivit jäävät etäisiksi, tarinan mukaan on vaikea tempautua. Tätä ruokkii omalta osaltaan myös se, että hahmot kokevat vain harvoin mitään todellisia vastoinkäymisiä tai haasteita. Alkukahinoiden jälkeen kaikki tuntuu tapahtuvan juuri päähenkilöiden toiveiden mukaisesti, minkä vuoksi kunnon jännitettä ei pääse syntymään. Asetelma ja mysteerit ovat riittävän kiinnostavia pitämään lukijan mukanaan loppuun saakka, mutta lukukokemus jää valitettavan ulkokohtaiseksi.
Myös kolmen päähenkilön tarjoama mahdollisuus tarkastella kirjan maailmaa useammasta eri näkökulmasta jää osin hyödyntämättä. Vaikka hahmot ovat hyvin erilaisia ja erilaisissa asemissa, he pyörivät lopulta niin samoissa ympyröissä, että kokonaisuudesta paljastuu vain pieni sirpale. Tämä on harmillista, sillä aavikkomaailma ja sen metafysiikka vaikuttivat siltä, että niihin olisi mielellään tutustunut monipuolisemminkin.
Kaikkein erikoisin piirre Käärmeiden kaupungissa on sen oudon vaikea suhde fantasiaelementteihinsä. Jokaisella päähenkilöllä on oma yliluonnollinen kykynsä, jotka vaikuttavat kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana hyvin kiinnostavilta. Tarinan edetessä ne eivät kuitenkaan kasva tai kehity, vaan muuttuvat joko taakoiksi tai epämiellyttävien mielitekojen välineiksi. Kirjan lopussa lukijaa odottaakin hämmennys. Mitä Käärmeiden kaupunki yrittää sanoa sillä, miten se käsittelee vahvasti romantisoidun maailmansa yliluonnollista puolta? Epätavallisiin kykyihin tutustuminen ja niiden kasvaminen ovat merkittävä osa monen fantasiatarinan viehätysvoimaa.
Käärmeiden kaupunki ei missään tapauksessa ole huono kirja. Sen maailmassa ja asetelmassa on edellytyksiä moneen ja tapahtumat vyöryvät hyvällä rytmillä, täyttäen lähes 700-sivuisen mittansa kohtuullisen hyvin. Monet yksittäiset kohtaukset ovat tunnelmallisia ja mieleenpainuvia ja kahteen kolmesta päähenkilöstä on helppo samaistua. Mikäli hahmojen tietty köykäisyys ei häiritse, tarjolla on mainio ja paikkaansa puolustava romanttinen seikkailukertomus.
Itselleni kirja tuntuu kuitenkin hieman hukatulta tilaisuudelta. Oivaltava maailmanrakennus ja kiinnostavat hahmot ovat minulle erittäin tärkeä osa fantasian viehätysvoimaa eikä Käärmeiden kaupunki onnistu kummassakaan erityisen hyvin. Molemmilla osa-alueilla on kiinnostavia aineksia, mutta niiden jalostaminen aidosti vangiksevaksi kokonaisuudeksi jää puolitiehen.
Arvostelukappale: kirjasto
lauantai 28. lokakuuta 2017
Kirja-arvostelu: The Goblin Emperor
Fantasiakirjallisuus on täynnä suuria sankareita, synkkiä ihmiskohtaloita, mahtavia vihollisia vastaan käytäviä sotia ja salakavalia juonia, jotka uhkaavat kokonaisten maailmojen tulevaisuutta. Mahtipontiset puitteet ja dramaattiset juonenkäänteet ovat eittämättä osa lajityypin viehätystä. Katherine Addisonin The Goblin Emperor on kuitenkin oiva esimerkki siitä, että fantasiaa voi lähestyä myös toisin.
