Ajatuksia Atorox-novelleista

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-raatiin. 23 ehdokasnovellin lukeminen oli kiinnostavaa ja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Käyn tässä lävitse yleisen tason huomioitani.

Yksi ehdokaslistan silmiinpistävimmistä piirteistä oli uuskumman ja kauhun vahva edustus: hieman yli puolet novelleista kuului jompaankumpaan kategoriaan. Kyberpunk ja muut lähitulevaisuuden dystopiat olivat myös selvästi esillä. Varsinaista fantasiaa joukossa oli vain yhden tarinan verran, scifi-novelleja kourallinen. Tähän varmasti vaikuttivat osaltaan viime vuonna julkaistujen antologioiden teemat, mutta kokonaiskuva oli silti vinoutunut. Onko kotimainen spekulatiivisen fiktion kenttä tosiaan näin vahvasti kallellaan kauhun ja kummallisen suuntaan?

Osin tämä pisti silmään siksi, että nimenomaan uuskumma- ja kauhuehdokkaita vaivasi tietynlainen kerronnallinen varovaisuus: moni niistä keskittyi kuvaamaan päähenkilön ja jonkin arkitodellisuuteen huonosti sopivan välistä kohtaamista. Usein kohdattu asia jäi epämääräiseksi sekä luonteeltaan että maailmanrakennukseltaan eikä tapahtumien vaikutusta päähenkilön elämään juurikaan käsitelty. Sen sijaan novelli loppui kohtaamisen päättyessä.

Lopputuloksena oli muodollisesti päteviä, mutta sisällöltään melko tyhjiä novelleja, jotka päättyivät siihen, mistä todella kiinnostava tarina olisi vasta alkanut. Miten päähenkilö jatkoi elämäänsä? Antoivatko tapahtumat hänelle uutta vai veivätkö jotakin mennessään? Alkoiko kumma vaikuttaa maailmassa muutenkin? Pelkkään oudon kohtaamiseen keskittyvät tarina tarvitsisivat todella väkevän pohjaidean, jotta niillä olisi voimaa jäädä kummittelemaan lukijan mieleen: kuolema tai pakeneminen eivät yleensä ole erityisen kiinnostavia käänteitä, hahmon tai maailman muuttuminen tai kasvaminen ovat.

Vastapainoksi ehdokasnovellien joukossa oli myös nippu hienosti rakennettuja ja idealtaan vahvoja tekstejä. Niistä irtosi omaperäisiä visioita, kiinnostavia maailmoja, sopivan vinksahtanutta kummaa ja tiivistunnelmaista kauhua. Alagenrestä riippumatta onnistuneimpia tarinoita yhdisti peruskaavaa rikkovan rakenteen ohella se, että niissä spekulatiivisuus oli keskimääräistä kouriintuntuvampaa: kirjoittajat olivat selkeästi työstäneet aihettaan, perehtyneet siihen tai pohjanneet tarinansa omaan asiantuntemukseensa. Näistä aineksista syntyi hienoja lukukokemuksia, joista parhaimmat puolustaisivat paikkaansa myös kansainvälisissä kokoelmissa.

Erityisesti mieleeni jäivät (mainittuna siinä järjestyksessä, jossa ne olivat ehdokaslistalla) Emma Keski-Kuhan Mansikkakakku, Jenny Kangasvuon Musta otsa, Pirja Hyyryläisen Muoamo ja Terhi Tarkiaisen Muistot putoilevat meistä. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että näitä tarinoita ja muita suosikkejani yhdisti se, että ne olivat kirjoituskilpailujen – etupäässä Portin – voittajia. Tällaisia novelleja oli kaikista ehdokkaista vajaa kolmannes. Kolme tarinaa oli ilmestynyt erilaisissa kirjoitusharrastajien julkaisuissa ja loput olivat peräisin eri antologioista. Runsaasta edustuksestaan huolimatta ensimmäinen antologianovelli oli omalla listallani vasta kuudentena eikä niitä juuri enempään kärkikymmenikköönkään kiilannut.

(EDIT: tekstin alkuperäisessä versiossa edeltävässä lauseessa viitattiin antologianovellien sijaan Osuuskumma-novelleihin, koska epähuomiossa oletin joidenkin kokoelmien julkaisijan novellien kirjoittajien perusteella. Tarkoitukseni ei ollut esittää, että olisi olemassa jokin erityinen Osuuskumma-novellin tyyppi, vaan niputin novelleja yhteen olettamani julkaisijan pohjalta.)

Pohdittuani syitä tähän päädyin siihen, että kirjoituskilpailujen kautta esille nousseet novellit olivat ehdokkaista kunnianhimoisimpia ja tuntuivat ylipäätään valmiimmilta. Kenties näitä tarinoita oli työstetty enemmän, kenties kilpailut olivat seuloneet joukostaan vahvimmat, kenties niiden toimitusvaiheeseen oli panostettu enemmän. Oli syy mikä tahansa, oma äänestyslistani oli itselleni vahva muistutus siitä, että kirjoituskilpailujen voittajia kannattaa pitää silmällä.

Erityisesti jäin miettimään julkaisua edeltävän toimitusvaiheen merkitystä novellien onnistumiselle, sillä muutama tarina olisi selvästi hyötynyt päättäväisemmästä editoinnista. Novellin toimittaja ei ole pelkkä oikolukija, vaan voi auttaa myös tarinan rakenteen ja kielen hiomisessa. Toisinaan tarinan rakennetta voidaan muokata paljonkin, osioita poistaa, siirtää tai kirjoittaa uudestaan. Tämä vaatii toimitustyötä tekevältä aikaa, silmää ja rohkeutta, mutta onnistuminen ei ole kiinni vain toimittajasta. Kirjoittajan suhtautumisellakin on suuri merkitys. Parhaimmillaan toimitustyö on dialogia, joka antaa paljon molemmille osapuolille. Osa ehdokkaana olevista novelleista herätti kysymyksen, pitäisikö tämän vaiheen merkitystä nostaa enemmän esille kirjoittajayhteisöissä ja -kursseilla.

Atorox-kilpailun ehdokasasettelua on toisinaan kritisoitu siitä, että vapaa äänestys jättää tilaa kaikenlaiselle kampanjoinnille. Muutaman novellin kohdalla jäi eittämättä miettimään, kuuluivatko ne samalle viivalle muiden ehdokkaiden kanssa. Kokonaisuutena lista oli kuitenkin ansiokas läpileikkaus kotimaisista spefi-novelleista. Nämä lukemalla saa hyvän kuvan siitä, mitä Suomessa on viime vuonna kirjoitettu, ja parhaimmisto on totisesti tutustumisen arvoisia.

Lopuksi haluan avoimuuden nimissä mainita, että toimitin itse yhden ehdokasnovelleista ja tunnen ehdokkaana olevista kirjoittajista henkilökohtaisesti kaksi. Yllä olevat kommenttini eivät heijastele kumpaakaan suhdetta mitenkään.