Tarina lähtee liikkeelle esimerkillisen ripeästi: lukijaa ei vaivata prologeilla tai pitkillä pohjustuksilla, vaan käydään suoraan asiaan. Tarinan päähenkilö on edesmenneelle keisarinnalle syntynyt puoliverinen Maia, joka on kasvanut kaukana hovista julman huoltajan kurimuksen alla. Hän huomaa yllätyksekseen olevansa yhtäkkiä valtakunnan perimysjärjestyksen kärjessä, kun hänen keisarillinen isänsä ja kaikki sisaruksensa kuolevat onnettomuudessa. Maia pyyhkäistään pääkaupunkiin, istutetaan keskelle sekasortoista ja valtakamppailujen täyttämää hovia ja kruunataan keisariksi.
Tästä(kin) lähtökohdasta olisi tietysti helppo lähteä kertomaan suurista sodista tai heräävästä muinaisesta pahuudesta, mutta The Goblin Emperorin tarina on huomattavasti maanläheisempi ja sen vuoksi viehättävämpi. Maialla ei ole minkäänlaisia eväitä tai kokemusta uuden tehtävänsä hoitamiseen. Kirja keskittyykin hänen hallituskautensa ensimmäisiin kuukausiin, joiden aikana hän yrittää opetella keisariksi odotusten, epäilysten, vanhakantaisten tapojen ja hovin juonien puristuksessa. Tästä muotoutuu sympaattinen kasvutarina, jossa hallinnolliset tehtävät tuntuvat yllättävänkin mielenkiintoisilta ja vaikeuksien keskellä on riittävästi valonpilkahduksia pitämään tunnelman etupäässä positiivisena.
Tällaisesta tarinasta ei tulisi mitään, jollei päähenkilöstä olisi helppo pitää. Maia on epähienostunut, sosiaalisesti kömpelö, sivistymätön, hovin tapoja tai henkilöitä tuntematon, vailla ystäviä tai liittolaisia ja omaksi epäonnekseen tuskallisen tietoinen kaikesta tästä, joten häneen ja hänen tuskailuihinsa on erittäin helppo samaistua. Määrätietoista ja rohkeaa päähenkilöä kaipaaville etenkin kirjan alkupuoli voi tosin olla jopa tuskallinen kokemus.
Maia on myös vilpitön, ystävällinen ja myötätuntoinen – kaikki ominaisuuksia, joiden toistuvasti muistutetaan sopivan keisarille kovin huonosti. Vähitellen Maia kuitenkin rakentaa niistä oman vahvuutensa. Hän irtautuu isänsä määräysvaltaan perustuneesta hallintotavasta ja alkaa luoda omanlaistaan hovia ja keisarin roolia.
Menneisyyden painolastista pyristeleminen ja jäykkien, sovinnaisten tapojen haastaminen ovatkin The Goblin Emperorin hallitsevia teemoja. Oikeastaan koko tarina on hienovaraista kapinaa perinteistä miehistä, heteronormatiivista maailmankuvaa vastaan. Maia hahmona haastaa vahvasti miehekkään hallitsijan arkkityyppiä. Maailmanrakennuksen puolella ryhdytään vähitellen mm. parantamaan naisten asemaa erittäin patriarkaalisessa hovissa ja nostamaan esille seksuaalisia vähemmistöjä. Askeleet eivät ole erityisen dramaattisia tai kantaaottavia, joten tämä on lähinnä hienovarainen vivahde, mutta teema on silti ilmeinen.
Tietty varovaisuus leimaa The Goblin Emperoria tekstiä ylipäätään. Kerronta on soljuvaa ja helppolukuista, mutta usein harmillisen tasapaksua. Addison kuvaa hyvin paikkoja ja tapahtumia, mutta ei onnistu luomaan lämpöä tai tunnelmaa hahmojen välille tai lataamaan kohtauksiin tunnetta. Mitään näistä ei kirjasta varsinaisesti puutu, mutta monet käänteet jättävät jälkeensä sellaisen maun, että niistä olisi voinut saada irti enemmänkin.
Toinen valituksenaihe liittyy nimiin ja termistöön. Addison on luonut hoviaan varten oman arvonimien ja puhuttelutapojen verkostonsa, jonka käsitteet taipuvat kohteen sukupuolen mukaan. Kun tähän yhdistetään pitkä litania melko samantapaisia nimiä, joista vain harvalla on tarinassa niin suuri rooli, että ne jäisivät välittömästi mieleen, käsissä on melkoinen nimi- ja termiviidakko. Ainakin tällaisen hieman nimisokean lukijan oli paikoin vaikea hahmottaa, kenestä puhutaan tai mistä henkilöstä ylipäätään on kyse.
Muuten Addison on rakentanut maailmansa selkeiden, joskin melko kevyiden fantasiaelementtien varaan. Lopputuloksena on käyttökelpoinen, mutta ei erityisen jännittävä tai mieleenpainuva maailma. Sen irrallisuutta kuvaa hyvin se, että fantasiaelementtien riisuminen ei olisi muuttanut itse tarinaa juurikaan. Niiden avulla on maustettu tiettyjä asetelmia ja luotu ympäristö, jossa tarinaa voidaan kuljettaa ilman historiallisen kontekstin painolastia, mutta kovin oivaltavaa kirjan spekulatiivisuus ei tässä mielessä ole.
Ongelmistaan huolimatta The Goblin Emperor on viehättävä kirja, joka vetoaa ennen kaikkea samaistuttavan, hyväntahtoisen ja myötätuntoisen päähenkilönsä ansiosta. Tavallaan hahmokeskeisessä tarinassa on samankaltaista viehätystä kuin Patrick Rothfussin Tuulen nimessä, mutta maanläheisemmin, positiivisemmin ja vähemmän todistelevasti toteutettuna. Mestariteos The Goblin Emperor ei tasapaksuutensa vuoksi ole, mutta helposti lähestyttävää ja hyväntuulista luettavaa kaipaaville sitä on silti helppo suositella.
Arvostelukappale: oma
Tarina lähtee liikkeelle esimerkillisen ripeästi: lukijaa ei vaivata prologeilla tai pitkillä pohjustuksilla, vaan käydään suoraan asiaan. Tarinan päähenkilö on edesmenneelle keisarinnalle syntynyt puoliverinen Maia, joka on kasvanut kaukana hovista julman huoltajan kurimuksen alla. Hän huomaa yllätyksekseen olevansa yhtäkkiä valtakunnan perimysjärjestyksen kärjessä, kun hänen keisarillinen isänsä ja kaikki sisaruksensa kuolevat onnettomuudessa. Maia pyyhkäistään pääkaupunkiin, istutetaan keskelle sekasortoista ja valtakamppailujen täyttämää hovia ja kruunataan keisariksi.
Tästä(kin) lähtökohdasta olisi tietysti helppo lähteä kertomaan suurista sodista tai heräävästä muinaisesta pahuudesta, mutta The Goblin Emperorin tarina on huomattavasti maanläheisempi ja sen vuoksi viehättävämpi. Maialla ei ole minkäänlaisia eväitä tai kokemusta uuden tehtävänsä hoitamiseen. Kirja keskittyykin hänen hallituskautensa ensimmäisiin kuukausiin, joiden aikana hän yrittää opetella keisariksi odotusten, epäilysten, vanhakantaisten tapojen ja hovin juonien puristuksessa. Tästä muotoutuu sympaattinen kasvutarina, jossa hallinnolliset tehtävät tuntuvat yllättävänkin mielenkiintoisilta ja vaikeuksien keskellä on riittävästi valonpilkahduksia pitämään tunnelman etupäässä positiivisena.
Tällaisesta tarinasta ei tulisi mitään, jollei päähenkilöstä olisi helppo pitää. Maia on epähienostunut, sosiaalisesti kömpelö, sivistymätön, hovin tapoja tai henkilöitä tuntematon, vailla ystäviä tai liittolaisia ja omaksi epäonnekseen tuskallisen tietoinen kaikesta tästä, joten häneen ja hänen tuskailuihinsa on erittäin helppo samaistua. Määrätietoista ja rohkeaa päähenkilöä kaipaaville etenkin kirjan alkupuoli voi tosin olla jopa tuskallinen kokemus.
Maia on myös vilpitön, ystävällinen ja myötätuntoinen – kaikki ominaisuuksia, joiden toistuvasti muistutetaan sopivan keisarille kovin huonosti. Vähitellen Maia kuitenkin rakentaa niistä oman vahvuutensa. Hän irtautuu isänsä määräysvaltaan perustuneesta hallintotavasta ja alkaa luoda omanlaistaan hovia ja keisarin roolia.
Menneisyyden painolastista pyristeleminen ja jäykkien, sovinnaisten tapojen haastaminen ovatkin The Goblin Emperorin hallitsevia teemoja. Oikeastaan koko tarina on hienovaraista kapinaa perinteistä miehistä, heteronormatiivista maailmankuvaa vastaan. Maia hahmona haastaa vahvasti miehekkään hallitsijan arkkityyppiä. Maailmanrakennuksen puolella ryhdytään vähitellen mm. parantamaan naisten asemaa erittäin patriarkaalisessa hovissa ja nostamaan esille seksuaalisia vähemmistöjä. Askeleet eivät ole erityisen dramaattisia tai kantaaottavia, joten tämä on lähinnä hienovarainen vivahde, mutta teema on silti ilmeinen.
Tietty varovaisuus leimaa The Goblin Emperoria tekstiä ylipäätään. Kerronta on soljuvaa ja helppolukuista, mutta usein harmillisen tasapaksua. Addison kuvaa hyvin paikkoja ja tapahtumia, mutta ei onnistu luomaan lämpöä tai tunnelmaa hahmojen välille tai lataamaan kohtauksiin tunnetta. Mitään näistä ei kirjasta varsinaisesti puutu, mutta monet käänteet jättävät jälkeensä sellaisen maun, että niistä olisi voinut saada irti enemmänkin.
Toinen valituksenaihe liittyy nimiin ja termistöön. Addison on luonut hoviaan varten oman arvonimien ja puhuttelutapojen verkostonsa, jonka käsitteet taipuvat kohteen sukupuolen mukaan. Kun tähän yhdistetään pitkä litania melko samantapaisia nimiä, joista vain harvalla on tarinassa niin suuri rooli, että ne jäisivät välittömästi mieleen, käsissä on melkoinen nimi- ja termiviidakko. Ainakin tällaisen hieman nimisokean lukijan oli paikoin vaikea hahmottaa, kenestä puhutaan tai mistä henkilöstä ylipäätään on kyse.
Muuten Addison on rakentanut maailmansa selkeiden, joskin melko kevyiden fantasiaelementtien varaan. Lopputuloksena on käyttökelpoinen, mutta ei erityisen jännittävä tai mieleenpainuva maailma. Sen irrallisuutta kuvaa hyvin se, että fantasiaelementtien riisuminen ei olisi muuttanut itse tarinaa juurikaan. Niiden avulla on maustettu tiettyjä asetelmia ja luotu ympäristö, jossa tarinaa voidaan kuljettaa ilman historiallisen kontekstin painolastia, mutta kovin oivaltavaa kirjan spekulatiivisuus ei tässä mielessä ole.
Ongelmistaan huolimatta The Goblin Emperor on viehättävä kirja, joka vetoaa ennen kaikkea samaistuttavan, hyväntahtoisen ja myötätuntoisen päähenkilönsä ansiosta. Tavallaan hahmokeskeisessä tarinassa on samankaltaista viehätystä kuin Patrick Rothfussin Tuulen nimessä, mutta maanläheisemmin, positiivisemmin ja vähemmän todistelevasti toteutettuna. Mestariteos The Goblin Emperor ei tasapaksuutensa vuoksi ole, mutta helposti lähestyttävää ja hyväntuulista luettavaa kaipaaville sitä on silti helppo suositella.
Arvostelukappale: oma
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)